Vera Valan dekkarit maistuvat Italian auringosta ja jännityksestä nauttivalle (Kuolema sypressin varjossa)

Rakastan Italiaa. Niin italialaista elämänmenoa, vanhaa historiaa ja arkkitehtuuria pursuavia kaupunkeja kuin italialaisen keittiön tuoksuja ja makuja. Donna Leonin dekkarit ovat olleet useampana vuonna varma valinta, kun olen pakannut matkalaukkuani. Tällä kertaa valitsin kuitenkin Toscanan paahteisen auringon alle ja Firenzen sekä Pisan pikkukujille mukaani Vera Valan Arianna de Bellis -dekkarisarjan ensimmäisen osan Kuolema sypressin varjossa (2014, ensimmäinen painos julkaistu vuonna 2012). Teos täytti kaikki matkakirjalle ja Italiaan sijoittuvalle dekkarille asetetut odotukseni, vaikka luinkin sen loppuun vasta koto-Suomen sateissa.

Kirjan päähenkilö Roomassa asuva contessa Arianna de Bellis on suomalaisen äidin ja italialaisen isän tytär, joka on hieman aiemmin menettänyt aatelistaustaisen ja politiikan huipulla toimineen puolisonsa Giovannin. Nuori leski on luopunut psykologian opinnoistaan ja ryhtynyt miehensä kuoleman jälkeen toiseksi osakkaaksi roomalaiseen etsivätoimistoon. Lumoavan kaunis, älykäs ja monen alan taituriksi paljastuva Arianna ui soljuvasti niin Rooman seurapiireissä kuin Italian poliittisen johdon kiemuroissakin. 

Kuolema sypressin varjossa -kirjassa aviomiehen kuolemaan viitataan lyhyesti, eikä tapahtuman yksityiskohdista kerrota. Sen sijaan menneisyyden salaperäisiin tapahtumiin ja koukeroihin vihjataan kirjan juonen edetessä. Kirjasarjan tulevissa osissa lukijalle varmasti selviää, kuka onkaan epämääräinen el Lobo - Yksinäinen susi ja miten mies liittyy Ariannan menneisyyteen? Miten ja missä olosuhteissa Giovanni on kuollut? Ja mihin on kadonnut Ariannan muistista kolme vuotta? Entä rakastuuko Arianna hänen ympärillään pyöriviin asemaltaan korkea-arvoisiin miehiin? Tai kehen heistä? Epäilemättä Ariannan suomalaiset juuret saavat myös lisää sisältöä. Nyt suomalaisuus jäi vain maininnan tasolle. 

Ariannalla on kesähuvila Rooman ulkopuolella olevassa Tolfan pikkukylässä ja tämänkertainen rikos tapahtuu siellä. Realen hotellisuvun amerikkalainen miniä Lily Montgomery on surmattu raa'asti ja hotellin omistajan poika ja Lilyn lanko Luciano pyytää Ariannaa selvittämään veljensä vaimon murhan, jota paikallinen karabinieeri ei vaivaudu riittävällä tarmolla tutkimaan. Ulkoisesti viehättävä Lily on onnistunut viettelemään useampia Tolfan kylän miehistä ja herättänyt kyläläisissä - eri toten kylän naisissa - niin kateutta, vihaa kuin kostonhimoakin. 

"Oliko Lilyn tulo Tolfaan ollut erehdys? Olisiko hänen pitänyt arvata mitä tuleman piti jo sinä aurinkoisena kevätpäivänä, kun Lilyn nauru oli kaikunut hotellin aulassa ensimmäistä kertaa? Kenenkään elämä ei ollut ennallaan. Realen perheen maailma oli keikahtanut kumoon. Koko kylä näytti repeilleen liitoksistaan, oli kuin jättiläismäinen mustaleski olisi iskenyt kiinni Tolfaan ja myrkyttänyt asukkaiden mielet."

Lilyn murhaa selvittäessään Ariannakin joutuu uhatuksi ja sukeltaa vaarallisille vesille. 

Kuolema sypressin varjossa sisältää sopivasti jännitystä, se on vetävästi kirjoitettu ja sopii oivalliseksi kesälukemiseksi niin sade- ja aurinkovarjojen allekin. Päähenkilössä on riittävästi ainesta naispuoliseksi James Bondiksi ja ajoittain hän muistuttaa jopa kaikkitietävää neiti Etsivää. Romantiikannälkäisten makuhermojakin kirja kutittelee. 

"Mies vaikutti iloisen yllättyneeltä, kun Arianna sanoi haluavansa puhua kahden kesken. Lucianon katse liukui hänen vartalollaan ja hän näytti pitävän näkemästään. Mies korjasi varovaisesti Ariannan kaulakorun asentoa. Kosketus tuntui Ariannan iholla polttavana. Hetkeksi hän unohti, miksi oli halunnut puhua miehen kanssa."

Ja sisältäähän kirja aimo annoksen italialaista ruokakulttuuria. Ehdottomasti kiinnostava uusi kirjasarjatuttavuus ja kyllä nälkä heräsi monella tapaa. Pitäisikö avata pullo Baroloa?

Vera Vala
Kuolema sypressin varjossa (2014)
Gummerus
s. 359

Cunninghamin lumoava Lumikuningatar

On kulunut tovi, että olen viimeksi blogannut lukemistani kirjoista. Laskin eilen, että tammikuussa tuli luettua 1729 sivua kaunokirjallisuutta, mutta vaikka luin useampia teoksia, en ehtinyt kirjoittaa yhtään varsinaista kirjablogia. Eduskuntavaaleilla on epäilemättä osuutensa asiaan. Kirjoista bloggaamiselle on vähemmän aikaa, kun tulee kirjoitettua muita tekstejä, kuten kolumneja, mielipidekirjoituksia ja poliittisia blogeja.  

Eilen päätin ryhdistäytyä ja blogata viimeisimmästä lukemastani romaanista. Michael Cunninghamin Lumikuningatar (2014) on kuudes Cunninghamilta suomeksi ilmestynyt teos. Parhaiten Cunningham muistetaan varmasti Pulitzer-palkinnonkin tuoneesta läpimurtoromaanistaan Tunnit. Cunninghamin tyylistä pitävä ei varmasti pety uusimmankaan teoksen äärellä. Jo teoksen kaunis ja silmiä hivelevä luminen kansikuva kutsuu lukijaa luokseen ja uppoutumaan talvisen New Yorkin sykkivään elämään ja kirjan päähenkilöiden koskettavaan tarinaan. 

Lumikuningatar on haikean surullinen romaani, jossa käsitellään rakkautta, kuolemaa ja aikuisten ystävyyttä kahden veljeksen ja heidän läheistensä kautta. Kirja alkaa valoilmiöstä. Eräänä pimeänä marraskuisena iltana jälleen yksi poikaystävä on jättänyt 38-vuotiaan Barrett Meeksin. Tällä kertaa niinkin tylysti kuin tekstiviestillä. Barrett kävelee Central Parkin kautta kotiin, kun hän näkee taivaalla mystisen ilmestyksen - vihertävän ja taivaallisen valon. 

"Siellä se oli. Vaalean sinivihreä valo, läpikuultava huntu, tähtien korkeudella, ei, alempana kuin tähdet mutta silti korkealla, korkeammalla kuin puunlatvojen yllä leijuva avaruusalus. Kenties se oli verkalleen levittäytymässä, kenties ei; se oli tiheimmillään keskiosassa ja muuttui reunoilla pitsimäisiksi kielekkeiksi ja spiraaleiksi." 

Barrett epäilee valon olevan jokin revontulien eteläinen oikku tai lentokoneen valojen heijastusta, kunnes aistii valoilmiön läsnäolon ja tuntee kuinka se kulkee hänen lävitseen: "Ja sitten, ei hitaasti eikä nopeasti, valo hävisi. Se hajosi vaaleansinisiksi säkeniksi jotka näyttivät jollain tapaa elollisilta, kuin tyynen, titaanisen vanhemman leikkisiltä jälkeläisiltä. Sitten nekin katosivat näkyvistä, ja taivas oli taas sellainen kuin se oli ollut, kuin se on aina ollut." 

Barrett, joka ei ole uskonut aiemmin Jumalaan, uskoo nähneensä ihmeen. Barrettin isoveli 43-vuotias Tyler taas on antautunut täydellisesti hoivaamaan laajasti levinnyttä syöpää sairastavaa tyttöystäväänsä, tulevaa vaimoaan, Bethiä ja kirjoittaa tälle koskettavaa kappaletta osoittaakseen rakkautensa. Tyler suo itselleen kokaviivan silloin tällöin, sillä hän uskottelee itselleen, että kokaiini antaa hänelle lisäpuhtia ja luovuutta hetkinä, jolloin se on tarpeen.   

"Hetki sitten hän oli tuskainen ja ajatteli sekavasti, mutta nyt - vetäistyään nenäänsä kitkerää taikuutta - hän on niin terävä ja energinen kuin olla voi. Hän on riisunut esiintymisasunsa, ja hänen minänsä todellinen vaatetus istuu hänelle täydellisesti. Hän on yhden miehen yleisö, joka seisoo alastomana ikkunassa kahdenkymmenennenensimmäisen vuosisadan alussa ja jonka rinnassa väreilee toivo."

Kirja kuvaa vuosia 2014-2018 ja Yhdysvaltojen tapahtumat, kuten presidentinvaalit tai Guantanamonin kidutukset vilahtelevat kirjassa luomassa ajankuvaa. Veljesten elämä kietoutuu Bethin sairauden ympärille ja kirjan muut henkilöhahmot täydentävät Barrettin ja Tylerin tarinaa. Cunninghamin vahvuus on yksityiskohtaisessa kuvauksessa ja uskottavissa, yhdessäkin yksinäisissä, henkilöhahmoissa. Herkkä kuvaileva kieli lumoaa varmasti osan lukijoista sekä talvinen New York kirjan tapahtumapaikkana. Minut kirjan tarina jätti osin kylmäksi, en tiedä, johtuiko se itse tarinasta, kirjan lopusta vai henkilöistä. En pystynyt samaistumaan henkilöihin ja epämääräinen valoilmiö, jonka seurauksena veljekset, erityisesti Barrett, etsivät elämälleen merkitystä, rakkautta ja sisältöä tuntui keinotekoiselta.     

  

Kirja lienee saanut nimensä Hans Christianin Andersenin sadusta Lumikuningatar. Kirjan alkusivuilla on nimittäin lainaus Lumikuningattaresta. Nimi viitannee myös Tylerin vaimoon Bethiin, joka muistuttaa valkoisissa vaatteissaan ja kalpeine kasvoineen Lumikuningatarta. Taivaalta satavat lumihiutaleet luovat kirjaan puhdistavan valkean tunnelman, jossa on ripeys jäistä kylmyyttä - niin kuin meissä ihmisissä välillä on.

"Tyhjän äärettömän lumisalin keskellä oli jäätynyt järvi, jonka pinta oli halkeillut tuhansiksi paloiksi, ja jokainen pala oli niin säntillisesti toisen kaltainen, että saattoi puhua todellisesta taideteoksesta. Järven keskellä istui lumikuningatar; silloin kun oli kotona." H.C. Andersen, Lumikuningatar

Cunninghamin Lumikuningattaressa jokainen pala on säntillisesti paikallaan. Teos halkeilee sujuvasti lukijan mielessä ja laittaa pohtimaan myös omaa elämää. Romaani on todellinen taideteos, siitäkin huolimatta, että se ei minuun täydellisesti kolahtanutkaan.       

Michael Cunningham 

Lumikuningatar (2014)

suom. Raimo Salminen

Gummerus

s. 291  (kirjastosta)  

Jälkikirjoitus: Mitä sitten tammikuussa luin?   Työpaikan lukupiiriin luin Timo K. Mukan rosoisen kauniin ja minuun suuren vaikutuksen tehneen Maa on syntinen laulu, Mauri Kunnaksen hauskan ja historiallisen, kouluopetukseenkin oivasti soveltuvan Koiramäen talossa ja Aino Suholan runokokoelman Rakasta minut vahvaksi. Mukan ohella klassikkosarjaa lukulistallani edusti tammikuussa luettu lapsenmurhasta kertova Minna Canthin Anna-Liisa. Monettakohan kertaa sen luinkaan? Edelleen se on yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään 1895 ja koskettaa vahvasti nykylukijaakin. Luin myös muun muassa Reetta Pekkasen esikoisrunokokoelman Pieniä kovia nuppuja ja Sari Peltoniemen aikuisille suunnatun satukokoelman Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille ja Tero Tähtisen esseekokoelman Lohikäärmeen päivät, joka kertoi kirjoittajan viettämästä puolesta vuodesta Shanghaissa ja kuvasi kiinnostavasti niin kiinalaista elämänmenoa, runoutta kuin runouden kääntämisen pulmia. Esseekokoelman avulla tulin oppineeksi, kuinka paljon erilaisia teelaatuja Kiinassa onkaan. Tähtisen matkapäiväkirja kannattaa ainakin teenjuojan lukea. Luin myös kaksi käännösromaania ruotsalaisen humoristin Jonas Jonassonin Lukutaidoton joka osasi laskea ja tosiaan blogissakin kuvatun Michael Cunninghamin Lumikuningattaren.

Suljetun osaston arkea ja sopimatonta rakkautta (Teppo Paulasto, Kolvi)

Teppo Paulaston esikoisromaanissa Kolvi (2014) eletään lamaa enteilevää 1990-luvun taitetta Helsingissä. Kirjassa kuvataan tapahtumia kesästä 1990 kesäkuuhun 1991. Päähenkilö Tero on töissä kehitysvammaisten mielisairaalan suljetulla osastolla ja eräänä kesäisenä yönä hän herää oven koputukseen. Oven takaa paljastuu päissään oleva työkaveri Hartonen, joka raahaa Teron kämpille kauniin ja salaperäisen naisen Miran. 

" - Minä toin sinulle naisen, se sanoi ja sisään tuli sen perässä varsin edustava pakkaus, täysin sopimaton sen seuraan. Ei pyörälyhousuja tai legginssejä, vyölaukkua mahamakkaran päällä. Ei elähtäneen terassirouvan kaksoisleukaa ja sameaa katsetta. Mustat kuteet, mustat pitkät hiukset, surulliset silmät, tiukka perä, jalassa bootsit. Yritin olla tuijottamatta rintoja. Ihmettelin, millä lihaksilla Hartonen oli tämän napannut mukaansa. Ei rahalla ainakaan, sitä sillä oli tuskin tilipäivänäkään. Se suoritti esittelykierroksen: Mira ja Tero."   

Mira esittäytyy samassa työpaikassa äitiysloman sijaisuutta tekeväksi uudeksi psykologiksi. Hartonen päätyy nukkumaan pankkiautomaattiin, sen sijaan Tero ja Mira päätyvät Teron sotkuiseen makkariin ja yöstä alkaa vaarallinen ja kiihkeä rakkaussuhde. Mira on Terolle kuin pimeä avanto, joka vetää miestä puoleensa. Vaarallisen suhteesta tekee se, että Mira tapailee myös toista miestä: Kolvia. 

Tommy Kolvi Kolström on kovaotteinen - äärimmäisen mustasukkainen - ammattirikollinen, joka on juuri vapautumassa Sörkästä. Epävakaa mies, jonka elämä on kulkenut ennustettavia latuja - juoppo äiti, vankilassa istuva isä, lastenkoti, tarkkailuluokka, koulukoti, nuorisovankila, vapautus armeijasta ja lopulta vankilatuomio Kolvin äidin pahoinpidelleen miehen taposta. Kolvin henkilöhahmossa voi nähdä kaikuja siitä, miten ihminen rakentuu tai särkyy lapsuuden kokemustensa kautta.  

Mira tapaa Teroa Kolvilta salaa ja rinnan tämän kolmiodraama-asetelman kanssa kulkee kirjassa mielisairaalan arki, kuvaukset sairaalan potilaista sekä Teron dokaavista ja välillä potilaitakin sairaammista työkavereista. Kirjan sivuhenkilöillä on kaikilla tietysti omat ongelmansa. Työkaveri Jenna esimerkiksi kuulee ääniä ja Hartonen harrastaa dokaamista ja krapulapäivien sairaslomia: "Seuraavan päivän iltavuorossa Jenna olisi taas jakamassa lääkkeitä, mietin ymmärsikö se jakaa myös itselleen. Odotin, että Jenna nukahti ja lähdin omaan asuntooni. Hartonen sai tupaillasta toisen varoituksen."

Paulasto on ammatiltaan mielenterveyshoitaja ja raskaan hoitotyön kuvaus, vaikka lienee hieman liioiteltua, vaikuttaa silti todentuntuiselta ja uskottavalta, kuten myös ajankuva. Paulasto on julkaissut aiemmin runokokoelman Ajomies (2012) ja voittanut muun muassa Pirkanmaan kirjoituskilpailun lyriikkasarjan jaetun ensimmäisen palkinnon vuonna 2008. Kolvi on hyvin kirjoitettu romaani ja kirjan juoni etenee jouhevasti kohti rankkaa loppuaan. Kirjan epilogi, joka kuvaa nykyhetkeä, on kuitenkin kaikkea muuta kuin ennustettava. Päähenkilöiden traaginen (rakkaus)tarina kolahti ainakin minuun. Se, kuka ja miten elämässä selviää, on lopulta melko sattumanvaraista. 

"- Mulla on sua hirveen ikävä, Mira huokaili puhelimessa. 
- No minun on aika turha sanoa tuohon mitään. Sinä nyt olet siellä ja pysyt, sanoin. 
- Kolvi on kohta takaisin kiven sisässä, Mira sanoi, - se ryssii juttunsa ihan just. 
- No niin varmasti. Vaikka olisikin linnassa, niin kyllä se pitää sinua silmällä. Nyt, kun se on saanut sinut, se ei luovuta, minä vastasin. 
- Mutta älä silti jätä mua, Mira lopetti puhelun äkillisesti. Seisoin hölmönä luuri kädessä. Kuinkahan se jättäminen tapahtuu, kun nainen nukkuu yönsä toisen äijän sängyssä."  

Teppo Paulasto
Kolvi (2014)
Sanasato
s. 158


 

Yksinäinen mies, saari ja meren kohina (Katja Kaukonen, Kohina)

"Tuli luoda muistojen putkahtelulle suotuisat olosuhteet. Se tarkoitti lepoa, yksinkertaista, terveellistä ja säännöllistä ravintoa, ei stressiä vaan raitista ulkoilmaa, liikuntaa, mieluiten kävelyä. Se oli helppoa. Oli suostuttava hellään otteeseen väkisin taivuttamisen sijaan, kämmenelle poimimiseen ja varovaiseen tarkasteluun, lantion kaariin, kainalokuoppiin, niemiin ja poukamiin. Piti siilata olennainen esiin, antaa sille tilaa. Muu sai kadota En halunnut menneisyyden hälyä ja rojua kimppuuni. Minä en ole ollut unohtanut, minä torjuin. Eikö minulla muka ollut oikeutta siihen? 

   

Katja Kaukosen kolmannen kirjan Kohina (2014) kerronnassa yhdistellään taitavasti nykyistä ja mennyttä. Tarinassa liikutaan menneisyyden tapahtumissa kirjan tapahtumahetkellä tapahtuvan muistelun kautta. Kirja kertoo yksinkertaistettuna siitä, miten lapsuuden tapahtumat, rakennuksemme paalut, luovat meidät. Se miten ihmistä kohdellaan, rakentaa hänestä sen, millaisena hän näyttäytyy muille ja itsellensä. Miten syyllisyys, häpeä, itsetuhoisuus ja ihmisen ikävä toisen luo saavat muistommekin näyttämään siltä, miltä haluamme?  

Kirja alkaa siitä, kun keski-ikäisen arkkitehdin Alvar Malmbergin vanha isä löytyy kuolleena asfalttipihalta. Ruumiinavausraportti paljastaa kuolinsyyn: "Vaikka välitön kuolinsyy ei ollut nälkiintyminen, siihen isä menehtyi. Tosin kyse ei ollut ruoasta vaan rakkaudettomuudesta."  

Näin ajattelee kirjan minäkertoja Alvar ja pakenee syksyksi yksinäisyyteen meren keskellä olevalle tuuliselle saarelle ja alkaa siellä muistella perhettään - välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja äidin kaipuutaan. Tarkoituksenaan rekonstruoida lapsuutensa, pinota muistot ja järjestää ne. Alvarin ollessa lapsi hänen äitinsä lähti Venetsiaan ja jäi sille tielleen. Äidin katoaminen ja Venetsia toimivat kysymysmerkkeinä, joihin Alvar yrittää löytää vastausta ja etsiä lapsuudessa kadonneisiin vastauksiin palasia ja eheytyä siinä matkalla.

"Missä äiti on? kysyin.

"Poissa", isä totesi, "ihmisiä katoaa joka päivä, ihan tavallisia ihmisiä ihmisiä."

Äidit eivät olleet tavallisia ihmisiä.

Sen jälkeen alkoi pitkä hiljainen kausi, Hätkähtelin satunnaisia elämän ääniä. Isä yskäisi ja käänsi sanomalehden sivua tai rapisteli tärkeitä papereitaan työpöydän ääressä, kattila kolahti hellalla, korot kopisivat rappukäytävässä, joku astui hissiin."

  

Kirjan nimi Kohina kulkee äänenä läpi kirjan. Alvar oppii lapsena nukahtamaan radiosta tulevan rauhoittavan äänen kertomaan säätiedotukseen. Sama radion kohina toistuu kirjassa tuulen, meren ja luonnon äänten kohinana. Kaikkialla kohisee, humisee, rasahtelee, paukahtelee. Jopa Alvarin omassa päässä.    

Yksinäisyydessä piileskelevä, turhaa puhetta ja tunneilmaisuja välttävä Alvar alkaa saada kirjeitä saarelle. Kuka kirjeitä lähettää ja mitä niissä lukee? 

"Pöydällä oli uusi kirje. Olin löytänyt sen aamulla portailta ja melkein astunut sen päälle. Kirjettä oli yritetty työntää oven alta, mutta ovi oli paisunut kosteudesta. Kuori oli nuhruinen ja pehmentynyt, liimakohta repaleilla. Joku oli avannut kuoren ja painanut uudestaan kiinni."

Kerronta soljuu eteenpäin kuvina ja tarinana, jonka haluaa saattaa loppuun. Kaukonen kuvaa lumoavalla tavalla, pienin harkituin siveltimenvedoin, miten lapsi näkee perheensä tapahtumat. Turvattomuus näyttäytyy pimeytenä ja vaikeminen äänettömyytenä: "Joskus painoin pääni lämpöpatteriin, jotta kuulisin veden kohinan enkä tuntisi olevani yksin." Kuva äidistä ja isästä sekä lapsuudesta piirtyy Alvarin kertomana. Lukijalle jää pääteltäväksi, mikä on totta, mikä kuvitelmaa. 

On pysähdyttävä kuuntelemaan kohinaa ja löydettävä äänet Alvarin tarinasta.  

"Jossakin oli lapsi, joka ei ollut saanut rakkautta eikä turvallista maaperää, johon ankkuroitua ja josta ponnistaa pois. Näin yksinkertaista, muutamassa lauseessa koko tragedia. Nyt vasta tajusin sen." 

Katja Kaukonen
Wsoy (2014)
s. 216

   

Niina Hakalahti: Ystävyys katkolla ja karikossa (Sydänystävä)

Minna ja Kaisa. Kaisa ja Minna. minnajakaisa, kaisajaminna ovat hiekkalaatikolta asti olleet parhaat ystävykset. Bestikset. Erottamattomat. Niina Hakalahden romaani Sydänystävä (2014) kertoo kahden naimisissa olevan naisen Minnan ja Kaisan, 14-vuotiaiden poikien Leevin ja Eetun äitien, sydänystävyydestä.

Naiset ovat olleet lapsuudesta asti ystäviä, ainaisjäseniä Kahden tytön kerhossa. Lapsesta asti Minna on tuntenut pientä kateutta täydellisyyttä hipovaa ystävätärtään kohtaan. Kun Kaisan kotona syötiin pasta bolognesea, Minnalla makaronia ja jauhelihaa. Kaisa on aina ollut pidempi ja hoikempi, Minna lyhyempi ja tanakampi. Jos Kaisa ei pidä kouluruuasta, ei Minnakaan pidä. 

"Kaisalla on lettinauhat, niissä on helmiä. Kaisan hiukset ovat ihanat, ne menevät itsestään kiharaan. Minun tukka on suora. Haluaisin, että se olisi samanlainen kuin Kaisan."

Minnan ja Kaisan elämät ovat keinuneet samaan tahtiin. He ovat olleet aina samalla luokalla, menneet yhdessä opiskelemaan suomea yliopistoon, valmistuneet molemmat äidinkielen opettajiksi ja tavanneet miehensäkin yliopistolla samoihin aikoihin. Kun Minna tulee raskaaksi, kahden viikon päästä siitä Kaisakin tulee. 

"Vaikka minun raskauteni oli alkanut kaksi viikkoa Kaisan raskautta aikaisemmin, Eetu ehti silti syntyä ensin. Kaisa kiri."

Perheiden yhteinen hiihtolomamatka Leville päättyy ikävästi Kaisan pojan Eetun loukkaantumiseen. Karikkoja ystävyyden tiellä aiheuttaa Minnan poika Leevi, joka päättää lopettaa musiikkiopiston, haluaa tatuoinnin, liikkuu epämääräisessä seurassa ja liittyy anarkistinuoriin. Samaan aikaan pariskunnat päätyvät Kaisan innoittamana (tietenkin) ostamaan vanhan paritalon joen rannalta. Sydänystävistä tulee naapureita, jotka jakavat ei vain lapsuutta, nuoruutta, ammattia vaan myös yhteisen kuistin ja multakasat. Minna alkaa nähdä Kaisassa uusia piirteitä ja tuntee tukehtuvansa hallitsevan ystävänsä alla: "Minä halusin erota Kaisasta, että voisin taas olla hänen ystävänsä." 

Yhtäkkiä Minna tuntee ystävysten elämän symmetrisyyden ja samantahtisuuden kuvotuksena: "Jos keinuu liian kauan, voi tulla paha olo ja sitten oksennat."

Kirja kuvaa ruuhka- ja kaaosvuosien sekä murrosikäisten lasten kanssa painiskelevien naisten arkea ja elämää uskottavasti, raikkaasti ja hauskasti.  Minnan elämässä Kaisan ja Leevin lisäksi murhetta tuottavat rehtori-aviomies Tomi, joka pakenee avioliittoa ylenmääräiseen liikkumiseen ja äiti, joka unohtelee asioita. Eikä paritaloasuminenkaan alun jälkeen ole niin idyllistä kuin sisustuslehtiä lukemalla voisi luulla. 

"Tässä, Kaisa sanoi ja veti kassista esiin lyhdyn. Paperikassi oli jonkin putiikin. Lyhdystä näki heti, että se oli designia. - Ajattelin, että se, joka tulee kotiin, voisi aina laittaa tähän tulen. Kaisa oli jo ehtinyt miettiä sisustusta, luoda meille yhteisiä tiloja ja visioita."

Kirja on kirjoitettu vetävästi, siinä on sopivasti tilannekomiikkaa ja vakavuutta. Kirjan henkilöt ovat samastuttavia. Lukijana halusin välillä huutaa Minnalle, että älä nyt anna Kaisan pompottaa sinua enää enempää. Osa juonen tapahtumista on koulumaailmaa tuntevalle epäuskottavia. Harva opettaja aloittaa lehtorin virassa hiihtoloman jälkeen tai enpä tiedä koulua, jossa toukokuussa pidettäisiin vielä vanhempainiltoja. 

Sydänystävä on silti kirja, joka jokaisen paritaloasujan, äidinkielen opettajan, murrosikäisen pojan vanhemman ja sydänystävän omistavan tulisi lukea. 

Jälkikirjoitus: Muita äidinkielen opettajapäähenkilöistä kertovia kirjoja ovat muun muassa Tuula Levon Hyppytunti (2004) ja Jussi Valtosen Siipien kantamat (2007)

Niina Hakalahti
Karisto (2014)
s. 224

Neljän kuukauden blogitauko teki terää

Huomaanpa, että on kulunut melkoinen tovi viimekertaisesta lukemiseen, kirjallisuuteen ja kirjoihin liittyvästä bloggauksestani. Viime viikolla sentään sain aikaiseksi kirjoittaa muutaman kakkublogin. Siitä se bloggaaminen taas lähtee...

Neljä kuukautta kului kirjoittamatta. Touko-, kesä-, heinä- ja elokuu sujahtivat ohi. Jäin oikein miettimään, että miksi en kirjoittanut mitään.

1. Opettajan toukokuu ja siitä seurannut väsymys

Kevätlukukausi ja erityisesti toukokuu olivat tänä vuonna erityisen rankkoja. Kahden ysiluokan valtakunnalliset kokeet ja päättötöiden arviointi sekä muiden luokkien kokeet ja arvioitavat tekstit tuntuivat vievän minusta viimeisetkin mehut. Lisäksi luottamustoimissa oli melkoisesti työtä. Kaiken sen ohella luokanvalvantaluokkanikin vaati huolehtimista aivan toukokuun viimeisiin päiviin asti, mutta lopulta jokainen sai päättötodistuksensa ja luokkaretkestäkin selvisimme kunnialla läpi. Toukokuun viimeisellä viikolla huomasin olevani poikki. Uupunut on varmaan oikea sana. Tyhjensin kalenterini, enkä kesäkuun ensimmäisellä viikolla tehnyt yhtään mitään tai tavannut ketään. Oli ihanaa vain olla ja pötköttää keinussa. Nukkua päiväunia, haaveilla ja lukea loman alkaisrituaaliksi muodostunutta Agatha Christien dekkaria. Tällä kertaa valitsin kirjahyllystäni murhatädin teoksen Väärän vänkyrä talo (alkuteos, 1949). Arvasin taas kerran murhaajan. Eipä siitä sen enempää. Lajituntemus ainakin on kohdillaan. Seuraavan Christieni luen sitten kesäkuun 2015 alkajaisiksi.   

2. Raskas suruntäyteinen kesä

Minua ei ole huvittanut kirjoittaa. Perhettäni kohtasi kesällä kaksi suru-uutista. Mummoni menehtyi toukokuun viimeisellä viikolla ja heinäkuussa mieheni isä kuoli pitkällisen sairauden jälkeen. On vaikea pukea ajatuksia sanoiksi tilanteissa, joissa on joutunut järjestämään hautajaisia, surrut ja lohduttanut läheisiään. Olen pystynyt ajoittain pakenemaan fiktion maailmaan, mutta en kuitenkaan ole osannut laittaa siitä mitään muiden luettavaksi tai kirjoitettavaan muotoon.

Olen saanut lohtua runoista, mutten ole halunnut kirjoittaa kokoelmista, joita olen lukenut. Toukokuussa luin mummolle kaksi Eila Kivikkahon kokoelmaa, Parvi (1961) ja Venelaulu (1952) ääneen. Kun olin saanut molemmat kokoelmat luettua, mummo nukkui pois. Lähdön hetkestä tuli näin levollinen ja lohdullinen. Mummon kuolinpäivä jäikin mieleeni aurinkoisena ja sireenien tuoksun täyttämänä kevätpäivänä. Myös Kivikkahon runot saivat uusia merkityksiä ja niiden lukeminen on nykyisin entistä tunnerikkaampaa ja koskettavampaa.


3. Loma-aika perheen kanssa

Välttelin kaikkea kirjoittamista lasten ja miehen ollessa lomalla. Teimme lomalla kaikkea mukavaa ja arkista puuhastelua. Paljon meni aikaa erilaisiin hautajaisiin liittyviin järjestelyihin. Täytimme molemmat kesällä 40 vuotta, emmekä edes nelikymppisiä saaneet järjestettyä. No ehkä myöhemmin. Minulla oli nimittäin loistava - vähän korni ja ronski - kakkuidea miehelleni. Ehkä toteutan sen myöhemmin. Lomailimme Italiassakin Garda- ja Comojärvillä kymmenen päivää.

Kirjoittamisen välttely meni niin pitkälle, että sen aloittaminen tuntui entistä vaikeammalta ja hankalammalta. Kai minulle tuli jonkinlainen rimakauhu. Ymmärrän nyt paremmin myös oppilaita, jotka valittavat kyvyttömyyttään kirjoittaa. Joskus vain ei ole mitään sanottavaa tai kirjoittamisen aloittamista haluaa lykätä loputtomiin. Elokuussa sitten aloin hitaasti jälleen kirjoittaa. Aluksi politiikkaan liittyviä kirjoituksia ja mielipidekirjoituksia. Siitä se bloggaaminenkin sitten taas lähti ja kipinä kirjoittamiseen taas löytyi.


Jäin elokuun alussa vuorotteluvapaalle ja lasten aloitettua koulutiensä aikaa on riittänyt ihan eri tavoin myös lukemiselle ja kirjoittamiselle. Kesällä nimittäin tuli luettuakin melko vähän.

Mitäs minä sitten blogitauon aikana luin:

Toukukuun alussa luin kaksi Douglas Adamsin scifikirjaa (tai kai ne pitää lähinnä ajatella tieteiskirjallisuuden parodioina) Elämä, maailmankaikkeus ja kaikki (1982) sekä Terve, ja kiitos kaloista (1984). Minulla on kuitenkin edelleen sarjan viides osa lukematta. Linnunradan käsikirja liftareille (1979) ja Maailmanlopun ravintola (1980) olivat vielä hauskoja. Nauroin jopa ajoittain ääneen, mutta sarjan edetessä sen alkuperäinen huikea idea katosi. Se mikä aluksi tuntui hauskalta, alkoi olla vanhan toistoa ja kirjojen juoni muuttui puuduttavaksi ja väkisintehdyksi. Niinpä minulta jäi viimeinen osa lukematta. Varmaan joku vannoutunut Adams-fani saa tästä hepulin, mutta toisaalta myös Taru sormusten herrasta on minulla edelleen kesken. Viimeinen kirja siitäkin edelleen lukematta. Ehkä en vain ymmärrä hyvän kirjallisuuden päälle. 

Kesäkuun korkkasin siis perinteeksi muodostuneella Agatha Christien dekkarille. Luin myös työpaikan lukupiiriin Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -kirjan (suomeksi 1976) ja L.M Montgomeryn Pieni runotyttö (alkuteos, 1948). Lukupiiri vieraili kotonani kesäkuun toisella viikolla. Oli mukavaa nähdä kollegoita koulun ulkopuolella. Huomasin, että meillä oli niin paljon kuulumisia vaihdettavana, että Runotytöstä ei juuri keskustelua syntynyt, mikä saattoi johtua myös siitä, etten ollut sitä itse kokonaan ehtinyt siihen mennessä lukea. Miten sekin tuntui niin erilaiselta kuin nuorena? Se mikä tuntui aikoinaan ajattomalta ja innostavalta, tuntui nyt vain tylsältä ja unettavalta. Mieleen lukupiirin tapaamisesta jäikin erityisesti Hannan tuoma isä Cassidyn maistuva luumupiirakka.  

Vietimme siis kesällä myös kymmenen päivää Italiassa ja miehen kuukauden kesälomalla en juurikaan ehtinyt lukea. Siinä se kesä sitten meni. Aika lailla eri tavoin kuin olin ajatellut.  

Jälkikäteen on vaikea palata lukemiinsa teoksiin, joten tässä vain kootusti ja pisteytettynä (ilman perusteluja - mielivaltaisesti siis) loput kesän aikana lukemani teokset: 

Helen Fielding: Bridget Jones. Mad about The Boy (2014) **** / *****

Harri V. Hietikko: Roger Repo ja tuonen väki (2005) *** / *****

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (2013) *** / *****

Lupaan parantaa tapani ja pyrkiä kirjoittamaan vähintään kerran viikossa yhden blogitekstin, mikä tarkoittaa sitä, että kirjoittamisen sijaan, nyt pitää suunnata lukemaan. Onneksi voi aina myös leipoa, jos lukuinto välillä laantuu.   

Huhtikuussa luettua ja parhaillaan yöpöydällä

Huhtikuu on puolessa välissä, enkä ole ehtinyt kirjoittaa lainkaan tässä kuussa lukemistani kirjoista. Olen lukenut huhtikuussa kolme lyhyttä kirjaa. Kaksi niistä on liittynyt työpaikan lukupiiriin. Lukupiiriä varten luin Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille ja Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Näiden lisäksi olen lukaissut yhden runoteoksen Meeri Laamasen Peter viaton. Kesken minulla on parhaillaan Adamsin Linnunrata-sarjan toinen osa Maailmanlopun ravintola. Lapsille taas luen iltasaduksi parhaillani (kuinkahan monetta kertaa jo) Thorbjorn Egnerin Kasper, Jesper ja Joonatan - kolme iloista rosvoa. Näiden lisäksi nautiskelen muutaman runon päivässä Raymond Carverin runokokoelmasta Sateisten päivien jälkeen - valitut runot.

Adamsin Linnunradan käsikirjan liftareille (The Hitch-hiker's Guide to the Galaxy, 1979) olen lukenut aiemminkin, mutten muistanut siitä enää juuri mitään. Aloin pari vuotta sitten pitää kirjaa lukemistani kirjoista, kun huomasin, etten enää muistanut, olinko lukenut jonkin teoksen vai en. Toivottavasti kyse ei ole alkavasta alzheimerista vaan siitä, että kun lukee keskimääräistä enemmän, unohtaa myös helpommin. Varsinkin joidenkin dekkareiden kohdalla on usein tullut mietittyä ja epäiltyä, minkä osan sarjasta olenkaan viimeksi lukenut ja mitä en. Innostuin linnunradasta ja sen hahmoista sen verran, että päätin tällä kertaa lukea koko humoristisen ja vauhdikkaan romaanisarjan - sarjan, joka on maailman ainoa viisiosainen trilogia. Itse asiassa sarja löytyy kakkososaa lukuunottamatta myös omasta kirjahyllystäni. Lukupiiri ei kuitenkaan jakanut innostustani, vaan muutamalta jäi teos jopa kesken. Itsekin tyydyin aikoinani ensimmäisesta kertaa kirjaa lukiessani vain ensimmäiseen osaan. Minusta on vanhemmiten tullut kuitenkin innokas scifittäjä, mikä on sinänsä hauska juttu, koska nuorempana en lukenut laisinkaan scifikirjoja. Niin se maku vaan muuttuu iän myötä. 

Linnunradan käsikirja liftareille ei todellakaan ole tyypillinen scifikirja, sillä se on oikeastaan koko lajin parodia. Kulttikirjaksi nousseen teoksen tunteminen ja siitä kirjoittaminen vaatii syvällistä lajituntemusta, enkä koe, että minulla on sitä lapsekkaasta innostuksesta huolimatta. Ehkä kirjoitan teoksesta jotakin, kun olen lukenut koko sarjan. Senkin jälkeen olen vain noviisi, mitä tulee scifiin.

Meeri Laamasen runokokoelma Peter viaton on runoilija Laamasen toinen runokokoelma. Kokoelman luin osana luovan kirjallisen työn toimikunnan luku-urakkaa. Täytyy myöntää, että en olisi muuten siihen tarttunut. Kokoelmassa erityisen ansiokasta oli se, että osa kokoelman runoista käsitteli samaa henkilöä - teoksen nimessäkin vilahtavaa Peteriä. Tämä oli kiehtova ratkaisu. Kokoelma olisi voitu rakentaa kokonaan Peter viattoman varaan. Valitettavasti kokoelma oli muutamia taitavasti kirjoitettuja runoja lukuunottamatta kovin epätasainen, ja se olisi tarvinnut hyvää kustannustoimittajaa, joka olisi muun muassa poistanut huutomerkkejä ja kysymysmerkkejä, joita runoilija tuntui käyttävän miltei jokaisessa runossaan. Runon tyylikeinoina ne toimivat huonosti ja veivät enemminkin terää runoista kuin toivat niihin mitään lisää.

Nobelisti Hemingwayn teos Vanhus ja meri (The Old Man and The Sea, 1952) on yksi amerikkalaisen kirjallisuuden ja myös maailmankirjallisuuden suurista klassikoista. Se kertoo vanhasta kuubalaisesta kalastajasta Santiagosta, joka on ollut pitkään ilman kalansaalista. Miehellä on yksi ainoa ystävä, nuori poika, joka käy hänen luonaan auttamassa ja tapaamassa häntä. Miehellä ja pojalla on lämmin ja luottamuksellinen suhde: " - Muistan kaiken siitä saakka, kun ensi kerran olimme merellä yhdessä. Vanhus katseli häntä päivänpaahtaminen luottavaisin silmin. - Jos olisit oma poikani, ottaisin sinut uhallanikin mukaan merelle, hän sanoi. - Mutta olet oman isäsi ja äitisi poika ja olet hyväonnisessa veneessä." Niinpä vanhus lähtee 85. päivänä yksin valtamerelle toiveenaan saada vihdoinkin saalista. Hän menee veneellään kauemmaksi kuin aiemmin. Hänen koukkuunsa tarttuu avomerellä miekkakala, joka on isompi, voimakkaampi ja pidempi kuin miehen vene. Alkaa usean päivän ja yön kuolinkamppailu, jossa mies ottaa kalasta mittaa ja kala miehestä. Kun vanhus lopulta päihittää kalan, tulevat hait, ja meri näyttää armottoman luonteensa.

Kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Vanhus ja meri ei ollut vain kuvaus olemassolon taistelusta ja ihmisen voimattomuudesta ja pienuudesta luonnon edessä, se oli samalla kuvaus kahden eri-ikäisen ihmisen kaiken voittavasta ystävyydestä.

- Ne voittivat minut, Manolin, hän sanoi. - Kerta kaikkiaan voittivat.
- Hän ei voittanut sinua. Kala.
- Ei. Totisesti. Jälkeenpäin minut voitettiin.    

Vanhus palaa mereltä miltei tyhjin käsin, mutta kotona häntä odottaa poika, joka tuo hänelle sanomalehtiä, ruokaa ja lääkkeitä. Poika toivoo, että  vanhus paranisi pian, jotta tämä voisi opettaa hänelle kaiken tietämänsä merestä, kaloista ja kalastamisesta.

Vanhus ja meri kertoo periksiantamattomuudesta ja unelmista, ja siitä miten unelmat lopulta karkaavat kauemmas ja kauemmas. Tarina miehestä, joka antautuu kalansaaliinsa edessä on jossain määrin surullinen, muttei suinkaan toivoton. Suuren kirjallisen klassikon äärellä sitä tuntee itsensä pieneksi. Vähän samaan tapaan kuin meren kuohujen äärellä.

Douglas Adams

Linnunradan käsikirja liftareille
Loisto (2003)
s. 156

Ernest Hemingway
Vanhus ja meri (2004)
Tammi
s. 133

Meeri Laamanen
Peter viaton
Sanasato (2013)
s. 59

    

Juoppohullua kakkahuumoria

Juha Berg elää Juoppohullun päiväkirjassa (2001) nuoren miehen unelmaa. Pimppua (opin termin muuten kirjasta ja aika paljon muitakin synonyymeja toosalle) on tarjolla, kirkasta ja keskiketterää (taas opin uutta) tuntuu riittävän, eikä työt paina tai jos painaa, niin korkeintaan jouluna muutaman päivän ajan, kun kantaa työksen joulukuusia naisten koteihin ja samallahan saa painaa myös niitä naisia.

Keskisuomalaisen sadan klassikon listalle on päätynyt myös Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja (2001). Työpaikan lukupiirissä päätimme viime kerran päätteeksi marssia koulun kirjastoon ja varata neljä Juoppista - siinä kun oli vähemmän sivuja kuin Jotunin Huojuvassa talossa. Oli siinä kirjaston tädillä pokassa pitelemistä, kun maisterisrouvat juoppiksensa tilasivat. Tiedän, ihan typerä syy valita kirja sivumäärän perusteella, mutta toisaalta pitihän meidän tutustua myös alatyylin edustajaan, kun se kirja kerran sillä listalla oli ja myös siihen kirjallisuudenlajiin, josta monet nuoret tykkäävät, miksi siis syykin ei olisi sama. Eräs ysiluokkalainen poika sanoi minulle kuullessaan, että luen Juoppohullun päiväkirjaa, että se on vitun hyvä kirja. Juuri näillä sanoilla. Nyt luettuani kirjan voin sanoa, että se voisi olla sitä, jos siinä olisi 360 sivun sijaan 200 sivua vähemmän sitä itseään. 

Lukukokemuksena Juoppohullun päiväkirja oli avartava. Oli nimittäin avartavaa huomata, millainen lukija ja ihminen olen. Minusta kääriytyi esiin häpeilevä siveyden sipuli. Junassa huomasin lukevani kirjaa siten, etteivät kirjan kannet näy. Kirjan välissä pidin Tampereen taidemuseon esitettä, jonka lykkäsin konduktöörin tullessa nopeasti kirjan sivuille, etteivät hävyttömät kuvat vain paljasta, mitä kirjaa olen lukemassa. Ruuhkabussissa kaivoin kirjan varovasti laukusta ja asettelin repun sopivasti polvien päälle, etteivät kirjan kannet paljasta, millaista roskakirjallisuutta repustani kaivoin. Olisihan se ollut noloa, jos joku tuntematon vieruskaveri, jota en koskaan enää tapaa, lukisi olkani yli ja toteaisi mielessään, että onpa keski-ikäisellä tädillä outo kirjavalinta. Jokuhan olisi saattanut pitää minua vaikka idioottina. Ja eihän se nyt käy päinsä. Olen sivistynyt, koulutettu... 

Itse teos on huonon maun, örvellyksen ja kakkahuumorin tiukka yhdistelmä. Liian tiukka ainakin minulle. Teos nauratti minua ajoittain, mutta jotta huumori olisi hauskaa, siinä pitäisi olla vivahteita, eikä saman toistaminen sivu sivun perään ole millään tavoin huvittavaa. Kirjassa on liikaa erilaisia eritteitä, viinalla läträämistä ja naimista. Näistä samoista syistä kirja on ilmeisesti kärjessä isänpäivälahjalistoilla ja kulunut lukijoiden käsissä. Kirjan henkilöhahmot ovat surkuhupaisia ja jopa osittain sympaattisia. Pikku-Juha on väärinymmärretty, ylivilkas ja vireä mies, joka onnistuu lähes kaikessa myös tyttöystävän hankinnassa ja hänen tyydyttämisessään. Lisäksi Juha vaikuttaa fiksulta, kun häntä vertaa hänen ystäväänsä Kristianiin, joka on tyhmä kuin saapas tai hänen natsisympatioita tuntevaan ystäväänsä Mikaeliin. Juhalla on asenne, että hänelle ei vittuilla. Muuten lentää televisio ikkunasta tai virtsasuihku postilaatikosta. 

Kirja on oman aikakautensa tuote ja nykylukijalle Bill Clintonin aikakausi Monicoineen, Häkkisen maailmanmestaruus, markat ja aika ennen kännykkää tekevät kirjasta vanhentuneen. En ole ennen ajatellut, että jokin kirja kaipaisi päivittämistä, mutta tämän kirjan kohdalla sekin kävi mielessä.  

Eilen lukupiirissä keskustelimme kirjasta. Pohdimme muun muassa sitä, miksi kirja on valittu sadan klassikon listalle. Tekeekö siitä klassikon se, että sitä on myyty yli 100 000 kappaletta vai se, ettei kirjailijaa kaikista teoksistaan huolimatta ole kelpuutettu kirjailijaliiton jäseneksi kirjallisen näytön puuttumisen vuoksi? Emme lopulta oikein päässeet selville, mikä tekee Juoppohullun päiväkirjasta klassikon. Vai onko törkyhuumorin kulttiklassikko, kuten takakannessa sanotaan, lopulta klassikko ollenkaan?  

Lukupiiri-istuntomme muuttui kyllä itsessään klassikoksi. Siemailimme koulun opehuoneessa töiden päätyttyä kirkasta (kivennäisvettä) ja lämmitimme lihapiirakat. Päädyimme siihen, että aprillipäivään päättyvässä teoksessa on kolme kirkasta teemaa. Se, mitkä ne ovat, jääköön paljastamatta. Lukija kyllä löytänee ne kirjasta melko helposti. Kirja päättyy aprillipäivään. Kirjailija Vuorinen lieneekin naureskellut jo useamman vuoden matkalla pankkiin - sekä teos että sen lopetus täyttävät aprillipilan tunnusmerkit. Miksi valitsimme teemaruuaksi lihapiirakat selviää, jos lukee kirjan ja jos ei meinaa millään jaksaa lukea, voi suosiolla kurkistaa sivulle 175.    

Juha Vuorinen

Juoppohullun päiväkirja (2008)

Diktaattori-kustannus

s. 360

Pispalalainen pihapiiri säröilee, suruilee ja selviää

”Siellä he kulkevat tähtien rivissä / kirkasta vanaa, / isä ja äiti, peräkanaa. / Sieltä he katsovat kotoista mäkeä, / kissoja, koiria, tuttua väkeä, / viittoen, luikaten parhaansa mukaan, / ettemme loukkaisi Pispalan kivissä / jalkaamme kukaan.” 

Katkelma on Lauri Viidan runosta Alfhild, joka on julkaistu kokoelmassa Betonimylläri (1947). Viidan runon säkeiden mukaan on nimetty myös tamperelaisen esikoiskirjailijan Kristiina Harjulan romaani Pispalan kiviä (2013). Pispalan kiviä -romaanissa kuvataan pienen Raili-tytön näkökulmasta perheen hajoamista, sodanjälkeistä sukupolvea sekä pispalalaista arkista työläiskaupunginosan elämää 1950-luvun Tampereella.

Railin äiti Mirjami ilmaantuu pienen lapsen ja matkalaukun kera Pispalan Rinnekadulle Railin isän Aimon äidin eli mummun pihaan eräänä alkukesän päivänä sireenien aikaan ja ilmoittaa Tampereen murteella tulleensa: "Mää sitten tulin." Mirjami asettuu Aimon ja tyttärensä kanssa mummun kivijalkakaupan yläkertaan vinttikamariin. 

Aluksi Railin elämän täyttävät isä, äiti ja Pispala. Isä kulkee vakosamettihousuissa, musta baskeri päässään, soittaa haitaria ja rakastaa Railin äitiä. Äiti käy töissä Suomen Trikoolla, vaikka vihaakin tehdasta ja sen ääniä ja yrittää sopeutua Pispalaan, vaikka kokeekin, ettei ole tervetullut. Railista tuntuu kesältä, sireenit tuoksuvat ja Tiikerihai soi. Öisin saattaa pelottaa. Raili kuulee pimeässä käärmeiden sihinää, herää isän öisiin huutoihin tai äidin selittämättömiin itkuihin. Kun Raili kysyy huutoöinä äidiltään, mikä isällä on, toteaa äiti tyynesti: "Se oli taas sorassa." Railin elämänpiiri laajenee, kun pihapiiriin muuttaa uusi perhe kahden tyttärensä, Marketan ja Anna-Liisan, kanssa. Lapsuuden päivät täyttävät nyt leikit naapurin likkojen Maarun ja Linnun kanssa: "Alkoi uusi elämä. Se syntyi joka aamu uudelleen: tuutteko leikkiin, otatteko mua, ja joka päivä otettiin ja oltiin ja alettiin." Oltiin vuorotellen Taika-Jim ja Siiri Rantanen, leikittiin pirssiä  tai mentiin ulkkiin. Sitten pihaan ja elämään saapuu Eedit ja mikään ei ole enää kuin ennen.

Eedit on taiteilija, jolla on patellavyö ja Lana Turner -housut. Hän polttaa tupakkaa ja tuo Pispalaan Pariisin. Eeditin naurukin on erilaista. Se on kutsuvaa, kepeää ja viettelevää. Eeditin maailmassa rajat kaatuvat, ja kaikki on mahdollista. Eedit tarjoaa vapautta ja edustaa unelmia. Eräänä päivänä Eedit on poissa. Niin on moni muukin asia. Niin iloja kuin surujakin tarkastellaan romaanissa nuoren kasvavan Railin silmin, eikä tämä aina ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu ja miksi. 

Eeditista tulee Railin lapsuuden musta aukko, josta ei juuri puhuta. Äiti ja isä eivät kumpikaan ole enää entisellään ja pieni lapsi yrittää tasapainoilla katkeruuden, epätoivon, ihmetyksen - uuden sekä vanhan välillä. Mummu pitää arjen pystyssä. Mummu kutsuu Railia kultasilmäksi, oravaiseksi, mummun reippaaksi tytöksi. Mummu asettaa säännöt ja mummu silittää uneen. Välillä mummu puhuu marinaäänellä, jota Raili vihaa, välillä hän taas paikkaa rikkimenneen koululaukun. 

Äitevainaa, mummu huokasi aina vähän narisevalla ja laahaavalla äänellä. Huokaisu sisälsi jotakin sellaisesta maailmasta, mikä oli mummun oma ja mihin Raililla ei ollut pääsyä. Railia nauratti, kun hän ajatteli mummua lähtemässä kotimökistään jakkara kainalossa. Äkkiä mikään ei tuntunut niin tärkeältä kuin mummu ja mummun rahi.     -  Sen otin minkä sain, mummu muisti taas sanoa, ja Railin maailma muuttui mummuksi ja mummun kokoiseksi. 

Harjula on 65-vuotiaana melko iäkäs esikoiskirjailijaksi, ja kirja  pohjautuu lukemieni haastattelujen perusteella osin Harjulan omiin lapsuudenkokemuksiin Pispalassa. Onpa kirjailijan omakin mummo pitänyt kivijalkakauppaa Pispalassa. Lapsen näkökulman käyttö tuo tapahtumiin, miljöökuvaukseen ja henkilöihin uskottavuutta. Oman viehättävän lisänsä Railin kasvutarinaan tuo taitavasti käytetty Tampereen murre. Tamperelaisen kannattaakin kirja jo pelkästään murteen takia lukea. Tarinan haikeus ja surumielisyys koskettavat, mutta Harjula onnistuu kuvaamaan elämänmenoa Pispalassa siten, että siitä syntyy toiveikkuutta ja lämmin vire. Kirjan kuvaama pihapiiri, yhteisöllisyys sekä lämpö, joka henkilöistä välittyy, muistuttaa minua Aapelin Pikku Pietarin pihasta. Pietari Jormalaisessa ja pikku-Railissa onkin paljon samaa, eikä 20-luvun kuopiolainen puutalomiljöö juuri poikkea 50-luvun Pispalan pihoista - ainakaan kirjan sivuilla.       

Kristiina Harjula
Pispalan kiviä 
Karisto (2013)  
s. 204

Barcelonan kadut eivät kuiski kiinnostavasti

Talvilomalle kaipasin jännitystä ja viihdettä, niinpä käteeni tarttui kirjaston dekkarihyllystä Elizabeth Adlerin Malibun etsivät -sarjan neljäs osa - Barcelonan katujen kuiske. Kirjan luettuani on kyllä pakko ihmetellä, miksi se on sijoitettu dekkarihyllyyn, vaikka se edustaa enemmän naisten romanttista hömppäviihdettä. Kirjan etuliepeessä lukee, että "Elizabeth Adler osaa yhdistää taitavasti jännityksen ja romantiikan." Kirjassa tosin ei ollut mielestäni jännitystä laisinkaan, että se siitä jännittävästä murhamysteeristä. Jos ei ollut jännitysromaanissa jännitystä, niin ainakin nimi oli onnistuttu suomentamaan kovin omaperäisesti. Kääntäjä Satu Leveelahti on suomentanut teoksen nimen From Barcelona, with love Barcelonan katujen kuiskeeksi. Ei kirjassa juuri ollut sitä Barcelonan katujen kuiskettakaan - mitä nyt hieman vierailtiin Ramblan sivukadun vanhassa sukukartanossa ja kaupungista etelään sijaitsevalla viinitarhalla. 

Hollywoodin kuumin laulajatähti ja julkkis Bibi Fortunata pidätetään teoksen alussa epäiltynä rakastajansa ja tämän rakastajattaren kaksoismurhasta ja keskellä murhaepäilyskandaalia Bibi katoaa jäljettömiin. Kuluu muutaman vuosi, juttu pysyy avoimena, mutta kukaan ei tiedä, missä Bibi on - onko hän kadonnut itse vai kuopattu muiden toimesta? 

Kirjan päähenkilöpari Malibun etsivät, Mac Reilly ja Sunny Alvarez, kohtaavat kadonneen Bibin tyttären yhdeksänvuotiaan Paloman pelastaessaan tämän hukkumiselta Malibun rantatalonsa edustalta. He alkavat selvittää Bibin katoamista Paloman tädin Jassyn, Bibin sisarpuolen, ja hänen isoäitipuolensa Lorenza de Ravelin pyynnöstä. 

Päähenkilöpari on perinteinen ja tyypillinen viihderomaaneissa esiintyvä pariskunta. Mac Reilly on komea ja vähän karski yksityisetsivä, joka asuu puisessa pistaasipähkinän värisessä rantatalossaan Malibulla henkeäsalpaavan kauniin, menestyvän ja tyylikkään morsiamensa (apulaisetsivä) Sunny Alvarezin ja heidän kahden koiransa Pistaasin ja Tetoron kanssa. 

"Mac oli jo useita vuosia järjestellyt toisten ihmisten elämää. Hänellä oli ongelmien suhteen kuudes asisti, ja vielä paremmin hän aisti pahikset, vaikka nämä olisivat olleet kuinka hurmaavia ja vakuuttavan oloisia. Viimeisten muutaman vuoden ajan hän oli yksityisetsivän päivätyönsä ohella ollut television superetsivä, jolla oli oma show, Mac Reillyn Malibumysteerit, todellisuuspohjaista draamaa, jota esitettiin torstai-iltaisin ja jossa otettiin vanhoja hollywoodilaisia rikoksia uuteen tutkintaan. Mac näytti ohjelmassa erityisen hyvältä farkuissaan ja mustassa Dolce & Gabbanan nahkatakissa, jonka Sunny oli ostanut hänelle ja josta oli tullut hänen tavaramerkkinsä." '

Kuten katkelmastakin huomaa, viihderomaanille ominaiseen tapaan kirjassa vilahtelee muotimaailmasta tuttuja suunnittelijoita sekä laatuun ja kalleuteen viittavia tuotemerkkejä: "Paloma seisoi portaikon yläpäässä puristaen käsissään pientä pinkkiä laukkua, joka oli tungettu täyteen kaikenlaista tärkeää. Hän oli pakannut mukaan pillin, jonka hän oli voittanut huvipuistossa Malibussa, villatakin, jonka Sunny oli antanut hänelle sinä päivänä rannalla, kun hän oli vähällä hukkua, ja myös Missonin huivin, videopelejä ja iPhonensa..."     

Kirjassa miljööt vaihtelevat - vuoroin ollaan Malibussa, Napa Valleyssa, Hollywoodin kukkuloilla tai Barcelonassa. Lisäjännitettä kirjaan tuovat Paloman isoäitipuolen paljastuminen Mac Reillyn suureksi ensirakkaudeksi, Sunnyn mustasukkaisuus ja Bibin rakastuminen nuoreen nousussa olevaan muusikkoon Jacintoon. Lopulta paljastuu niin kaksoismurhan tekijäkin, Paloman oikea isä ja tietysti romantiikan nälkäinen saa vielä juhlittavakseen häät. 

Valitettavasti juonen käänteet ovat kovin ennalta-arvattavia, murhamysteerin selvittely onttoa ja henkilöt pinnallisia. Jotain kiinnostavaa kirjassa kuitenkin oli, sillä kuten niin monien muidenkin sarjojen kohdalla, jäin miettimään, että onko sarjassa aiemmin julkaistut osat Malibun yöt, Unelmien Saint-Tropez ja Monte Criston jalokivet nautinnollisempia lukukokemuksia ja seuraisiko niistä kiihkeä halu varata lentoliput Välimeren rannoille. Tällä kertaa romanttinen smoothie jäi kuitenkin turhan mauttomaksi ja värittömäksi, enkä kirjan päätyttyä löytänyt itseäni Booking.comin sivuilta varaamasta hotellia Barcelonan Ramblalta.

Elizabeth Adler

Barcelonan katujen kuiske 

From Barcelona, with love

kääntänyt Satu Leveelahti

Gummerus (2013)

s. 367

   

Valo valtameren yllä häikäisee lukijan

Kariston Lupaus-sarja julkaisee ansiokkaita ulkomaisia esikoisteoksia. Leena Perttulan kääntämä M.L Stedmanin Valo valtameren yllä (The Light Between Oceans, 2013) on viides sarjassa ilmestynyt esikoisteos. Saavuttuani tänä aamuna Hämeenlinnan rautatieasemalle en kyennyt laittamaan kirjaa laukkuuni, vaan luin viimeiset sivut ahmien kylmässä ulkoilmassa paikallani seisten. Taisinpa olla aikamoinen näky ja taisipa muutama kyynelkin siinä kirjan kansia sulkiessani poskelle vierähtää. Puristin kirjaa huomaamattani rintaani vasten koko ylämäen koulun pihalle asti.

Hyvä kaunokirjallisuus sykähdyttää. Niin Valo valtameren ylläkin. En suinkaan ole ainoa, jota romaanin tarina on koskettanut, vaan se on häikäissyt valollansa lukijoita ja kriitikoita ympäri maailmaa. Kirja on nopeassa tahdissa käännetty 30 kielelle, ja siitä on suunnitteilla jo elokuvakin. Enkä kyllä hetkeäkään ihmettele, miksi kirjasta on tullut bestseller ja myyntimenestys. Romaanin unohtumaton tarina särkee paatuneimman sydämenkin. Teos on oikea helmi kirjojen valtameressä ja sen kuvaama Australian rannikko outoine eläin- ja kasvilajeineen sekä Eteläisen meren ja Intian valtameren välissä eristyksissä oleva Janus-majakkasaari erilaisine meren tuoksuineen ja äänineen herää lukijan mielikuvituksessa eloon mitä moninaisemmilla tavoilla. 

Pilvettöminä kesäpäivinä Janus näyttää kurottuvan varpaisilleen: voisi vannoa, että joinakin päivinä se kohoaa vedestä korkeammalle kuin toisina, eikä se johdu ainoastaan vuoksesta ja luoteesta. Saari voi kadota kokonaan rankkasateella, piiloutua valepukuun kuin kreikkalaisen myytin jumalatar. Joskus kehittyy meriusvaa: lämmin ilma käy raskaaksi suolakiteistä ja usva sumentaa majakan valon. Jos mantereella on pensaspaloja, savu saattaa yltää näinkin kauas merelle ja tuoda mukanaan paksua, tahmeaa tuhkaa, joka sävyttää auringonlaskut ylenpalttisen punaiseksi ja kullanväriseksi ja likaa linssihuoneen ikkunan.

Romaani alkaa huhtikuun 27. päivänä 1926, kun keskenmenosta toipuva nuori vaimo Isabel kuulee Janus-majakkasaaren rantakalliolla lapsen itkua. Isabelin aviomies, saarella työskentelevä majakanvartija Tom, löytää rannasta veneen, jossa on muutaman viikon ikäinen pieni tyttövauva ja kuollut mies. Tom hautaa miehen ja Isabelin toiveesta lähettää maihin sähkösanoman: "Vauva syntyi etuajassa stop yllätti meidät molemmat stop Isabel toipuu hyvin stop ei tarvetta lääkärille stop pieni tyttö stop Lucy."  

Romaanin päähenkilö Tom on ensimmäisesta maailmansodasta Euroopasta palannut sotasankari, joka on palkattu Janukselle majakanvartijaksi, kun hän tapaa nuoren Isabelin Länsi-Australian Partageusen rannikkokaupungissa. Tom tuntee syvää syyllisyyttä siitä, että on jäänyt henkiin sodassa, kun vierellä mies toisensa jälkeen on kaatunut. Isabelin molemmat veljet ovat hekin menehtyneet samaisessa sodassa ja hän elääkin perhettä tukahduttavan surun keskellä vanhempiensa kanssa. Tom ja Isabel rakastuvat toisiinsa, he avioituvat ja Isabel muuttaa Janukselle Tomin kanssa. Heidän arkensa karulla majakkasaarella ei ole helppoa ja sitä pahentaa Isabelin kolmen raskauden päättyminen keskenmenoon. Haaksirikkoutunut vene ja sen mukanaan tuoma pieni lapsi muuttaakin pariskunnan elämän ja he alkavat kasvattaa lasta kuin omaansa. Lucy-vauva voimistuu, hänesta tulee hellitty ja rakastettu lapsi perheeseen. Vuodet Januksella kuluvat. 

Samaan aikaan Partageusessa rannikolla maakaupoilla ja työnteolla rikastuneen miehen tytär, lapsen oikea äiti Hannah Roennenfeld suree aviomiehensä Frankin kuolemaa ja muutamien viikkojen ikäisen pikkuruisen tyttärensä Gracen menetystä. Kaupunkilaiset ja poliisi säälivät kuihtunutta ja kärsivää Hannahia, kun tämä ei usko rakkaimpiensa kuolleen merellä. Syyllisyydentunnon ja eräiden sattumusten seurauksena Isabelin ja Tomin valhe Lucyn syntymästä ja hänen alkuperästään paljastuu vuosien päästä niin Hannahille kuin kaupungin muillekin asukkaille. Isabelin ja Hannahin äidinrakkaus Lucy-Gracea kohtaan joutuu koetukselle. Oikeudenmukaisuuden ja anteeksiannon rajoja koetellaan ja punnitaan. Tarinan käänteet saavat herkistymään ja kohtaus, jossa Lucy riistetään ensimmäisen kerran Isabelilta saa lukijan samaistumaan Isabelin tuskaan. Hyvä, etten huutanut junassa ääneen, että ette saa viedä Isabelin lasta. Hän on kärsinyt niin kovasti. Lucy tarvitsee äitinsä.     

Isabel painoi päänsä ja pujotti hiussuortuvan korvansa taakse. "Takaisin ei ole paluuta. Emme voi perua tapahtunutta emmekä muuttaa sitä, mitä olemme käyneet läpi", hän sanoi. Tom katsoi häntä vakaasti, mutta Isabel ei kohdannut miehen katsetta vaan sanoi hiljaa: Sitä paitsi, mitä enää on jäljellä?" "Jäljellä mistä?"
"Mistään. Mitä on jäljellä - meidän elämästämme?"

Romaanin liikuttava ja surullinen, mutta lempeän kaunis tarina rakkaudesta  muistuttaa lukijaa siitä, että ihmisellä voi olla tulevaisuus vain, jos hän ymmärtää, ettei voi muuttaa menneisyyttään. Syyllisyys ja epätoivo hälvenevät vasta, kun osaa antaa itselleen, mutta myös väärintekijöilleen anteeksi. Rakkautta on myös osata luopua silloin, kun luopumisen aika tulee. Kuka lopulta luopuu ja mistä - siitä lukija sinun on itse otettava selvää, kunhan varaat riittävästi nenäliinoja yöpöydän laatikkoon. 

M.L.Stedman
Valo valtameren yllä
suomentanut Leena Perttula
Karisto (2013)
s. 422

Austenin englantilainen säätyläisromantiikka ei purrut

Tein kulttuuriteon. Luin elämäni ensimmäisen Jane Austenin romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo. Luin sen työpaikan sadan klassikon lukupiiriä varten ja täytyy ihmetellä, että sain sen edes päätökseen. Oli nimittäin melko puuduttava lukukokemus. Odotin kiinnostavaa ja mukanaan vievää romanttista rakkaustarinaa, mutta ei - tylsiä tanssiaisten ja illallisten kuvauksia, pitkästyttävää kerrontaa kävelyretkistä puistossa, kahdenkeskisiä sivistyneitä keskusteluita ja karikatyyrisia henkilökuvia. 

Englanninkielinen alkuteos Pride and Prejudice ilmestyi vuonna 1813, ja ensimmäisen kerran Ylpeys ja ennakkoluulo ilmestyi suomeksi 1922. Se on Austenin pääteos ja kertoo 1700-luvun lopun pikkuporvarillisestä Bennetin perheestä. Kirjan päähenkilö on perheen toiseksi vanhin tytär Elisabeth Lizzy Bennet, joka kuvataan kirjassa älykkääksi, viehättäväksi ja tarkkanäköiseksi nuoreksi naiseksi. Bennetin perheeseen kuuluvat myös perheen kirjastoon vetäytyvä purevan huumorin omaava isä, hysteerinen ja ajoittain tyttärilleen puheillaan häpeää aiheuttava äiti ja neljä muuta tytärtä. Äitiä kuvaillaan kirjassa yksinkertaiseksi naiseksi, jolla on pienehköt älynlahjat, niukalti oppia ja epävakainen luonne. Äidin elämän päämääränä on vain saada kaikki viisi tytärtään naimisiin, sillä herra Bennet ei ole kovinkaan varakas, vaan hänen omaisuutensa käsittää vain maatilan, josta hän saa kahdentuhannen punnan vuositulot. Perheen äidin ja tyttärien suureksi epäonneksi maatila on sääntöperintötila, joten herra Bennetin kuoltua maatila ei suinkaan siirry vaimolle tai tyttärille vaan erään kaukaisen sukulaismiehen haltuun. Joten tyttäret on naitettava.   

Kirjan henkilöt ovat melko yksioikoisia, sillä he eivät kirjan aikana muutu tai kehity. Perheen vanhin tytär Jane kuvaillaan herttaiseksi, mutta pidättäytyväiseksi nuoreksi naiseksi, joka nauttii yleisesti arvonantoa monella suunnalla. Elisabeth sen sijaan on leikkisä, vilkas ja häntä pidetään huomiokyvyiltään terävänä ja luonteeltaan vähemmän mukautuvaisempana kuin vanhempaa sisartaan. Kirjassa vähiten huomiota saa perheen kolmas tytär, soittamisesta ja lukemisesta pitävä Mary, jota kuvaillaan tyttäristä vähiten kauneimmaksi ja hän päätyykin kirjan lopussa äitinsä seuraneidiksi ja vanhaksi piiaksi. Perheen nuorimmat tyttäret Kitty ja Lydia ovat vallattomia, väliin vaikeasti hallittavia, turhamaisia ja nuorten miesten vaikutuksille alttiita.         

Ylpeys ja ennakkoluulo alkaa seuraavasti: "On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen naisen." Siinäpä oikeastaan kirjan juonikin tulee tiivistettyä yhdellä virkkeellä. Kirja kertoo tyttärien avioliittohankkeista ja niissä onnistumisista. Porvarisperheen tyttäret valmistautuvat tanssiaisiin, kutsuihin, ajoittain kirjoitetaan kirjeitä suuntaan jos toiseenkin ja välillä matkustetaan maaseudulla - tarkoituksena vain ja ainoastaan avioitua. Kirja kertoo aika tavalla säätyläisnaisten elämästä ja asemasta tuohon aikaan. Bennetin tyttärien elämä on sidottua ja etukäteen suunniteltua. Austen kuvaakin terävänäköisesti tyttärien kasvatusta ja naisten asemaa pikkuporvarillisessa maaseutuyhteisössä. Kun perheen nuorin tytär Lydia karkaa erään sotilasrykmentin jäsenen herra Wickhamin kanssa, siitä seuraa häpeää perheelle ja kauhistelua sukulaisten ja lähipiirin kesken. Lukijalle tehdään selväksi, että Lydia ei voi tulla tekonsa takia avioliitossaan onnelliseksi. Minulle Lydia edusti kuitenkin kirjan kiinnostavinta hahmoa.

Elisabeth ja Jane tapaavat kirjan alussa Merytonin tanssiaisissa herra Bingleyn ja hänen ystävänsä aatelisen herra Darcyn. Bingley ja Jane ihastuvat toisiinsa, mutta kirjan aikana heidän välilleen ja rakkauteensa tulee mutkia matkaan, joita aiheuttavat niin Janen pidättyväisyys kuin muiden kirjan henkilöiden toimet. Kirjan nimi Ylpeys ja ennakkoluulo sen sijaan kuvaa Elisabethin ja herra Darcyn suhdetta. Darcy on välinpitämätön ja ylpeä mies, ja Elisabeth suhtautuu häneen aluksi ennakkoluuloisesti. Darcyn ylpeyttä toistetaan kirjassa moneen otteeseen. Vähemmälläkin lukija uskoisi Darcyn ylpeäksi. 

Kirjassa tarkastellaan Elisabethin ja Darcyn tarinan avulla myös luokkaeroja. Suku pitää Darcya liian varakkaana ja säätynsä puolesta liian hyvänä heikommista lähtökohdista tulleelle Elisabethille. Rakkaus ei kuitenkaan kysy asemaa tai säätyä. Elisabethin ja Darcyn suhdetta voi hyvällä syyllä sanoa kirjallisuuden yhdeksi unohtumattomista rakkaustarinoista. Valitettavasti minusta sen hehkua on himmentänyt nämä kaksisataa vuotta. 

Elisabeth oli liian hämillään kyetäkseen sanomaan sanaakaan. Lyhyen tauon jälkeen hänen seuralaisensa jatkoi: "Te olette liian ylevämielinen voidaksenne leikitellä kanssani. Jos tunteenne ovat samanlaiset kuin viime huhtikuussa, pyydän teitä heti sanomaan sen minulle. Minun tunteeni ja toiveeni ovat muuttumattomat, mutta yksikin sananne riittää vaientamaan minut tässä asiassa ainiaaksi." Elisabeth, joka tunsi olevansa vielä tavallistakin enemmän hämmentynyt ja levoton, pakottautui nyt puhumaan. Hän antoi herra Darcyn ymmärtää - tosin sanoja tapaillen - että hänen tunteensa olivat niin täydellisesti muuttuneet tuosta ajasta lähtien, johon Darcy oli viitannut, että hän kiitollisena ja iloisena otti vastaan tämän vakuutukset.    

Ei ole Darcysta ja Elisabethista Romeoksi ja Juliaksi. Ehkä katson seuraavaksi kirjasta tehdyn elokuvan, jos se saisi minut rakastumaan henkilöihin. Ja onhan kirjasta tehty myös zombieversio. Ehkä se laittaisi nauruhermotkin koville.  

Jane Austen
Järki ja tunteet. Ylpeys ja ennakkoluulo
Suomentanut Aune Brotherus
WSOY (1996)
s. 496 

8702 sivua kaunokirjallisuutta

Vuosi alkaa olla lopuillaan, on aika katsoa, mitä on tullut tänä vuonna luettua. Aloin kaksi vuotta sitten listata lukemaani kirjallisuutta. Osin syynä oli puhdas uteliaisuus ja osin kiinnostus tehdä erilaisia listoja. Nyt joulukuun alussa aloin kahden vuoden listauksen jälkeen kirjoittaa lukemistani kirjoista. Listaus ei enää tyydyttänyt omaa uteliaisuutta. 

Listauksen hyvä puoli on se, että voi aina tarkistaa, onko lukenut jonkun teoksen vai ei. Kun lukee suhteellisen paljon, huomaa nimittäin, ettei aina enää muista, onko lukenut teoksen jo vai ei. Minulle kävi juuri eilen näin. Olin kirjakaupassa ja huomasin siellä edullisesti Mma Ramottswe -dekkarin Harhapolkuja savannilla. En ollut varma, olinko lukenut teoksen. Takakannen perusteella minusta tuntui, että kirja oli lukematta, mutta aivan varma en ollut. Soitin pojalle kotiin ja kysyin, oliko kyseinen teos kirjahyllyssä. Ei ollut. Sen jälkeen jäin kuitenkin miettimään, että olen saattanut lainata teoksen kirjastosta. Ratkaisu oli lähellä, katsoin kotisivujeni kirjalistalta, oliko teos kahden viimeisen vuoden luettujen kirjojen listalla. Ei ollut, joten marssin tyytyväisenä kassalla ja niinpä ensi vuonna odottaa hyllyssä taas uusi Afrikan matka Mma Ramotswen seurassa. 

Luin tänä vuonna mielestäni aika paljon, jos katsoo pelkästään sivumäärää. Olen lukenut 8702 sivua kaunokirjallisuutta. Lisäksi olen lukenut kuvakirjoja lapselle ääneen, mutta niitä en ole eritellyt listalleni. 

Eniten olen lukenut aikuisten kaunokirjallisuutta - kymmenen teosta. Mieleenpainuvimpia ovat olleet Veera Niemisen Avioliittosimulaattori, joka kertoo vilkkaasta ja nauravaisesta itäsuomalaisesta Ainosta, joka rakastuu ensisilmäyksellä maanviljelijä-Jussiin ja päättää muuttaa tämän kotitilalle Länsi-Suomeen. Jussi ei kuitenkaan asu yksin, vaan kahden mörököllin, isänsä ja setänsä sekä nuoremman veljensä  kanssa. Siinäpä on Ainolle sopeutumista, eikä kommelluksilta tietenkään vältytä. Myös Tuomas Kyrön molemmat Mielensäpahoittajat ilahduttivat minua. Kyllä minä niin mieleni pahoitin monta kertaa tämän vuoden aikana. 

Vuoden ehdoton huippu oli kuitenkin Gillian Flynnin Kiltti tyttö. En malttanut laskea kirjaa käsistäni Riminin lomalla ja luinkin sen yhden vuorokauden aikana, jotta sain selville, mitä Amylle oli tapahtunut. Jos Avioliittosimulaattori on herttainen ja romanttinen kuvaus avioliitosta ja parisuhteesta, niin Kiltin tytön Amyn ja Nickin parisuhde on kaukana siitä. Kirjan luettuaan miettii, kuinka hyvin tunteekaan puolisonsa. Kirja alkaa Nickin ja Amyn viidennestä hääpäivästä. Nick huomaa Amyn kadonneen. Heidän kotoaan löytyy verta ja Nick joutuu epäilyksen alaiseksi vaimonsa murhasta. Teos on dekkari tai trilleri tai sitten ei kumpaakaan: siinä on sopiva ripaus myös romanttista komediaa ja viihderomaania. Suosittelen!

Fantasiaa luin kuusi kirjaa. Toiset niistä voi kai luokitella nuorten fantasiaksi. Nuoren Paolinin kirjoittama lohikäärmekertomus Eragon ei ihmeemmin säväyttänyt, saati Peltoniemen nukkumattomasta lukiolaispojasta kertova Haltijan poika, enkä innostunut Tolkienin Taru sormusten herrastakaan. Kolmas osa on siis edelleen lukematta. Sen sijaan vaikutuin Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksesta, joka oli yhdistelmä scifiä ja fantasiaa. Teos on synkkä dystopia tulevaisuudesta, joka voi kyllä joitain lukijoita jopa ahdistaa. Kirjassa oli myös herkempi puoli - kahden päähenkilön välinen rakkaustarina; siinä oli  ripaus kiellettyä rakkautta ja yllättävyyttäkin.  

Dekkareita tuli luettua viisi. Pari Donna Leonin Guido Brunettia ja yksi Agatha Christie. Minulla on ollut jo pitkään perinteenä lukea yksi Christien dekkari kesäloman alun kruunuksi. Tällä kertaa se oli Kurpitsajuhla, joka ei kyllä yllättänyt millään tavalla, mutta kesäloma oli korkattu. Alexander McCall Smith kuuluu myös vuoden vakioluettaviin. Niin tälläkin kertaa. Nautin Teetä ja sympatiaa Mma Ramotswen seurassa. Vuoden päätin Karo Hämäläisen dekkariin Ilta on julma ja niinhän se oli. 

Lukuintoa minulla on ollut eniten joulukuussa, jolloin tuli luettua peräti kymmenen kirjaa. Tosin joukossa on JP Ahosen & KP Alaren sarjakuvateos Perkeros, muutama alakoululaisille tarkoitettu helppolukuinen teos ja Sirkku Peltolan näytelmä Ihmisellinen mies, mutta myös neljä romaania. Vähiten olen lukenut huhti- ja elokuussa, jolloin listalle ei ole tullut yhtään kirjaa. Elokuussa tosin luin Taru sormusten herrasta toista osaa, jonka sain sitten loppuun syyskuun alussa. Helmi- ja maaliskuussa luin molempina kuukausina vain yhden kirjan, mikä kertoo siitä, että äidinkielen opettajan työssäni on ollut silloin paljon korjattavaa, ja junamatkat olen pyhittänyt arvioitavien tekstien lukemiselle. Lisäksi osallistuin keväällä opinto-ohjaajan pääsykokeisiin. Luin pääsykoekirjaa silloin, joten vapaa-aikaa ei jäänyt kaunokirjallisuudesta nauttimiselle. 

Tällä hetkellä kesken ovat Ilmari Kiannon Punainen viiva ja Seppo Jokisen Vihan sukua. Niissä riittää kuitenkin luettavaa ensi vuoden puolellekin. Lukuintoa uuteen vuoteen ja nautinnollisia hetkiä kirjallisuuden parissa. 

JK. Uuden vuoden lupaukseni on, että ensi vuonna menee 9000 sivua rikki. Sitä kohden... 

Kymmenen minua koskettanutta kirjaa

Facebookissa kiertää seuraavanlainen viesti: "Laita statukseesi kymmenen kirjaa, jotka ovat koskettaneet sinua jollain tavalla. Älä mieti liikaa, käytä vain pari minuuttia. Kirjojen ei tarvitse olla suuria tai hienoja." Ajattelin ensin laittaa minua koskettaneet kirjat Facebookiin, mutta päätinkin sitten listata ne tänne kirjablogiini, koska tännehän ne sopivat ja aina on kiinnostavaa kuulla, millaisia perusteluja ihmisillä on itseään koskettaneille kirjoille. 

1. Agatha Christie, Kuolema Niilillä
2. Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen
3. Väinö Linna, Tuntematon sotilas
4. J.K Rowling, Harry Potterit - koko sarja
5. Susanne Collins, Nälkäpeli -trilogia
6. John Irving, Kaikki isäni hotellit
7. Sofi Oksanen, Puhdistus
8. Iris Uurto, Ruumiin ikävä
9. Davis Nicholls, Sinä päivänä
10. John Boyne, Poika raidallisessa pyjamassa

Agatha Christien Kuolema Niilillä on ensimmäinen koskaan lukemani dekkari. Luin sen viidennellä luokalla ollessani kipeä. Löysin kirjan vanhempieni kirjahyllystä. Siinä ei tietenkään ollut paperikansia, koska äiti tilasi kirjoja kirjakerhosta ja kirjat järjesteltiin kirjahyllyyn väreittäin. Minulla ei ollut hajuakaan, mikä tai millainen teos oli. Aloin lukea ja teos räjäytti viidesluokkalaisen mielen. Sen jälkeen lainasin kirjastoautosta lähes jokaisen Agathan teoksen, joka siellä oli. Jossain vaiheessa ne alkoivat puuduttaa. Kirjat toistivat itseään, enkä lukenutkaan Agathan murhamysteereitä vuosikymmeniin, kunnes myöhemmin aikuisiällä päätin aloittaa kesälomani aina lukemalla yhden Christien dekkarin. Siitä on tullut hauska kesäloman aloitusrituaali. Oppilaani muuten luki hetki sitten saman teoksen. Hän olisi muuttanut teoksen toiminnallisemmaksi. Aika muuttuu - enää teini-ikäisille eivät kelpaa pelkät harmaat aivosolut, pitää olla taka-ajoja ja pyssyjen pauketta.   

Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen taas luin lukiossa. Olisikin ehkä aika uudistaa lukukokemus aikuisiälläkin. Äidinkielen opettaja Päivi Aro paukahti luokkaamme isojen A4-kokoisten Sinuhe egyptiläisten kanssa. Hän oli saanut koululle jostain edulliset painokset. 1000-sivuisen (tosin tässä painoksessa sivuja oli vähemmän) Sinuhen lukeminen ei tainnut oikein ketään meistä innostaa. Aloitin siis lukemisen ihan yhtä innottamasti kuin muutkin, mutta teos painuikin syvälle lukiolaistytön sydämiin. Olin aivan hullaantunut teoksesta. Se oli teos, joka uudelleen herätti rakkauden kirjoihin. Alakoululainen ahmija oli nimittäin yläasteen murkkuiässä luopunut kokonaan kirjojen lukemisesta. Näin jälkikäteen täytyy vielä mainita, että sitä painosta oli ihan kamala lukea. Lainasinkin kirjan puolivälissä poikakaverin vanhempien hyllystä Sinuhen keltaisen pokkariversion, jota jaksoi sentään kannatella käsissään sängyssä lukiessaan. 

Onnistuin välttelemään Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta koko kirjallisuuden opintojeni ajan yliopistossa, koska en ole ollut mikään sotakirjojen ystävä. Ollessani Sampolassa äikän opena päätin kuitenkin luettaa taitavalla ysiluokallani Tuntemattoman sotilaan. No täytyihän openkin sitten joululomalla siihen tarttua. Kyllä hävetti. Upea teos. Pala Suomen historiaa ja Linnan tapa kertoa... 

Olen aikuisiällä alkanut lukea enemmän fantasiaa ja scifiä. Fantasiakirjojen ovet minulle avasi J.K Rowlingin Harry Potter ja viisasten kivi. Potterit on tullut ostettua aina heti ilmestyttyään ja ahmittua siltä istumalta. En sentään ole teinityttöjen kanssa jonottanut kirjakaupan ovella. Joku raja sentään. Samoin kävi Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian kanssa. Luin viime vuonna kaikki kolme peräjälkeen. Molempien sarjojen koskettavuudesta kertoo se, että olen kyynelehtinyt useammassakin kirjassa, useammassa kohdassa.   

John Irwingistä olen pitänyt aina. Kaikki isäni hotellit tuli heti mieleen. En tiedä syytä, mutta kirjasta on jäänyt vahvoja tunnemuistoja. Ehkä se on se kirjan karhu tai sitten omalaatuinen, mutta yhteen hiileen puhaltava Berryn perhe. Kaivoin kirjan hyllystä ja kirjan etukannesta löytyi mielenkiintoinen kohokuvio. Olen ostanut pokkarini 31.8.1995 Akateemisesta kirjakaupan Kirjojen yöstä.

Sofi Oksaselta olen lukenut kaikki kirjat uusimpaa lukuunottamatta. Sekin kyllä on hyllyssä odottamassa kiireettömiä aikoja. Puhdistus on ehkä loistavin kirja, mitä olen ikinä lukenut. Se on kirjoitettu taitavasti, näkökulmien vaihdokset ja henkilöiden tarinat ovat unohtumattomia. Kirja on suuri taideteos. Oksanen on muuten harvoja suomalaiskirjailijoita, joka olisi Nobelin arvoinen. Ehkä tulevaisuudessa. Toinen äärettömän koskettava kirja on John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa. Olen vieraillut kahdella keskitysleirillä Dachaussa ja Auschwitzhissä ja lukenut jonkin verran erilaisia kirjoja natsi-Saksan ajoilta. Boynen näkökulma tapahtumiin on yksinkertaisuudessaan koskettava. Lukiessani teosta halusin kaiken aikaa huutaa kirjan lapsikertojalle - tajua nyt, mitä aidan takana tapahtuu. Taiteen yksi tarkoitus on laittaa ihmiset ajattelemaan, ettei historiassa tapahtunut pahuus toistuisi. Kirja meni syvälle tajuntaan. Samoin tapahtui Puhdistuksen kanssa. 

Iris Uurron Ruumiin ikävä on kirja, josta tein graduni yliopistossa. Sillä on siis paikka listalla jo pelkästään sen vuoksi. Kirja ei ole jäänyt kirjalisuudenhistoriaan, mutta minun kirjallisuuden historiaani kyllä.  

David Nicholls edustaa listallani romanttista hömppää. Pidin Nichollsin kirjoittamasta televisiosarjasta Rimakauhua ja Rakkautta. Sinä päivänä toistaa aiheiltaan ja päähenkilöiltään samaa kaavaa. Listalle se päätyi siitä yksinkertaisesta syystä, että kirjan loppu on sekin saanut minut vollottamaan. 

Tällainen on minua koskettaneiden kirjojen listani. Millainen on sinun listasi?

  

Hulluja nuo suomalaiset - Täällä pohjoisnavan alla

Suomalaisen Eilan kanssa naimisissa oleva yliopiston saksan kielen lehtori Hermann haluaa muuttua supisuomalaiseksi. Se ei käy käden käänteessä, eikä yhdessä hujauksessa. Ensin pitää muun muassa opetella kiroilemaan ja näkemään unia suomeksi sekä himoamaan hernekeittoa jo keskiviikkona, päästä hirvimetsälle ja tietenkin ajaa koiravaljakolla Lapissa.

Dieter Hermann Schmitzin teos Täällä pohjoisnavan alla - matkani saunankestäväksi suomalaiseksi on kuvaus saksalaisesta miehestä, joka päättää suomalaistua. Hermann kehittää seitsemän kohdan muutosohjelman, jonka avulla hän aikoo saavuttaa päämääränsä.

Kirjassa tanssitaan tangoa, käydään lavatansseissa, Ruotsin risteilyllä, mökkilomalla perheen kanssa, joulupukin pajakylässä ja appiukon kanssa savusaunassa. Romaanin voi nähdä oivallisena kuvauksena siitä, millaisena ulkomaalaiset näkevät suomalaiset, mutta myös rakkaudenosoituksena Suomelle ja erityisesti Tampereelle. Kirja on kirjoitettu pilke silmäkulmassa ja kirjoittajan huumorin kohteeksi joutuvat niin saksalaisten oudot perinteet kuin suomalaisten omituiset tavatkin.

"Vuosia sitten vielä naureskelin naapureitani, jotka levittivät etupihoilleen ja ajoteilleen lumikasoja, joita he itse ovat talven mittaan kolanneet tonttinsa reunoille ja nurkkiin. Minusta tuntui järjenvastaiselta lapioida lunta kohtiin, joissa sitä enää ole, jotta se sulaisi mahdollisimman tasaisesti ja häviäisi. Enää en naureskele, vaan lapioin itsekin auttaakseni heräävää kevättä."

Kirjan jokainen luku on oma pieni tarinansa. Tamperelaiselle kirjan kiehtovuutta lisää sen todentuntuiset kuvaukset Tampereesta. Kirjassa käydään syömässä Gastropub Nordicissa, teatterissa Tampereen työväenteatterissa tai lounaalla yliopiston kahvilassa. Todentuntuisuus on myös kirjan ongelma. Sitä on vaikea ymmärtää fiktiona, vaan väkisinkin lukijana ajattelee kirjan tapahtumien olevan pitkälle totta - mikä varmaan pitääkin paikkansa.

Täällä pohjoisnavan alla muistuttaa aiemmin lukemaani ranskalaisen Philippe Guicheteun kirjaa Sunnuntaikirjeitä Suomesta. Vaikka teokset ovat aivan erilaisia, niissä on tietty "Suomen vävyille" tyypillinen tapa katsoa Suomea ja suomalaisuutta muukalaisen silmin.  Ehkäpä minun täytyy vertailun vuoksi lukea pikapuolin myös sen kuuluisimman kaksoiskansalaisen eli Roman Schatzin pakinakokoelma Suomesta, rakkaudella.

Dieter Hermann Schmitz

Täällä pohjoisnavan alla. Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi.
Die spinnen, die Finnen. Mein Leben im hohen Norden
Suomentanut ja toimittanut Heli Naski
Atena (2013)
305 sivua