keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Juoppohullua kakkahuumoria

Juha Berg elää Juoppohullun päiväkirjassa (2001) nuoren miehen unelmaa. Pimppua (opin termin muuten kirjasta ja aika paljon muitakin synonyymeja toosalle) on tarjolla, kirkasta ja keskiketterää (taas opin uutta) tuntuu riittävän, eikä työt paina tai jos painaa, niin korkeintaan jouluna muutaman päivän ajan, kun kantaa työksen joulukuusia naisten koteihin ja samallahan saa painaa myös niitä naisia.

Keskisuomalaisen sadan klassikon listalle on päätynyt myös Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja (2001). Työpaikan lukupiirissä päätimme viime kerran päätteeksi marssia koulun kirjastoon ja varata neljä Juoppista - siinä kun oli vähemmän sivuja kuin Jotunin Huojuvassa talossa. Oli siinä kirjaston tädillä pokassa pitelemistä, kun maisterisrouvat juoppiksensa tilasivat. Tiedän, ihan typerä syy valita kirja sivumäärän perusteella, mutta toisaalta pitihän meidän tutustua myös alatyylin edustajaan, kun se kirja kerran sillä listalla oli ja myös siihen kirjallisuudenlajiin, josta monet nuoret tykkäävät, miksi siis syykin ei olisi sama. Eräs ysiluokkalainen poika sanoi minulle kuullessaan, että luen Juoppohullun päiväkirjaa, että se on vitun hyvä kirja. Juuri näillä sanoilla. Nyt luettuani kirjan voin sanoa, että se voisi olla sitä, jos siinä olisi 360 sivun sijaan 200 sivua vähemmän sitä itseään. 

Lukukokemuksena Juoppohullun päiväkirja oli avartava. Oli nimittäin avartavaa huomata, millainen lukija ja ihminen olen. Minusta kääriytyi esiin häpeilevä siveyden sipuli. Junassa huomasin lukevani kirjaa siten, etteivät kirjan kannet näy. Kirjan välissä pidin Tampereen taidemuseon esitettä, jonka lykkäsin konduktöörin tullessa nopeasti kirjan sivuille, etteivät hävyttömät kuvat vain paljasta, mitä kirjaa olen lukemassa. Ruuhkabussissa kaivoin kirjan varovasti laukusta ja asettelin repun sopivasti polvien päälle, etteivät kirjan kannet paljasta, millaista roskakirjallisuutta repustani kaivoin. Olisihan se ollut noloa, jos joku tuntematon vieruskaveri, jota en koskaan enää tapaa, lukisi olkani yli ja toteaisi mielessään, että onpa keski-ikäisellä tädillä outo kirjavalinta. Jokuhan olisi saattanut pitää minua vaikka idioottina. Ja eihän se nyt käy päinsä. Olen sivistynyt, koulutettu... 

Itse teos on huonon maun, örvellyksen ja kakkahuumorin tiukka yhdistelmä. Liian tiukka ainakin minulle. Teos nauratti minua ajoittain, mutta jotta huumori olisi hauskaa, siinä pitäisi olla vivahteita, eikä saman toistaminen sivu sivun perään ole millään tavoin huvittavaa. Kirjassa on liikaa erilaisia eritteitä, viinalla läträämistä ja naimista. Näistä samoista syistä kirja on ilmeisesti kärjessä isänpäivälahjalistoilla ja kulunut lukijoiden käsissä. Kirjan henkilöhahmot ovat surkuhupaisia ja jopa osittain sympaattisia. Pikku-Juha on väärinymmärretty, ylivilkas ja vireä mies, joka onnistuu lähes kaikessa myös tyttöystävän hankinnassa ja hänen tyydyttämisessään. Lisäksi Juha vaikuttaa fiksulta, kun häntä vertaa hänen ystäväänsä Kristianiin, joka on tyhmä kuin saapas tai hänen natsisympatioita tuntevaan ystäväänsä Mikaeliin. Juhalla on asenne, että hänelle ei vittuilla. Muuten lentää televisio ikkunasta tai virtsasuihku postilaatikosta. 

Kirja on oman aikakautensa tuote ja nykylukijalle Bill Clintonin aikakausi Monicoineen, Häkkisen maailmanmestaruus, markat ja aika ennen kännykkää tekevät kirjasta vanhentuneen. En ole ennen ajatellut, että jokin kirja kaipaisi päivittämistä, mutta tämän kirjan kohdalla sekin kävi mielessä.  

Eilen lukupiirissä keskustelimme kirjasta. Pohdimme muun muassa sitä, miksi kirja on valittu sadan klassikon listalle. Tekeekö siitä klassikon se, että sitä on myyty yli 100 000 kappaletta vai se, ettei kirjailijaa kaikista teoksistaan huolimatta ole kelpuutettu kirjailijaliiton jäseneksi kirjallisen näytön puuttumisen vuoksi? Emme lopulta oikein päässeet selville, mikä tekee Juoppohullun päiväkirjasta klassikon. Vai onko törkyhuumorin kulttiklassikko, kuten takakannessa sanotaan, lopulta klassikko ollenkaan?  

Lukupiiri-istuntomme muuttui kyllä itsessään klassikoksi. Siemailimme koulun opehuoneessa töiden päätyttyä kirkasta (kivennäisvettä) ja lämmitimme lihapiirakat. Päädyimme siihen, että aprillipäivään päättyvässä teoksessa on kolme kirkasta teemaa. Se, mitkä ne ovat, jääköön paljastamatta. Lukija kyllä löytänee ne kirjasta melko helposti. Kirja päättyy aprillipäivään. Kirjailija Vuorinen lieneekin naureskellut jo useamman vuoden matkalla pankkiin - sekä teos että sen lopetus täyttävät aprillipilan tunnusmerkit. Miksi valitsimme teemaruuaksi lihapiirakat selviää, jos lukee kirjan ja jos ei meinaa millään jaksaa lukea, voi suosiolla kurkistaa sivulle 175.    

Juha Vuorinen
Juoppohullun päiväkirja (2008)
Diktaattori-kustannus
s. 360

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti