Pääosassa Tuijan kaikkein helpoin omena- tai mikä vaan piirakka - sivuosissa lukupiiri ja Vuonna 1984 -romaani

Tuijan kaikkein helpoin omenapiirakka

Suuntasin eilen Hämeenlinnaan työpaikan lukupiiriin. Vaikka olenkin vuorotteluvapaalla, en ole halunnut luopua työpaikan lukupiirin tapaamisista. Niinpä hyppäsin jo aamusta miehen kyytiin ja jäin autosta Hämeenlinnassa. Vietin aamu- ja iltapäivän kakkoskaupunkini kahviloissa ja pääkirjastossa lukien tämänkertaista kirjaa, joka on George Orwellin (1949) Vuonna 1984. Tuli taas vähän kiire kirjan kanssa ja luinkin eilen pitkälle yli sata sivua kaupungilla, että sain teoksen luettua ennen lukupiiriä, joka kokoontuu Hämeenlinnan yhteiskoulun opettajanhuoneessa koulupäivän jälkeen. 

Tämän päivän Aamulehdessä (2.10.14) oli oivallinen Viivi ja Wagner -sarjakuva. Se kuvasti aika osuvasti omaa lukemistani. Minulla, kuten Wagnerillakin, on useita kirjoja kesken. Ja aika usein minulle käy kuten Wagnerille stripin lopussa. 

Mistäs minäkään mitään koskaan muistan.

Tällä hetkellä minulla on kesken pari lastenkirjaa: Monica Vikström-Jokelan Kuningas Tollo ja Alavian asukit ja Johanna Hulkon kolmas osa lastenkirjasarjassa Geoetsivät, Harri V. Hietikon dekkari Näkemiin Shosanna, Timo Jokisen runokokoelma Hetkiä ihmisiä kohteita, joka kuvaa Ylöjärven maisemia ja Niina Hakalahden Sydänystävä, mikä taas kertoo äidinkielen opettajaystävistä. Siitä on ihan pakko ehtiä kirjoittaa blogiin. (Niin ja onhan minulla kesken myös ikuisuusprojekti Taru sormusten herrasta.) Eilen tosin oli vielä kesken Vuonna 1984. Monta kertaa ajattelin lukemisen aikana, että jätän kirjan kesken.  

Vuonna 1984 ei todellakaan ole mikään viihdyttävä lukukokemus. Se on sen sijaan erittäin vaikuttava kirja - tulevaisuuskuvaus ja pelottava dystopia totalitaristisesta yhteiskunnasta, jossa Isoveli, Puolue ja ajatuspoliisi valvovat jokaista ajatusta, tekoa, kieltä ja kaikkea ihmisen elämään liittyviä toimintoja. Se kertoo maailmasta, jossa tunteet, toisinajattelu ja kritiikki on vallanpitäjien toimesta kielletty ja kuinka ihmisen mieltä muokataan propagandan, väkivallan, kidutuksen ja kielen avulla. Yhteiskunta, jossa historia ja menneisyyden tapahtumat sekä kirjallisuus kirjoitetaan uuskielellä uudelleen ja vallanpitäjille sopiviksi. Mitä ihmiselle lopulta jää, kun kaikki on viety - usko ihmisyyteen, rakkaus läheisiä kohtaan, toivo paremmasta ja oma mieli ja tahto. Jäljelle jää vain rakkaus Isoveljeä kohtaan. 

Ajatus siitä, että Orwell on kirjoittanut 40-luvulla kirjan, joka jossain päin maailmaa on edelleen arkea ja todellisuutta on ankeuttava ja ahdistava. Burkiin pukeutuvat naiset ja Pohjois-Korean nälkäänäkevät kansalaiset tulivat ajatuksiin. Lukupiirissa keskustelu vyöryikin juutalaisten joukkotuhosta nykyisiin ja entisiin diktatuureihin, kuten Pohjois-Koreaan tai Stalinin Neuvostoliittoon, kosketusherkkiin oppilaisiin, nuorison nykykielen suppeuteen ja ilmaisuvoiman katoamisen kautta taideaineiden, tanssipedagogiikan ja kädentaitojen tärkeyteen ja jopa Big Brother-ohjelmaan ja nettiaddikteihin. Vaikuttava vaikkakin synkkä ja iloton kirja herätti monipolvisen ja moniin suuntiin kulkevan keskustelun. 

Päivän kaikkein hedelmällisin tai ainakin makoisin anti liittyi kollegan tuomaan omppupiirakkaan. Hänen sanojensa mukaan kyse on kaikkein helpoimmasta omena-, marja- ja raparperipiirakan ohjeesta. Pitihän minun sitten illalla testata, että onko näin. Niinpä pyöräytin illalla vielä omenapiirakan. Tuija on sanojensa mittainen nainen. Ehdin leipoa piirakan sinä aikana, kun uuni lämpesi. Se myös katosi yhtä nopeasti kuin valmistuikin poikavoittoisen perheeni suihin. 

Ohje: 

1 muna

1 dl sokeria

1 dl nestettä (esim. vettä, kauramaitoa)

1 tl vaniliinisokeria

1 tl leivinjauhetta

2 dl vehnäjauhoja (Tuija laittaa 0,5 dl kaurahiutaleita, 0,5 dl spelttijauhoja ja 1 dl vehnäj, Johanna laittoi tällä kertaa 0,5 dl kaurahiuataleita ja 1,5 dl vehnäjauhoja)

loraus rasvaa

Päälle:

omenoita

kanelia ja sokeria / juoksevaa hunajaa 

Vatkataan muna ja sokeri vaahdoksi, lisätään neste ja jauho-leivinjauheseos sekä vaniliinisokeri ja loraus rasvaa. Voidellaan vuoka ja laitetaan päälliset päälle. Uunissa 225 asteessa 20-30 minuuttia. Itse pidin 25 minuuttia. 

Piirakka ennen uunia

Ohje on helppo muistaa, sillä kaikkea muuta tulee yksi paitsi jauhoja kaksi. Yksinkertaisesta annoksesta tulee pyöreä vuoka ja kolminkertaisesta taas koko pellillinen. Kiitos Tuijalle ohjeesta. 

Piirakka hetkeä ennen kuin se katosi.

Neljän kuukauden blogitauko teki terää

Huomaanpa, että on kulunut melkoinen tovi viimekertaisesta lukemiseen, kirjallisuuteen ja kirjoihin liittyvästä bloggauksestani. Viime viikolla sentään sain aikaiseksi kirjoittaa muutaman kakkublogin. Siitä se bloggaaminen taas lähtee...

Neljä kuukautta kului kirjoittamatta. Touko-, kesä-, heinä- ja elokuu sujahtivat ohi. Jäin oikein miettimään, että miksi en kirjoittanut mitään.

1. Opettajan toukokuu ja siitä seurannut väsymys

Kevätlukukausi ja erityisesti toukokuu olivat tänä vuonna erityisen rankkoja. Kahden ysiluokan valtakunnalliset kokeet ja päättötöiden arviointi sekä muiden luokkien kokeet ja arvioitavat tekstit tuntuivat vievän minusta viimeisetkin mehut. Lisäksi luottamustoimissa oli melkoisesti työtä. Kaiken sen ohella luokanvalvantaluokkanikin vaati huolehtimista aivan toukokuun viimeisiin päiviin asti, mutta lopulta jokainen sai päättötodistuksensa ja luokkaretkestäkin selvisimme kunnialla läpi. Toukokuun viimeisellä viikolla huomasin olevani poikki. Uupunut on varmaan oikea sana. Tyhjensin kalenterini, enkä kesäkuun ensimmäisellä viikolla tehnyt yhtään mitään tai tavannut ketään. Oli ihanaa vain olla ja pötköttää keinussa. Nukkua päiväunia, haaveilla ja lukea loman alkaisrituaaliksi muodostunutta Agatha Christien dekkaria. Tällä kertaa valitsin kirjahyllystäni murhatädin teoksen Väärän vänkyrä talo (alkuteos, 1949). Arvasin taas kerran murhaajan. Eipä siitä sen enempää. Lajituntemus ainakin on kohdillaan. Seuraavan Christieni luen sitten kesäkuun 2015 alkajaisiksi.   

2. Raskas suruntäyteinen kesä

Minua ei ole huvittanut kirjoittaa. Perhettäni kohtasi kesällä kaksi suru-uutista. Mummoni menehtyi toukokuun viimeisellä viikolla ja heinäkuussa mieheni isä kuoli pitkällisen sairauden jälkeen. On vaikea pukea ajatuksia sanoiksi tilanteissa, joissa on joutunut järjestämään hautajaisia, surrut ja lohduttanut läheisiään. Olen pystynyt ajoittain pakenemaan fiktion maailmaan, mutta en kuitenkaan ole osannut laittaa siitä mitään muiden luettavaksi tai kirjoitettavaan muotoon.

Olen saanut lohtua runoista, mutten ole halunnut kirjoittaa kokoelmista, joita olen lukenut. Toukokuussa luin mummolle kaksi Eila Kivikkahon kokoelmaa, Parvi (1961) ja Venelaulu (1952) ääneen. Kun olin saanut molemmat kokoelmat luettua, mummo nukkui pois. Lähdön hetkestä tuli näin levollinen ja lohdullinen. Mummon kuolinpäivä jäikin mieleeni aurinkoisena ja sireenien tuoksun täyttämänä kevätpäivänä. Myös Kivikkahon runot saivat uusia merkityksiä ja niiden lukeminen on nykyisin entistä tunnerikkaampaa ja koskettavampaa.


3. Loma-aika perheen kanssa

Välttelin kaikkea kirjoittamista lasten ja miehen ollessa lomalla. Teimme lomalla kaikkea mukavaa ja arkista puuhastelua. Paljon meni aikaa erilaisiin hautajaisiin liittyviin järjestelyihin. Täytimme molemmat kesällä 40 vuotta, emmekä edes nelikymppisiä saaneet järjestettyä. No ehkä myöhemmin. Minulla oli nimittäin loistava - vähän korni ja ronski - kakkuidea miehelleni. Ehkä toteutan sen myöhemmin. Lomailimme Italiassakin Garda- ja Comojärvillä kymmenen päivää.

Kirjoittamisen välttely meni niin pitkälle, että sen aloittaminen tuntui entistä vaikeammalta ja hankalammalta. Kai minulle tuli jonkinlainen rimakauhu. Ymmärrän nyt paremmin myös oppilaita, jotka valittavat kyvyttömyyttään kirjoittaa. Joskus vain ei ole mitään sanottavaa tai kirjoittamisen aloittamista haluaa lykätä loputtomiin. Elokuussa sitten aloin hitaasti jälleen kirjoittaa. Aluksi politiikkaan liittyviä kirjoituksia ja mielipidekirjoituksia. Siitä se bloggaaminenkin sitten taas lähti ja kipinä kirjoittamiseen taas löytyi.


Jäin elokuun alussa vuorotteluvapaalle ja lasten aloitettua koulutiensä aikaa on riittänyt ihan eri tavoin myös lukemiselle ja kirjoittamiselle. Kesällä nimittäin tuli luettuakin melko vähän.

Mitäs minä sitten blogitauon aikana luin:

Toukukuun alussa luin kaksi Douglas Adamsin scifikirjaa (tai kai ne pitää lähinnä ajatella tieteiskirjallisuuden parodioina) Elämä, maailmankaikkeus ja kaikki (1982) sekä Terve, ja kiitos kaloista (1984). Minulla on kuitenkin edelleen sarjan viides osa lukematta. Linnunradan käsikirja liftareille (1979) ja Maailmanlopun ravintola (1980) olivat vielä hauskoja. Nauroin jopa ajoittain ääneen, mutta sarjan edetessä sen alkuperäinen huikea idea katosi. Se mikä aluksi tuntui hauskalta, alkoi olla vanhan toistoa ja kirjojen juoni muuttui puuduttavaksi ja väkisintehdyksi. Niinpä minulta jäi viimeinen osa lukematta. Varmaan joku vannoutunut Adams-fani saa tästä hepulin, mutta toisaalta myös Taru sormusten herrasta on minulla edelleen kesken. Viimeinen kirja siitäkin edelleen lukematta. Ehkä en vain ymmärrä hyvän kirjallisuuden päälle. 

Kesäkuun korkkasin siis perinteeksi muodostuneella Agatha Christien dekkarille. Luin myös työpaikan lukupiiriin Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -kirjan (suomeksi 1976) ja L.M Montgomeryn Pieni runotyttö (alkuteos, 1948). Lukupiiri vieraili kotonani kesäkuun toisella viikolla. Oli mukavaa nähdä kollegoita koulun ulkopuolella. Huomasin, että meillä oli niin paljon kuulumisia vaihdettavana, että Runotytöstä ei juuri keskustelua syntynyt, mikä saattoi johtua myös siitä, etten ollut sitä itse kokonaan ehtinyt siihen mennessä lukea. Miten sekin tuntui niin erilaiselta kuin nuorena? Se mikä tuntui aikoinaan ajattomalta ja innostavalta, tuntui nyt vain tylsältä ja unettavalta. Mieleen lukupiirin tapaamisesta jäikin erityisesti Hannan tuoma isä Cassidyn maistuva luumupiirakka.  

Vietimme siis kesällä myös kymmenen päivää Italiassa ja miehen kuukauden kesälomalla en juurikaan ehtinyt lukea. Siinä se kesä sitten meni. Aika lailla eri tavoin kuin olin ajatellut.  

Jälkikäteen on vaikea palata lukemiinsa teoksiin, joten tässä vain kootusti ja pisteytettynä (ilman perusteluja - mielivaltaisesti siis) loput kesän aikana lukemani teokset: 

Helen Fielding: Bridget Jones. Mad about The Boy (2014) **** / *****

Harri V. Hietikko: Roger Repo ja tuonen väki (2005) *** / *****

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (2013) *** / *****

Lupaan parantaa tapani ja pyrkiä kirjoittamaan vähintään kerran viikossa yhden blogitekstin, mikä tarkoittaa sitä, että kirjoittamisen sijaan, nyt pitää suunnata lukemaan. Onneksi voi aina myös leipoa, jos lukuinto välillä laantuu.   

Kukapa everstille kirjoittaisi on edelleen ajan hermolla

"Sinä olet pukeutunut kuin merkkitapahtumaa varten", toteaa vanhan everstin vaimo nobel-kirjailija Gabriel Garcia Marquezin  vuonna 1961 ilmestyneen pienoisromaanin, Kukapa everstille kirjoittaisi (El coronel no tiene quien le escriba), alussa kun mies pukeutuu hautajaissaattuetta varten valkoiseen hieman liian pieneen sotilasasuunsa, jota hän on käyttänyt viimeksi vuosikymmeniä sitten hääpäivänään. Eversti vastaa kummastuneelle vaimolleen, että tämä on merkkitapahtuma, onhan vainaja ensimmäinen luonnollisen kuoleman kokenut vainaja vuosikausiin.

Gabriel García Márquezin alle satasivuinen pieni, haikea ja koskettava romaani luo lukijan eteen lohduttoman ajankuvan Kolumbian verisestä historiasta. Kirjailija kuljettaa romaanin sivuille pienin viittein runsaasti tietoa, josta lukija rakentaa kuvaa sisällisodan runtelemasta, toimimattomasta ja byrokraattisesta maasta, jossa virkamiehet, hallitukset ja presidentit vaihtuvat tiuhaan tahtiin, lehdistöä ja elokuvia valvotaan sekä sensuroidaan, asiakirjoja katoaa ja ihmisiä tapetaan poliittisissa vainoissa.

Kukapa everstille kirjoittaisi -kirjan päähenkilö on poikansa yhdeksän kuukautta aiemmin ampumavälikohtauksessa menettänyt vanha eversti, joka on vuosikausia odottanut valtiolta tietoa ja päätöstä eläkkeestään. Hän ja hänen astmaa sairastava vaimonsa elävät pienessä mökinpahasessa. Köyhyys ja puutteenalaisuus vaikeuttavat everstin ja hänen vaimonsa elämää monin tavoin. Kahvipurkin seinämät kolisevat tyhjyyttään, ruoasta on jatkuva pula, vaatteet ovat koinsyömiä ja moneen kertaan paikattuja ja kengät puhkikuluneet. Vaimon parsimis-, paikkailu- ja ruualaittotaitojen ansiosta he ovat onnistuneet sinnittelemään nälkäkuoleman partaalla useampia kuukausia ja salaamaan kyläläisiltä, että he ovat vararikossa. Mitään myytävääkään ei enää kodista löydy, vain peili seinältä ja vanha taulu. 

Pojalta on vanhemmilleen jäänyt perinnöksi ja hoidettavaksi koko läänin paras tappelukukko. Eversti ei liian ylpeänä suostu anelemaan apua muilta. Hän odottaa tammikuuta ja kukkotappeluja, jolloin hän voisi myydä kukon hyvään hintaan. Eversti vaimoineen jakaa ruoan murut omien ja kukon tarpeiden mukaan. Eversti on tottunut elämässään odottamaan, sillä tammikuu ei ole ainoa, mitä hän odottaa. Joka perjantai hän odottaa postilaivaa ja kirjettä, jossa hänelle myönnettäisiin veteraanieläke. Kirjettä ei vain koskaan tule, sillä kukapa evertille kirjoittaisi. 

Seuraavana perjantaina hän meni taas laivarantaan. Ja kuten joka perjantai hän palasi kotiinsa ilman odotettua kirjettä. "Kyllä me jo olemme tarpeeksi odottaneet", vaimo sanoi hänelle sinä iltana. "Täytyy olla tuo sinun härkäpäinen kärsivällisyytesi odottaakseen viisitoista vuotta yhtä kirjettä." Everst paneutui riippumattoon lukemaan sanomalehtiä. "On odotettava vuoroaan", hän sanoi. "Meidän numeromme on tuhatkahdeksansataakaksikymmentäkolme."          

Eversti uskoo parempaan. Sen sijaan vaimo haluaa myydä kukon. Pariskunta muistuttaa J.L Runebergin Saarijärven Paavoa ja hänen vaimoaan. Eversti joutuu Saarijärven Paavon tavoin kannustamaan epäileväistä vaimoaan jaksamaan. Paavo uskoi, että Herra koettelee, muttei hylkää ja eversti taas uskoo pelastuksen tulevan kukon myötä.  

"Se kukko maksaa painonsa kullassa", hän sanoi. Hän laskeskeli särpiessään lusikallisen puutoa. "Se pitää meidät leivissä kolme vuotta." "Haaveita ei voi syödä", sanoi vaimo. "Ei syödä, mutta niistä voi saada ravintonsa", vastasi eversti.

Romaanin kieli on pelkistettyä ja niukkaa, kuten yllä olevasta katkelmasta voi nähdä. Teos on uskottava ja ajankohtainen kuvaus ylpeydestä ja ihmisluonteesta. Everstin vaimo keittää mieluummin kiviä kuin antaa naapureidensa nähdä, ettei heillä ole ruokaa. Yle uutiset haastatteli kuuden lapsen isää tämän päivän köyhyydestä Suomessa. Mies kertoi haastattelussa, kuinka nöyryyttävää on elää toimeentulotuen varassa ja miten köyhyyden haluaa sulkea pois muiden tietoisuudesta. Isä kertoi uskovansa yhä tulevaisuuteen aivan kuten everstikin säilyttää toivottomuuden keskellä toiveikkuutensa. 40 katkeran ja rutiköyhän vuoden jälkeen eversti ei suostu kukistumaan byrokratian, eikä korruptoituneen yhteiskunnan edessä. Hän luottaa kukon voittoon ja siihen, että postilaiva lopulta tuo odotetun eläkekirjeen. Mutta kukapa everstille kirjoittaisi?

Gabriel García Márquez
Kukapa everstille kirjoittaisi
suomentaja Pentti Saaritsa
WSOY (1992)
s. 99

Huhtikuussa luettua ja parhaillaan yöpöydällä

Huhtikuu on puolessa välissä, enkä ole ehtinyt kirjoittaa lainkaan tässä kuussa lukemistani kirjoista. Olen lukenut huhtikuussa kolme lyhyttä kirjaa. Kaksi niistä on liittynyt työpaikan lukupiiriin. Lukupiiriä varten luin Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille ja Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Näiden lisäksi olen lukaissut yhden runoteoksen Meeri Laamasen Peter viaton. Kesken minulla on parhaillaan Adamsin Linnunrata-sarjan toinen osa Maailmanlopun ravintola. Lapsille taas luen iltasaduksi parhaillani (kuinkahan monetta kertaa jo) Thorbjorn Egnerin Kasper, Jesper ja Joonatan - kolme iloista rosvoa. Näiden lisäksi nautiskelen muutaman runon päivässä Raymond Carverin runokokoelmasta Sateisten päivien jälkeen - valitut runot.

Adamsin Linnunradan käsikirjan liftareille (The Hitch-hiker's Guide to the Galaxy, 1979) olen lukenut aiemminkin, mutten muistanut siitä enää juuri mitään. Aloin pari vuotta sitten pitää kirjaa lukemistani kirjoista, kun huomasin, etten enää muistanut, olinko lukenut jonkin teoksen vai en. Toivottavasti kyse ei ole alkavasta alzheimerista vaan siitä, että kun lukee keskimääräistä enemmän, unohtaa myös helpommin. Varsinkin joidenkin dekkareiden kohdalla on usein tullut mietittyä ja epäiltyä, minkä osan sarjasta olenkaan viimeksi lukenut ja mitä en. Innostuin linnunradasta ja sen hahmoista sen verran, että päätin tällä kertaa lukea koko humoristisen ja vauhdikkaan romaanisarjan - sarjan, joka on maailman ainoa viisiosainen trilogia. Itse asiassa sarja löytyy kakkososaa lukuunottamatta myös omasta kirjahyllystäni. Lukupiiri ei kuitenkaan jakanut innostustani, vaan muutamalta jäi teos jopa kesken. Itsekin tyydyin aikoinani ensimmäisesta kertaa kirjaa lukiessani vain ensimmäiseen osaan. Minusta on vanhemmiten tullut kuitenkin innokas scifittäjä, mikä on sinänsä hauska juttu, koska nuorempana en lukenut laisinkaan scifikirjoja. Niin se maku vaan muuttuu iän myötä. 

Linnunradan käsikirja liftareille ei todellakaan ole tyypillinen scifikirja, sillä se on oikeastaan koko lajin parodia. Kulttikirjaksi nousseen teoksen tunteminen ja siitä kirjoittaminen vaatii syvällistä lajituntemusta, enkä koe, että minulla on sitä lapsekkaasta innostuksesta huolimatta. Ehkä kirjoitan teoksesta jotakin, kun olen lukenut koko sarjan. Senkin jälkeen olen vain noviisi, mitä tulee scifiin.

Meeri Laamasen runokokoelma Peter viaton on runoilija Laamasen toinen runokokoelma. Kokoelman luin osana luovan kirjallisen työn toimikunnan luku-urakkaa. Täytyy myöntää, että en olisi muuten siihen tarttunut. Kokoelmassa erityisen ansiokasta oli se, että osa kokoelman runoista käsitteli samaa henkilöä - teoksen nimessäkin vilahtavaa Peteriä. Tämä oli kiehtova ratkaisu. Kokoelma olisi voitu rakentaa kokonaan Peter viattoman varaan. Valitettavasti kokoelma oli muutamia taitavasti kirjoitettuja runoja lukuunottamatta kovin epätasainen, ja se olisi tarvinnut hyvää kustannustoimittajaa, joka olisi muun muassa poistanut huutomerkkejä ja kysymysmerkkejä, joita runoilija tuntui käyttävän miltei jokaisessa runossaan. Runon tyylikeinoina ne toimivat huonosti ja veivät enemminkin terää runoista kuin toivat niihin mitään lisää.

Nobelisti Hemingwayn teos Vanhus ja meri (The Old Man and The Sea, 1952) on yksi amerikkalaisen kirjallisuuden ja myös maailmankirjallisuuden suurista klassikoista. Se kertoo vanhasta kuubalaisesta kalastajasta Santiagosta, joka on ollut pitkään ilman kalansaalista. Miehellä on yksi ainoa ystävä, nuori poika, joka käy hänen luonaan auttamassa ja tapaamassa häntä. Miehellä ja pojalla on lämmin ja luottamuksellinen suhde: " - Muistan kaiken siitä saakka, kun ensi kerran olimme merellä yhdessä. Vanhus katseli häntä päivänpaahtaminen luottavaisin silmin. - Jos olisit oma poikani, ottaisin sinut uhallanikin mukaan merelle, hän sanoi. - Mutta olet oman isäsi ja äitisi poika ja olet hyväonnisessa veneessä." Niinpä vanhus lähtee 85. päivänä yksin valtamerelle toiveenaan saada vihdoinkin saalista. Hän menee veneellään kauemmaksi kuin aiemmin. Hänen koukkuunsa tarttuu avomerellä miekkakala, joka on isompi, voimakkaampi ja pidempi kuin miehen vene. Alkaa usean päivän ja yön kuolinkamppailu, jossa mies ottaa kalasta mittaa ja kala miehestä. Kun vanhus lopulta päihittää kalan, tulevat hait, ja meri näyttää armottoman luonteensa.

Kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Vanhus ja meri ei ollut vain kuvaus olemassolon taistelusta ja ihmisen voimattomuudesta ja pienuudesta luonnon edessä, se oli samalla kuvaus kahden eri-ikäisen ihmisen kaiken voittavasta ystävyydestä.

- Ne voittivat minut, Manolin, hän sanoi. - Kerta kaikkiaan voittivat.
- Hän ei voittanut sinua. Kala.
- Ei. Totisesti. Jälkeenpäin minut voitettiin.    

Vanhus palaa mereltä miltei tyhjin käsin, mutta kotona häntä odottaa poika, joka tuo hänelle sanomalehtiä, ruokaa ja lääkkeitä. Poika toivoo, että  vanhus paranisi pian, jotta tämä voisi opettaa hänelle kaiken tietämänsä merestä, kaloista ja kalastamisesta.

Vanhus ja meri kertoo periksiantamattomuudesta ja unelmista, ja siitä miten unelmat lopulta karkaavat kauemmas ja kauemmas. Tarina miehestä, joka antautuu kalansaaliinsa edessä on jossain määrin surullinen, muttei suinkaan toivoton. Suuren kirjallisen klassikon äärellä sitä tuntee itsensä pieneksi. Vähän samaan tapaan kuin meren kuohujen äärellä.

Douglas Adams

Linnunradan käsikirja liftareille
Loisto (2003)
s. 156

Ernest Hemingway
Vanhus ja meri (2004)
Tammi
s. 133

Meeri Laamanen
Peter viaton
Sanasato (2013)
s. 59

    

Austenin englantilainen säätyläisromantiikka ei purrut

Tein kulttuuriteon. Luin elämäni ensimmäisen Jane Austenin romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo. Luin sen työpaikan sadan klassikon lukupiiriä varten ja täytyy ihmetellä, että sain sen edes päätökseen. Oli nimittäin melko puuduttava lukukokemus. Odotin kiinnostavaa ja mukanaan vievää romanttista rakkaustarinaa, mutta ei - tylsiä tanssiaisten ja illallisten kuvauksia, pitkästyttävää kerrontaa kävelyretkistä puistossa, kahdenkeskisiä sivistyneitä keskusteluita ja karikatyyrisia henkilökuvia. 

Englanninkielinen alkuteos Pride and Prejudice ilmestyi vuonna 1813, ja ensimmäisen kerran Ylpeys ja ennakkoluulo ilmestyi suomeksi 1922. Se on Austenin pääteos ja kertoo 1700-luvun lopun pikkuporvarillisestä Bennetin perheestä. Kirjan päähenkilö on perheen toiseksi vanhin tytär Elisabeth Lizzy Bennet, joka kuvataan kirjassa älykkääksi, viehättäväksi ja tarkkanäköiseksi nuoreksi naiseksi. Bennetin perheeseen kuuluvat myös perheen kirjastoon vetäytyvä purevan huumorin omaava isä, hysteerinen ja ajoittain tyttärilleen puheillaan häpeää aiheuttava äiti ja neljä muuta tytärtä. Äitiä kuvaillaan kirjassa yksinkertaiseksi naiseksi, jolla on pienehköt älynlahjat, niukalti oppia ja epävakainen luonne. Äidin elämän päämääränä on vain saada kaikki viisi tytärtään naimisiin, sillä herra Bennet ei ole kovinkaan varakas, vaan hänen omaisuutensa käsittää vain maatilan, josta hän saa kahdentuhannen punnan vuositulot. Perheen äidin ja tyttärien suureksi epäonneksi maatila on sääntöperintötila, joten herra Bennetin kuoltua maatila ei suinkaan siirry vaimolle tai tyttärille vaan erään kaukaisen sukulaismiehen haltuun. Joten tyttäret on naitettava.   

Kirjan henkilöt ovat melko yksioikoisia, sillä he eivät kirjan aikana muutu tai kehity. Perheen vanhin tytär Jane kuvaillaan herttaiseksi, mutta pidättäytyväiseksi nuoreksi naiseksi, joka nauttii yleisesti arvonantoa monella suunnalla. Elisabeth sen sijaan on leikkisä, vilkas ja häntä pidetään huomiokyvyiltään terävänä ja luonteeltaan vähemmän mukautuvaisempana kuin vanhempaa sisartaan. Kirjassa vähiten huomiota saa perheen kolmas tytär, soittamisesta ja lukemisesta pitävä Mary, jota kuvaillaan tyttäristä vähiten kauneimmaksi ja hän päätyykin kirjan lopussa äitinsä seuraneidiksi ja vanhaksi piiaksi. Perheen nuorimmat tyttäret Kitty ja Lydia ovat vallattomia, väliin vaikeasti hallittavia, turhamaisia ja nuorten miesten vaikutuksille alttiita.         

Ylpeys ja ennakkoluulo alkaa seuraavasti: "On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen naisen." Siinäpä oikeastaan kirjan juonikin tulee tiivistettyä yhdellä virkkeellä. Kirja kertoo tyttärien avioliittohankkeista ja niissä onnistumisista. Porvarisperheen tyttäret valmistautuvat tanssiaisiin, kutsuihin, ajoittain kirjoitetaan kirjeitä suuntaan jos toiseenkin ja välillä matkustetaan maaseudulla - tarkoituksena vain ja ainoastaan avioitua. Kirja kertoo aika tavalla säätyläisnaisten elämästä ja asemasta tuohon aikaan. Bennetin tyttärien elämä on sidottua ja etukäteen suunniteltua. Austen kuvaakin terävänäköisesti tyttärien kasvatusta ja naisten asemaa pikkuporvarillisessa maaseutuyhteisössä. Kun perheen nuorin tytär Lydia karkaa erään sotilasrykmentin jäsenen herra Wickhamin kanssa, siitä seuraa häpeää perheelle ja kauhistelua sukulaisten ja lähipiirin kesken. Lukijalle tehdään selväksi, että Lydia ei voi tulla tekonsa takia avioliitossaan onnelliseksi. Minulle Lydia edusti kuitenkin kirjan kiinnostavinta hahmoa.

Elisabeth ja Jane tapaavat kirjan alussa Merytonin tanssiaisissa herra Bingleyn ja hänen ystävänsä aatelisen herra Darcyn. Bingley ja Jane ihastuvat toisiinsa, mutta kirjan aikana heidän välilleen ja rakkauteensa tulee mutkia matkaan, joita aiheuttavat niin Janen pidättyväisyys kuin muiden kirjan henkilöiden toimet. Kirjan nimi Ylpeys ja ennakkoluulo sen sijaan kuvaa Elisabethin ja herra Darcyn suhdetta. Darcy on välinpitämätön ja ylpeä mies, ja Elisabeth suhtautuu häneen aluksi ennakkoluuloisesti. Darcyn ylpeyttä toistetaan kirjassa moneen otteeseen. Vähemmälläkin lukija uskoisi Darcyn ylpeäksi. 

Kirjassa tarkastellaan Elisabethin ja Darcyn tarinan avulla myös luokkaeroja. Suku pitää Darcya liian varakkaana ja säätynsä puolesta liian hyvänä heikommista lähtökohdista tulleelle Elisabethille. Rakkaus ei kuitenkaan kysy asemaa tai säätyä. Elisabethin ja Darcyn suhdetta voi hyvällä syyllä sanoa kirjallisuuden yhdeksi unohtumattomista rakkaustarinoista. Valitettavasti minusta sen hehkua on himmentänyt nämä kaksisataa vuotta. 

Elisabeth oli liian hämillään kyetäkseen sanomaan sanaakaan. Lyhyen tauon jälkeen hänen seuralaisensa jatkoi: "Te olette liian ylevämielinen voidaksenne leikitellä kanssani. Jos tunteenne ovat samanlaiset kuin viime huhtikuussa, pyydän teitä heti sanomaan sen minulle. Minun tunteeni ja toiveeni ovat muuttumattomat, mutta yksikin sananne riittää vaientamaan minut tässä asiassa ainiaaksi." Elisabeth, joka tunsi olevansa vielä tavallistakin enemmän hämmentynyt ja levoton, pakottautui nyt puhumaan. Hän antoi herra Darcyn ymmärtää - tosin sanoja tapaillen - että hänen tunteensa olivat niin täydellisesti muuttuneet tuosta ajasta lähtien, johon Darcy oli viitannut, että hän kiitollisena ja iloisena otti vastaan tämän vakuutukset.    

Ei ole Darcysta ja Elisabethista Romeoksi ja Juliaksi. Ehkä katson seuraavaksi kirjasta tehdyn elokuvan, jos se saisi minut rakastumaan henkilöihin. Ja onhan kirjasta tehty myös zombieversio. Ehkä se laittaisi nauruhermotkin koville.  

Jane Austen
Järki ja tunteet. Ylpeys ja ennakkoluulo
Suomentanut Aune Brotherus
WSOY (1996)
s. 496 

Työpaikan sadan klassikon lukupiiri

Kun opettaa lapsille ja nuorille äidinkieltä ja kirjallisuutta, oma kirjahylly ja luettavien kirjojen listat sisältävät aika paljon erilaista lasten ja nuorten kirjallisuutta sekä fantasiaa, scifiä tai dekkareita. Sitä kun täytyy yrittää pysyä kärryillä nuorten kirjoista ja vinkata sopivaa luettavaa sekä 13-vuotiaalle, joka ensimmäisenä toteaa kirjastoluokkaan tullessaan, ettei ole koskaan lukenut yhtään kirjaa että 15-vuotiaalle, joka on lukenut Taru sormusten herrasta -teossarjan jo viidennellä luokalla ja ahmii käytännössä kaikkea mahdollista. Ja odottaa niitä kirjavinkkejä erityisesti äikän opeltaan.

Aika moni nuori ei enää löydä itselleen sopivaa luettavaa. Olenkin kokenut tärkeäksi, että tulee luettua nuoria kiinnostavia teoksia, jotta sitten osaa niitä vinkata hevoskirjojen tai Kapteeni Kalsarien sijaan. Usein minusta tuntuu, että työsarkani on loputon ja lukemattomien kirjojen pinot vain kasvavat. Olen, kuten niin moni muukin kirjallisuuden opettaja, mahdottoman tehtävän edessä. Sitä tulee sitten karsittua omilta listoiltaan aikuisten kaunokirjallisuutta tai luovuttua kokonaan maailmankirjallisuuden valloituksesta. Sitä kun on sen oman Mount Everestinsä juurella niin, ettei edes huippua näy.

Juttelimme erään kollegan kanssa juuri ennen joulua, että pitäisi lukea enemmän klassikoita. Olen ainakin itse lukenut hävettävän vähän maailmankirjallisuuden merkittävimpiä teoksia tai suomalaisen kirjallisuuden suurimpia helmiä. Niitä on lukenut lähinnä opiskeluaikoina tai oman lukion äidinkielen opettajan painostamana.

Perustimme siinä kirjastoluokassa sitten kollegan kanssa klassikoiden lukupiirin. Valitsimme Keskisuomalaisen 100 klassikon listan luettavaksemme. Osan niistä olemme jo aiemmin lukeneet, ja osa on edelleen lukematta. Päätimme lukea teokset nyt uudelleen. En tiedä, kykynenkö itse siihen, mutta ehkä aloitamme nimenomaan niistä kokonaan lukemattomista ja jätämme ne listan lasten ja nuorten kirjat viimeisiksi. Tässä blogin lopuksi vielä Keskisuomalaisen lista. Ensimmäiseksi lukupiirimme kirjaksi valitsimme Ilmari Kiannon Punaisen viivan. Se löytyi omastakin kirjahyllystä ja on sopivan lyhyt. Jouluna kun haluaa lukea muutakin kuin pakkopullaa.

Toivottavasti mahdollisimman moni kollega liittyy lukupiiriimme, saamme kiintoisia ja vaikuttavia keskusteluja aikaiseksi klassikoista ja onhan se kiva vähän praissailla opehuoneessa, kun on lukenut Günther Grassin Peltirummun tai Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan.

Laskin aluksi, että olen lukenut aiemmin listasta (ehkä) 37-38 teosta. Muisti on vaan niin mielenkiintoinen asia. Joistakin kirjoista en enää oikeasti muista, olenko lukenut ne. Laskin ne silloin lukemattomiksi. Jos ei edes muista lukeneensa teosta, ei oikein voi sanoa sitä luetuksi. Vai voiko? Kuinka monta listan teoksista sinä olet lukenut?

Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille  
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys 
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriere - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus