Jonathan Franzenin esseiden parissa vierähti tovi ja toinenkin

Amerikkalaiselta nykykirjailija Jonathan Franzenilta on aiemmin julkaistu suomeksi teokset Alkuvoimat (Strong Motion, 1992), Muutoksia (Corrections, 2001) ja Vapaus (Freedom, 2010). Teoksestaan Muutoksia Franzen on ollut muun muassa Pulitzer-ehdokkaana ja Vapaus taas oli ilmestyessään suuri arvostelu- ja myyntimenestys. En usko, että Franzen on kovin tunnettu Suomessa tai löytänyt täällä juurikaan suurta lukijayleisöä. Franzenilta on julkaistu suomeksi myös hänen esseekokoelmiaan, joista ensimmäinen Epämukavuusalue (the Discomfort Zone) julkaistiin  2012, ja viime vuonna ilmestyi Yksin ja kaukana (Farther Away, 2012).

Yksin ja kaukana -kokoelman esseet on kirjoitettu viiden viime vuoden aikana ja teokseen on koottu monia eri aiheita käsitteleviä esseitä. Teoksessa kuvaillaan ja käsitellään suoraan niin Kiinan luonnonsuojelua, lintuharrastusta ja lintujen salametsästystä Euroopassa, kirjallisuutta sekä Franzenille merkittäviä kirjailijoita kuin omaelämäkerrallisia kysymyksiäkin. Löytyypä teoksesta myös puhe Franzenille tärkeän ja läheisen ystävän kirjailija David Foster Wallacen muistotilaisuudesta. 

Teokselle nimen antanut ja yksi pisimmistä esseistä Yksin ja kaukana sivuaa myös Wallacea, sillä Franzen kuvailee esseessään matkaa pienelle kaukaiselle Alejandro Selkirkin saarelle eteläisellä Tyynellämerellä. Mukaansa saarelle Franzen ottaa teltan, Robinsoen Crusoe -kirjan ja ystävänsä tuhkat, jotka hän aikoo sirotella vuoren huipulta tuulen vietäväksi. Matka on samalla matka omaan itseen. Franzen ymmärtää yksinäisyyden ja eristyneisyyden lohduttomuuden. Samalla kun Franzen toipuu ystävänsä itsemurhan aiheuttamasta menetyksestä ja surusta, hän ymmärtää myös ystävyyden ja ihmisten välisten suhteiden tärkeyden. Ihminen voi olla hetkittäin kaukana, mutta ei yksin. 

Riippumatta siitä, miten tarkoin ihminen minäänsä puolustaa, jo yhden ainoan muun, todellisen ihmisen jalanjälki riittää muistuttamaan häntä elävien ihmissuhteiden loputtoman kiinnostavista riskeistä.      

Esseet ovat siitä haastavaa luettavaa, ettei niitä juurikaan jaksa lukea montaa peräkkäin. Lainasinkin teoksen sekä Hämeenlinnan että Tampereen kirjastoista. Niinpä minulla oli teos molemmissa kaupungeissa ikään kuin varalukemisena. Luinkin sitä pari kuukautta, että sain sen loppuun luettua. Minua kiinnosti teoksessa erityisesti Franzenin kirjallisuusesseet. Tosin niiden lukemista haittasi hieman se, että hän keskittyi vahvasti amerikkalaiseen kirjallisuuteen, joka ainakin minulle on kovin vieras laji, eivätkä kirjailijat Alice Munroa lukuunottamatta olleet minulle tuttuja. 

Esseistä nousee monia mielenkiintoisia havaintoja romaanista lajityyppinä. Lajista, jota Franzen kuvailee ärhäkäksi tunkeilijalajiksi, joka lopulta kirjallisuudenlajina valtasi koko pallon. Franzen mukailee Ian Wattin ajatusta, että romaani syntyi ikävystymisen seurauksena naisten vapauduttua 1700-luvulla kotiaskareista, jolloin heille jäi joutoaikaa lukea. Franzenin mukaan romaanin suosio fiktiivisenä lajina perustuu siihen, että se tarjoaa mahdollisuuden lukijoilleen eläytyä.

1700-luvun suuri kirjallinen saavutus ei siten ollut pelkkä romaanin genre vaan suhtautuminen tähän genreen. Kun lukija nykyään tarttuu romaaniin, toisen puolen sen olemuksesta muodostaa itse asiassa hänen mielentilansa - tieto siitä, että on kyse mielikuvituksen tuotteesta; halu unohtaa joksikin aikaa käsitys, ettei tarina ole tosi. 

Franzenin kärjistetyin ajatus romaanista löytyy kuitenkin esseestä Kaikkien aikojen paras romaaniperhe, joka käsittelee Christina Steadin romaania The Man Who Loved Children. Hän toteaa romaanin olevan lajina nykymaailmaan jopa vanhanaikainen ja niiden kuuluneen sanomalehtien aikakauteen. Franzen siteeraa tuttua englannin kielen professorin, jonka mielestä romaanit ovat erikoislaatuisia tapauksia: "Tunnemme syyllisyyttä siitä, ettemme lue niitä enempää, mutta myös siitä, että kulutamme aikaa johonkin niin joutavaan kuin niiden lukemiseen. Ja eikö olisi kaikille parempi, jos tässä maailmassa yksi asia vähemmän tuottaisi meille syyllisyyttä?" 

Nykynuorien aika kuluu älypuhelimien ja erilaisten laitteiden parissa, mistähän sitä hankkisi nuorille lisää 1700-luvun porvarisnaisille tyypillistä joutoaikaa, jotta he taas innostuisivat lukemaan vai onko ajatus, että nuoret lukisivat romaaneja jo itsessään vanhanaikainen. Jään itse vuorotteluvapaalle syksyllä, lupaan olla tuntematta syyllisyyttä siitä, jos en ehdikään lukea riittävästi romaaneita vapaallani, mutten suostu toisaalta tuntemaan syyllisyyttä siitäkään, jos kulutan luppoaikaani romaanien parissa. Olen silloin päässyt romaanin synnyn äärelle.

Jonathan Franzen
Yksin ja kaukana
Farther Away
Suomentanut Raimo Salminen
Siltala (2013)
s. 338