73 kirjaa, 13532 sivua kaunokirjallisuutta ja 56 blogitekstiä

Ensimmäinen kokonainen blogivuosi on takanapäin. On aika tarkastella sekä blogivuotta että luettuja kirjoja. Luin vuoden aikana 73 kirjaa. Olin laittanut tavoitteeksi sata kirjaa, joten tavoitteesta jäin jonkin verran. Tosin en ole laskenut lukemiini kirjoihin lasten kuvakirjoja, joten sata kirjaa on luettu, jos mukaan ottaisi kuvakirjat. Olen vuoden aikana lukenut 13 532 sivua kaunokirjallisuutta. Luku sisältää sekä pidempiä lastenkirjoja, nuortenkirjoja, sarjakuvia, klassikkoita, runoteoksia, aikuisille suunnattuja romaaneja sekä tietysti eri lajeja, kuten scifiä, dekkareita ja fantasiaa. Viime vuonna luin hieman yli 8700 sivua, joten viime vuonna tekemäni uudenvuodenlupaus lukea tänä vuonna yli 9000 sivua täyttyi oikein reippaasti. Olisiko vuoden 2015 lupaus sitten ylittää tämän vuoden sivumäärä? Se tarkoittaa noin 35-40 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. 

Romaaneja vuoden 2014 aikana luin 36 ja runoteoksia taas 17. Tämän lisäksi luin kaksi esseeteosta, kaksi näytelmää ja yhden novellikokoelman. Sarjakuvakirjoja luin vain kolme ja pidempiä lastenkirjoja taas 12. Tenttikirjoja tai tieteellistä kirjallisuutta en ole lukuihin laskenut. Olen pitäytynyt täysin kaunokirjallisten teosten laskemisessa. 

Blogiin kirjoitin vuonna 2014 56 tekstiä, joista leivontaa ja erilaisia leipomuksia käsitteli 22 tekstiä, 30 tekstiä keskittyi kirjoihin sekä kirjallisuuteen ja seitsemässä tekstissä oli vähän molempia. Aktiivisin blogikuukausi oli lokakuu, jolloin kirjoitin kymmenen bloggausta. Kesällä pidin blogitaukoa peräti neljä kuukautta, joten touko-elokuussa en saanut yhtään tekstiä aikaiseksi.

Kirjailijoita, joilta luin useampia teoksia tänä vuonna, olivat Douglas Adams, jonka linnunrata-kirjasarjaa luin neljä osaa. Viides osa on edelleen lukematta, sillä sarja alkoi osa osalta yhä enemmän tökkiä. Salla Simukan Lumikki-trilogian luin kokonaisuudessaan. Niina Hakalahdelta, Harri V Hietikolta, Johanna Hulkolta, Seppo Jokiselta, Harri Istvan Mäeltä, Tuula Kallioniemeltä ja Eila Kivikkaholta luin kaikilta kaksi teosta. Hulkon uuden Geoetsivät-lastenkirjasarjan kaikki tähän mennessä ilmestyneet osat on nyt luettu. Töissä voinkin pian siirtyä suosittelemaan luettavaa alakoululaisille.    

Paljon jäi vuoden aikana hyvistä kirjoista kirjoittamatta ja se harmittaa. Tänä vuonna täytyy yrittää kirjoittaa useammin varsinkin kiinnostavista romaaneista. Välillä tuntuu aika tekevän ikävät temppunsa. Näin kävi muun muassa Salla Simukan Lumikki-trilogian kohdalla ja molempien Seppo Jokisen kirjojen kanssa. Ongelmaksi ovat myös muodostuneet arvostelukappaleet, joita putkahtelee postilaatikkoon. Tuntuu, että aikaa ei ole riittänyt arvostelukappaleiden lukemiseen. Siinä onkin paljon parannettavaa. 

Vuoden Top 10 eli parhaat lukukokemukseni tai mielenkiintoisimmat tuttavuudet perusteluineen (järjestyksellä ei niin väliä)

1. Katja Kaukonen: Kohina 
Kirjan kerronta soljuu eteenpäin kuvina ja tarinana, jonka haluaa lukea loppuun. Kaukosen kieli hurmaa lukijansa ja sitä huomaa lukijana jäävänsä kuuntelemaan kirjan ja meren kohinaa ympärillään.
2. Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Romaani, jossa henkilöiden kohtalot kietoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa. Kirja, jossa ei tiedä, mikä on totta, mikä valhetta. Kirja yksinkertaisesti kuljetti lukijansa paikkaan, joka voisi olla missä vaan. Kirjalle myönnettiin Tampereen kirjallisuuspalkinto vuonna 2014.

3. Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi, Musta kuin eebenpuu) 
Nuortenkirjasarja, joka on noussut käännöskirjallisuuden kärkeen, vei aikuislukijankin mukanaan. Kirjojen juonen kehittely vakuuttaa, ja henkilöhahmot ovat uskottavia. Suomen Nälkäpeli-ilmiö on syntynyt.

4. Seppo Jokinen: Mustat sydämet
Vanha tuttu komisario Koskinen seikkailee tällä kertaa Australiassa. Luin teoksen juuri ennen joululomaa ja kirja imaisi mukaansa, joten tällä kertaa meidän perheessä ei syöty jouluaattona itse tehtyä perunalaatikkoa, vaan sitä Saarioisten äitien tekemää. Jos joku kirja onnistuu siten, että ennen jouluaattoa uppoutuu siihen, eikä jouluvalmisteluihin, paikka listalla on taattu. 

5. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Itseoikeutettu klassikko listalla. Kuvaus olemassaolon taistelusta ja ihmisen voimattomuudesta sekä pienuudesta luonnon edessä on myös kuvaus kahden eri-ikäisen ihmisen kaiken voittavasta ystävyydestä. Vanhus ja meri on vaikuttava kirja. 

6. Juhani Ahvenjärvi: Ilmakuva osuu joka oksaan
Ilmakuva osuu joka oksaan on sellainen runokokoelma, jonka haluaisi hankkia omaan hyllyynsä. Valoisa runokirja, joka kutsuu luokseen. Teoksessa on kauniita, yksinkertaisia runokuvia, mutta silti kielellisesti taidokkaita.  

7. M.L Stedman: Valo valtameren yllä
Ehkäpä vuoden paras lukukokemus. Koskettava ja sykähdyttävä kirja, jonka tarinaa en pystynyt päästämään käsistäni ennen kuin kirja oli loppu. Lempeän kaunis, vaikkakin surullinen tarina rakkaudesta ja luopumisesta. 

8. Jari Mäkipää: Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo
Kiinnostava uusi lastenkirjasarjatuttavuus, joka yllätti minut positiivisesti. Minulla ei ollut kirjan suhteen mitään odotuksia, mutta kirja oli hyvin kirjoitettu. Siinä oli hyvä ja jännittävä juoni. Vuoden yllättäjä. 

9. Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Tatu ja Patu, syömään!
Meillä on varmaan kaikki Tatut ja Patut omana ja aina ne jaksavat viehättää. Uusin Tatu ja Patu oli yhtä hauska kuin entisetkin. Ehkä jopa hauskempi. Tatu ja Patu, syömään! on sopivasti opettavainen ja sopivasti pähköhullu teos. Kirja pääsi listalle, koska ääneen lukeminen omalle lapselle on aina yhtä nautittavaa ja tämä kirja antoi meille kahdelle yhteisiä naurunhetkiä.  

10. Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja
Teos, joka oli ehkä yksi huonoimmista kirjoista, jonka olen lukenut. Silti tavallaan hauska ja päätyi listalle yksinkertaisesti siitä syystä, että luin sen työpaikan lukupiiriin. Kirjoista keskusteleminen on antoisaa, mielenkiintoista ja voimaannuttavaa. Niistä huonoista kirjoista keskusteleminenkin. Lukupiirissä tuli luettua viime vuonna myös Linnunradan käsikirja liftareille, Humiseva harju, Vanhus ja meri, Vuonna 1984, Havukka-ahon ajattelija, Ylpeys ja ennakkoluulo, Pikku Pietarin piha, Fedja-setä, kissa ja koira, Pieni runotyttö ja Punainen viiva. Ilman lukupiiriä monet näistäkin klassikoista olisivat jääneet lukematta.

Kympin tytön tie kirjailijaksi (Terhi Rannela, Läpi yön)

Terhi Rannelan päiväkirjaromaanin Läpi yön (2014) takakannen sisällä on viisi kuvaa noin 15-20-vuotiaasta Terhistä ja siellä on myös seuraava 27.8.2014 päivätty teksti: "Rakas päiväkirjani, Tänään sain Läpi yön -romaanini valmiiksi. Siellä on enemmän sieluani kuin missään aiemmassa kirjassani. Nyt on aika ojentaa tarina lukijoiden käsiin ja toivoa, että kohtaamme."

Läpi yön on tarina nuoren tytön unelmasta tulla kirjailijaksi - unelmasta, joka pelastaa yhden tytön elämän. Onko Läpi yön tarina nuoresta Terhi Rannelasta, sitä lukija pohtii teoksen edetessä? Kirja sisältää yhdeksän eri päiväkirjaa, jotka päähenkilö Maria Järvi on lähettänyt käsikirjoituksena kustantajalle. Läpi yön vaikuttaa todentuntuiselta päiväkirjaromaanilta, joka alkaa nuoren 15-vuotiaan Marian itsemurhayrityksestä ja yläkouluvuosista ja päättyy yleisen kirjallisuustieteen opiskeluvuosiin Tampereella. Se on kasvuromaani, joka loppuu, kun esikoisromaani Läpi yön ilmestyy. Autenttisuuden tunnelmaa häivytetään viittaamalla siihen, että kyse on muille kirjoitetusta päiväkirjasta: 

"Päiväkirjaan mahtuu joka tapauksessa vain pieni osa elämää. Niin paljon tärkeää jää pois ja unohtuu kokonaan. Onko tämä päiväkirja kaunisteltu vai liioiteltu? Millainen on täysin rehellinen päiväkirja?"

Päähenkilö muistuttaa ei vain Terhi Rannelaa, vaan myös minun nuoruusvuosiani. Tosin itsemurhaa en sentään ole yrittänyt, mutta muuten muistikuvat tuolta ajalta ovat melko yhteneviä päähenkilö Marian elämän kanssa. 

Marian isä on alkoholisti, jonka alkoholinkäyttö piinaa Sellukylässä asuvaa perhettä. Erityisesti Mariaa, joka vuodattaa päiväkirjaansa tuntemuksia isän viinankäytöstä. 

"Kotona on ollut aika vaikeaa, koska isä on aallonpohjassa. Humalassa se on alkanut puhua taas itsemurhasta. Olen niin väsynyt, että toivoisin sen todella tekevän sen, mutta tiedän, että tämä on vain puhetta ja uhkailua. Lääkeitsemurha ei olisi edes kovin kivulias. Siitä selviytyminen taas on yhtä hevettiä. Harva asia puistattaa minua yhtä paljon kuin sieraimesta nieluun tungettu letku."

Rannela on tavoittanut taitavasti kasvavan ja aikuistuvan nuoren tytön ääneen. Aluksi Marian päiväkirjassa nousee esiin itsemurhaa yrittänyt masentunut teini-ikää ja kasvukipujaan kipuileva Maria. Ajan kuluessa enemmän tilaa saa vastuuta ottava lukiolainen ja myöhemmin kotoa muuttava itsenäistyvä yliopisto-opiskelija. Maria on koulunsa huippuoppilas, ja päiväkirjassa hän käy keskustelua myös omatuntonsa Neiti Kunnianhimon kanssa. Tämä vaatii häneltä jatkuvasti parempia suorituksia: "Neiti Kunnianhimo ei ole koskaan tyytyväinen, sillä täydellisyyttä ei ole olemassa, aina aina aina voi olla parempi." 

Perheen lisäksi Marian päiväkirjoissa vilahtelevat poikaystävät, ongelmat ystävien kanssa, kouluarki sekä viikonloppuiltojen kännisekoilut. Kaikkein tärkeimmäksi muodostuu kuitenkin kirjallisuuden ja kirjoittamisen tuoma turva. Maria haaveilee kirjailijuudesta ja lähettää kirjoituksiaan kustantajille. Kirjoittaminen on hänelle terapiaa ja unelma, joka odottaa toteutumistaan: "En selviä kirjoittamatta. Ehkä se on tapa päästellä höyryjä, purkautua, päästää kaikki tunteensa valloilleen, keneltäkään lupaa kysymättä." 

Läpi yön on lajissaan uskottava ja koskettava kirja, joka saa lukijan miettimään, milloin omaelämäkerrallisuus muuttuu fiktioksi ja mitä merkitystä lopulta onkaan sillä, onko päähenkilön nimi Maria vai Terhi vai jokin muu. Läpi yön on romaani tytöstä, joka eli pimeässä ja kirjoitti elämäänsä valon. Se on romaani, joka saa aikuisen naisen ahmimaan kirjaa yömyöhään yksinään ja miettimään omaa nuoruuttaan, aikuistumistaan ja omia haaveitaan sekä omaa kirjoittamistaan. Ehkä minäkin joskus. Ainakin minut lukijana kirjailija Rannela kohtasi ja tavoitti.  

Terhi Rannela

Läpi yön

Otava (2014)

s. 284

(lainattu kirjastosta)

JK. Suomessa kirjoitetaan huikean hyviä nuortenkirjoja. Ostakaa niitä nuorillenne lahjaksi ja lukekaa aikuiset niitä myös.

Yksinäinen mies, saari ja meren kohina (Katja Kaukonen, Kohina)

"Tuli luoda muistojen putkahtelulle suotuisat olosuhteet. Se tarkoitti lepoa, yksinkertaista, terveellistä ja säännöllistä ravintoa, ei stressiä vaan raitista ulkoilmaa, liikuntaa, mieluiten kävelyä. Se oli helppoa. Oli suostuttava hellään otteeseen väkisin taivuttamisen sijaan, kämmenelle poimimiseen ja varovaiseen tarkasteluun, lantion kaariin, kainalokuoppiin, niemiin ja poukamiin. Piti siilata olennainen esiin, antaa sille tilaa. Muu sai kadota En halunnut menneisyyden hälyä ja rojua kimppuuni. Minä en ole ollut unohtanut, minä torjuin. Eikö minulla muka ollut oikeutta siihen? 

   

Katja Kaukosen kolmannen kirjan Kohina (2014) kerronnassa yhdistellään taitavasti nykyistä ja mennyttä. Tarinassa liikutaan menneisyyden tapahtumissa kirjan tapahtumahetkellä tapahtuvan muistelun kautta. Kirja kertoo yksinkertaistettuna siitä, miten lapsuuden tapahtumat, rakennuksemme paalut, luovat meidät. Se miten ihmistä kohdellaan, rakentaa hänestä sen, millaisena hän näyttäytyy muille ja itsellensä. Miten syyllisyys, häpeä, itsetuhoisuus ja ihmisen ikävä toisen luo saavat muistommekin näyttämään siltä, miltä haluamme?  

Kirja alkaa siitä, kun keski-ikäisen arkkitehdin Alvar Malmbergin vanha isä löytyy kuolleena asfalttipihalta. Ruumiinavausraportti paljastaa kuolinsyyn: "Vaikka välitön kuolinsyy ei ollut nälkiintyminen, siihen isä menehtyi. Tosin kyse ei ollut ruoasta vaan rakkaudettomuudesta."  

Näin ajattelee kirjan minäkertoja Alvar ja pakenee syksyksi yksinäisyyteen meren keskellä olevalle tuuliselle saarelle ja alkaa siellä muistella perhettään - välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja äidin kaipuutaan. Tarkoituksenaan rekonstruoida lapsuutensa, pinota muistot ja järjestää ne. Alvarin ollessa lapsi hänen äitinsä lähti Venetsiaan ja jäi sille tielleen. Äidin katoaminen ja Venetsia toimivat kysymysmerkkeinä, joihin Alvar yrittää löytää vastausta ja etsiä lapsuudessa kadonneisiin vastauksiin palasia ja eheytyä siinä matkalla.

"Missä äiti on? kysyin.

"Poissa", isä totesi, "ihmisiä katoaa joka päivä, ihan tavallisia ihmisiä ihmisiä."

Äidit eivät olleet tavallisia ihmisiä.

Sen jälkeen alkoi pitkä hiljainen kausi, Hätkähtelin satunnaisia elämän ääniä. Isä yskäisi ja käänsi sanomalehden sivua tai rapisteli tärkeitä papereitaan työpöydän ääressä, kattila kolahti hellalla, korot kopisivat rappukäytävässä, joku astui hissiin."

  

Kirjan nimi Kohina kulkee äänenä läpi kirjan. Alvar oppii lapsena nukahtamaan radiosta tulevan rauhoittavan äänen kertomaan säätiedotukseen. Sama radion kohina toistuu kirjassa tuulen, meren ja luonnon äänten kohinana. Kaikkialla kohisee, humisee, rasahtelee, paukahtelee. Jopa Alvarin omassa päässä.    

Yksinäisyydessä piileskelevä, turhaa puhetta ja tunneilmaisuja välttävä Alvar alkaa saada kirjeitä saarelle. Kuka kirjeitä lähettää ja mitä niissä lukee? 

"Pöydällä oli uusi kirje. Olin löytänyt sen aamulla portailta ja melkein astunut sen päälle. Kirjettä oli yritetty työntää oven alta, mutta ovi oli paisunut kosteudesta. Kuori oli nuhruinen ja pehmentynyt, liimakohta repaleilla. Joku oli avannut kuoren ja painanut uudestaan kiinni."

Kerronta soljuu eteenpäin kuvina ja tarinana, jonka haluaa saattaa loppuun. Kaukonen kuvaa lumoavalla tavalla, pienin harkituin siveltimenvedoin, miten lapsi näkee perheensä tapahtumat. Turvattomuus näyttäytyy pimeytenä ja vaikeminen äänettömyytenä: "Joskus painoin pääni lämpöpatteriin, jotta kuulisin veden kohinan enkä tuntisi olevani yksin." Kuva äidistä ja isästä sekä lapsuudesta piirtyy Alvarin kertomana. Lukijalle jää pääteltäväksi, mikä on totta, mikä kuvitelmaa. 

On pysähdyttävä kuuntelemaan kohinaa ja löydettävä äänet Alvarin tarinasta.  

"Jossakin oli lapsi, joka ei ollut saanut rakkautta eikä turvallista maaperää, johon ankkuroitua ja josta ponnistaa pois. Näin yksinkertaista, muutamassa lauseessa koko tragedia. Nyt vasta tajusin sen." 

Katja Kaukonen
Wsoy (2014)
s. 216

   

Kymmenen minua koskettanutta kirjaa

Facebookissa kiertää seuraavanlainen viesti: "Laita statukseesi kymmenen kirjaa, jotka ovat koskettaneet sinua jollain tavalla. Älä mieti liikaa, käytä vain pari minuuttia. Kirjojen ei tarvitse olla suuria tai hienoja." Ajattelin ensin laittaa minua koskettaneet kirjat Facebookiin, mutta päätinkin sitten listata ne tänne kirjablogiini, koska tännehän ne sopivat ja aina on kiinnostavaa kuulla, millaisia perusteluja ihmisillä on itseään koskettaneille kirjoille. 

1. Agatha Christie, Kuolema Niilillä
2. Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen
3. Väinö Linna, Tuntematon sotilas
4. J.K Rowling, Harry Potterit - koko sarja
5. Susanne Collins, Nälkäpeli -trilogia
6. John Irving, Kaikki isäni hotellit
7. Sofi Oksanen, Puhdistus
8. Iris Uurto, Ruumiin ikävä
9. Davis Nicholls, Sinä päivänä
10. John Boyne, Poika raidallisessa pyjamassa

Agatha Christien Kuolema Niilillä on ensimmäinen koskaan lukemani dekkari. Luin sen viidennellä luokalla ollessani kipeä. Löysin kirjan vanhempieni kirjahyllystä. Siinä ei tietenkään ollut paperikansia, koska äiti tilasi kirjoja kirjakerhosta ja kirjat järjesteltiin kirjahyllyyn väreittäin. Minulla ei ollut hajuakaan, mikä tai millainen teos oli. Aloin lukea ja teos räjäytti viidesluokkalaisen mielen. Sen jälkeen lainasin kirjastoautosta lähes jokaisen Agathan teoksen, joka siellä oli. Jossain vaiheessa ne alkoivat puuduttaa. Kirjat toistivat itseään, enkä lukenutkaan Agathan murhamysteereitä vuosikymmeniin, kunnes myöhemmin aikuisiällä päätin aloittaa kesälomani aina lukemalla yhden Christien dekkarin. Siitä on tullut hauska kesäloman aloitusrituaali. Oppilaani muuten luki hetki sitten saman teoksen. Hän olisi muuttanut teoksen toiminnallisemmaksi. Aika muuttuu - enää teini-ikäisille eivät kelpaa pelkät harmaat aivosolut, pitää olla taka-ajoja ja pyssyjen pauketta.   

Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen taas luin lukiossa. Olisikin ehkä aika uudistaa lukukokemus aikuisiälläkin. Äidinkielen opettaja Päivi Aro paukahti luokkaamme isojen A4-kokoisten Sinuhe egyptiläisten kanssa. Hän oli saanut koululle jostain edulliset painokset. 1000-sivuisen (tosin tässä painoksessa sivuja oli vähemmän) Sinuhen lukeminen ei tainnut oikein ketään meistä innostaa. Aloitin siis lukemisen ihan yhtä innottamasti kuin muutkin, mutta teos painuikin syvälle lukiolaistytön sydämiin. Olin aivan hullaantunut teoksesta. Se oli teos, joka uudelleen herätti rakkauden kirjoihin. Alakoululainen ahmija oli nimittäin yläasteen murkkuiässä luopunut kokonaan kirjojen lukemisesta. Näin jälkikäteen täytyy vielä mainita, että sitä painosta oli ihan kamala lukea. Lainasinkin kirjan puolivälissä poikakaverin vanhempien hyllystä Sinuhen keltaisen pokkariversion, jota jaksoi sentään kannatella käsissään sängyssä lukiessaan. 

Onnistuin välttelemään Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta koko kirjallisuuden opintojeni ajan yliopistossa, koska en ole ollut mikään sotakirjojen ystävä. Ollessani Sampolassa äikän opena päätin kuitenkin luettaa taitavalla ysiluokallani Tuntemattoman sotilaan. No täytyihän openkin sitten joululomalla siihen tarttua. Kyllä hävetti. Upea teos. Pala Suomen historiaa ja Linnan tapa kertoa... 

Olen aikuisiällä alkanut lukea enemmän fantasiaa ja scifiä. Fantasiakirjojen ovet minulle avasi J.K Rowlingin Harry Potter ja viisasten kivi. Potterit on tullut ostettua aina heti ilmestyttyään ja ahmittua siltä istumalta. En sentään ole teinityttöjen kanssa jonottanut kirjakaupan ovella. Joku raja sentään. Samoin kävi Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian kanssa. Luin viime vuonna kaikki kolme peräjälkeen. Molempien sarjojen koskettavuudesta kertoo se, että olen kyynelehtinyt useammassakin kirjassa, useammassa kohdassa.   

John Irwingistä olen pitänyt aina. Kaikki isäni hotellit tuli heti mieleen. En tiedä syytä, mutta kirjasta on jäänyt vahvoja tunnemuistoja. Ehkä se on se kirjan karhu tai sitten omalaatuinen, mutta yhteen hiileen puhaltava Berryn perhe. Kaivoin kirjan hyllystä ja kirjan etukannesta löytyi mielenkiintoinen kohokuvio. Olen ostanut pokkarini 31.8.1995 Akateemisesta kirjakaupan Kirjojen yöstä.

Sofi Oksaselta olen lukenut kaikki kirjat uusimpaa lukuunottamatta. Sekin kyllä on hyllyssä odottamassa kiireettömiä aikoja. Puhdistus on ehkä loistavin kirja, mitä olen ikinä lukenut. Se on kirjoitettu taitavasti, näkökulmien vaihdokset ja henkilöiden tarinat ovat unohtumattomia. Kirja on suuri taideteos. Oksanen on muuten harvoja suomalaiskirjailijoita, joka olisi Nobelin arvoinen. Ehkä tulevaisuudessa. Toinen äärettömän koskettava kirja on John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa. Olen vieraillut kahdella keskitysleirillä Dachaussa ja Auschwitzhissä ja lukenut jonkin verran erilaisia kirjoja natsi-Saksan ajoilta. Boynen näkökulma tapahtumiin on yksinkertaisuudessaan koskettava. Lukiessani teosta halusin kaiken aikaa huutaa kirjan lapsikertojalle - tajua nyt, mitä aidan takana tapahtuu. Taiteen yksi tarkoitus on laittaa ihmiset ajattelemaan, ettei historiassa tapahtunut pahuus toistuisi. Kirja meni syvälle tajuntaan. Samoin tapahtui Puhdistuksen kanssa. 

Iris Uurron Ruumiin ikävä on kirja, josta tein graduni yliopistossa. Sillä on siis paikka listalla jo pelkästään sen vuoksi. Kirja ei ole jäänyt kirjalisuudenhistoriaan, mutta minun kirjallisuuden historiaani kyllä.  

David Nicholls edustaa listallani romanttista hömppää. Pidin Nichollsin kirjoittamasta televisiosarjasta Rimakauhua ja Rakkautta. Sinä päivänä toistaa aiheiltaan ja päähenkilöiltään samaa kaavaa. Listalle se päätyi siitä yksinkertaisesta syystä, että kirjan loppu on sekin saanut minut vollottamaan. 

Tällainen on minua koskettaneiden kirjojen listani. Millainen on sinun listasi?