42 tunnin joululoman lukumaraton (osa 1/3)

Olen ollut äärimmäisen laiska mitä tulee blogin päivitykseen tänä vuonna. Vaikka olen lukenut ihan kiitettävästi ja leiponutkin jonkin verran, niin bloggauksia en ole saanut aikaiseksi. Ajattelin yrittää parantaa tapani loppuvuodesta (tässä vaheessa vuottahan ei enää kannattaisi parantaa tapojansa, koska myöhäistähän se on) ja päätin osallistua Pinon päällimmänen -blogin Rauhaa maailmaan -lukuhaasteeseen. 

Haasteen aikana keskitytään nauttimaan kirjallisuudesta ja haasteen voi suorittaa 26.12.2015 - 2.1.2016 välillä. Haasteen aikana on tarkoitus lukea kaunokirjallisuutta 42 tunnin ajan  eli tehdä maraton-lenkki kirjallisuuden pariin. Aloitin lukuhaasteen maanantaina 28.12 kello 10 ja lopetin sen 30.12 klo 4. Lukuhaasteen aikana luin 1216 sivua kaunokirjallisuutta ja olen jakanut haastepostauksen kolmeen osaan, jossa kerron vahän lukemistani kirjoista ja tunnelmista haasteen aikana. 

Aloitin haasteen lukemalla Anneli Kannon Pyövelin (2015) loppuun. Minulla oli Pyövelistä vain viimeiset 85 sivua lukematta, joten Pyöveli toimi hyvänä alkupyrähdyksenä ja ensiaskeleina maraton-lenkilleni. 

Pyöveli on perinteinen historiallinen lukuromaani ja vaikka kirja onkin aiheeltaan raadollinen, niin se oli mielestäni nautittava lukukokemus. Kirja kertoo kolmesta miehestä - Johann pyövelistä, tuomari Wisanderista ja apteekkari Eggertsistä 1600-luvun Suomessa. Kirjan tapahtumat keskittyvät erityisesti Pohjanmaalle, ja kirjan loppupuolella kuvataankin Pohjanmaan noitavainoja mieleenpainuvassti. Kirjassa kuvataan kiinnostavasti erityisesti pyöveliksi kouluttautumista ja Johannin elämää pyövelin kisällinä Saksassa sekä apteekkarin työhön tuohon aikaan liittyvää moninaista uskomustietoa.  

Anneli Kanto on  kerännyt paljon näihin kolmeen ammattikuntaan (pyöveleihin, tuomareihin ja apteekkareihin) liittyvää tutkimus- ja faktatietoa ja onnistunut yhdistämään historialliset faktatiedot uskottavaksi ja eläväksi fiktioksi. Kanto on  taidokkaasti kuvannut aikakautensa elämän ja kuoleman kysymyksiä. Myös naisen heikko asema tuodaan monin tavoin esiin. Henkilöhahmot kehittyvät kirjassa mielenkiintoisella tavalla. Kirjassa nousee vahvasti kirkon ja uskonnan suuri rooli ihmisten jokapäiväisessä elämässä ja eri toten 1600-luvun loppupuolen noitavainoissa sekä halveksunta, jota kruunun virkamiehenä toimivat pyövelit saivat tavallisilta ihmisiltä osakseen. Pyövelin lapsen kohtalona oli tuohon aikaan tulla pyöveliksi. Muuta mahdollisuutta ei pyövelin lapsella ollut.   

 Isäni on pyöveli ja minustakin tulee pyöveli. 

Pyöveli tekee oikeita, lopullisia tekoja. Pappi löpisee tyhjää, eikä siitä seuraa mitään kunnollista. Tuomarikin pyörittää sanoja ja papereita. Pyöveli on se, joka tekee sanoista toden. Hän on taitava. Mestarismies. Hän se seisoo elämän ja kuoleman portilla eikä pappi.   

Anneli Kannon Pyövelin jälkeen luin viihdykkeeksi ja vauhtiin päästyäni John Greenin Kaikki viimeiset sanat (2014). Annoin kirjan kummitytölleni joululahjaksi, mutta olinkin antanut sen jo kesällä  hänelle syntymäpäivälahjaksi, joten kirja palautui minulle vaihdettavaksi. Nolouden huippu! Niin tyypillistä minua. Päätin pitää kirjan itse ja lukea sen. 

Kaikki viimeiset sanat on amerikkalaisen - ehkä tämän hetken luetuimman nuortenkirjailijan - John Greenin esikoisteos, jota mainostetaan Greenin Tähtiin kirjoitetulla virheellä. Luin Tähtiin kirjoitetun virheen kesällä. Pidin siitä, hankin niitä koulukirjastoonkin ja muutaman kyyneleenkin valutin teosta lukiessani. (No joo. Useamman. Myönnetään.) Kaikki viimeiset sanat ei saanut aikaan samanlaista nyyhkimistä, vaikka siinäkin pyöritellään monia samoja asioita ja teemoja kuin Tähtiin kirjoitetussa virheessä. 

Kaikki viimeiset sanat kertoo kuuluisuuksien viimeisiä sanoja keräävästä Miles "Lyllerö" Halterista, joka lähtee opiskelemaan Culver Creekin sisäoppilaitokseen Alabamaan. Miles saa lempinimen Lyllerö, koska on - ei suinkaan lihava - vaan pitkä ja laiha. Hän ystävystyy koulussa jäyniä harrastavaan kämppäkaveriinsa Chipiin eli Everstiin ja tämän ystävään Takumiin sekä arvaamattomaan, impulsiiviseen ja (totta kai) Milesiä kiinnostavaan tyttöön nimeltä Alaska. 

Teos rakentuu Milesin päiville ennen ja jälkeen jotakin. Lukija tietysti odottaa mitä tapahtuu kohtalokkaana päiväna, joka toimii kirjan vedenjakana. Kirja on kertomus ystävyydestä, rakkaudesta, syyllisyydestä ja nuoruudesta. Jäin kutenkin teoksen luettuani miettimään, että vaikka pidin tästäkin kirjasta, haluaisinko lopulta luettaa sitä oppilaillani. Ehkä en. Kyllästyin jossakin vaiheessa maratonia siihen, että kirjassa tupakointiin kaiken aikaa tai ainakin metsästettiin tupakkaa tai oltiin tupakkapaikalla. Äh, ehkä olen vaan niuho. Sitä paitsi jossain vaiheessa huomasin kirjan muuttuneen juoneltaan pitkäpiimäiseksi ja itseään toistavaksi. Ehkä olisin kaivannut kirjaa lisää jäyniä. Ainakin oppilaiden tavoin ajateltuna - toiminnallisuus ei olisi ollut pahitteeksi. Nuortenkirjasta kun on kyse, niin kirja sisältää tietysti muutaman hauskan opettajahahmon. Uskonnon opettaja Hydesta tuli jostain syystä mieleen oma yläasteen biologian opettajani Solu. 

Ps. Hankin kummitytölleni (uudeksi) joululahjaksi Greenin seuraavan teoksen Arvoitus nimeltä Margo. Kai olen senkin jo hänelle tai hänen siskolleen jonain lahjana antanut. Ja toistuuko siinäkin samat teemat kuin näissä jo lukemissani Greenin teoksissa? 

Green, John: Kaikki viimeiset sanat 

alkup. Looking for Alaska

suomentanut Helene Bützow
WSOY (2014)
s. 323

Kanto, Anneli: Pyöveli
Gummerus (2015)
s. 387

Miten onnistuin runokirja kuussa haasteessa?

Oman kirjahyllyn runoja

Vuosi lähenee loppuaan ja on aika tehdä koontia tänä vuonna luetuista kirjoista ja lukuhaasteista. Osallistuin kahteen valtakunnalliseen lukuhaasteeseen, Karo Hämäläisen marraskuun lukuhaasteeseen, jossa luettiin 30 sivua kaunokirjallisuutta marraskuussa joka päivä ja Salla Simukan joulukuiseen nuortenkirjahaasteeseen. Marraskuun haaste tuli onnistuneesti suoritettua ja siitä bloggasinkin jo aiemmin. (Voit tutustua tarkemmin haasteeseen täältä.). Samoin Simukan nuortenkirjahaasteen suoritin oikein mallikkaasti. Luinhan joulukuussa sekä Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin, Simukan Lumikki-trilogian kokonaisuudessaan ja Terhi Rannelan Läpi yön. Järjestin itse kirjabloggariyhteisössä Gabriel Garcia Marguezin elämäntyötä kunnioittavan pikkuhaasteen, jossa eri bloggarit lukivat Marguezilta eri teoksen. (Sen haasteen ja haasteessa luetut teokset löydät tästä blogitekstistä.)

Erilaisista kirjablogeista löytyy mitä mielenkiintoisempia lukuhaasteita vuoden mittaan. Esimerkiksi blogista Anna minun lukea enemmän löysin ranskalaisen kirjallisuuden lukuhaasteen Viva la France ja vaikkapa Lurun luvuista Finlandia-palkittujen kirjojen lukuhaasteen. Mietin vuoden alussa, että olisi hienoa tarttua monissa kirjablogeissa oleviin lukuhaasteisiin, mutta tiesin, että aikapula vaikeuttaisi niiden suorittamista. Koska runoja taas tulee luettua ihan liian harvoin ja vähän, päätin ottaa itselleni vuoden alussa lukuhaasteeksi lukea runokirjan kuussa. Tarkoitus oli siis lukea vähintään runokokoelma kuukaudessa eli kaksitoista runokirjaa vuodessa. Osan runoista tuli olla uusia vastajulkaistuja kotimaisia kokoelmia, osa suomalaisia klassikkorunokokoelmia ja osa käännöksiä ulkomaisilta runoilijoilta. Asetin itselleni myös vaatimukseksi, että vähintään neljästä kokoelmasta on kirjoitettava blogiteksti. 

Luin vuoden aikana 17 runoteosta ja kahdeksasta kirjoitin blogiini. Luin sekä omakustannerunokokoelmia, klassikoita ja tunnettujen suomalaisten nykyrunoilijoiden teoksia. Aivan joka kuukausi en runokirjaa saanut luettua, mutta toisaalta joinain kuukausina luin useamman runoteoksen. Marraskuussa luin peräti neljä runokokoelmaa. Osan runoista luin ääneen, kuten mummoni kuolinvuoteella luetut Kivikkahon kokoelmat ja pojalleni lukemani Anneli Kannon aakkoslimerikit. Alla lista runokirjoista, jotka luin ja niihin liittyvät bloggaukset, jotka löytyvät linkeistä.

Ehdoton suosikkikirjani oli tänä vuonna Juhani Ahvenjärven Ilmakuva osuu joka oksaan. Rakkain ja kokoelma taas oli Eila Kivikkahon Parvi, joka on ollut eräs lempirunokirjani jo vuosia. Nyt se sai uusia entistä koskettavimpia merkityksiä lukuhetken erityisyyden tähden.  Hassuin runokirja oli Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä. Kaunein Arto Lapin pieni runoteos Kärpäshäiriö ja makaaberein Tuija Välipakan Take away. Muutamat runoteokset olisivat tarvinneet kustannustoimittajan auttavaa kättä ja eräät lukemistani runokokoelmista olivat niin huonoja, että ne olisi voinut jättää jopa julkaisematta. Suurin osa lukemistani kokoelmista on kirjastosta ja vain Kivikkahon teokset löytyvät omasta hyllystäni. Useimmat ovat myös pirkanmaalaisten kirjailijoiden uusia runokirjoja, sillä olen lukenut niitä Tampereen kirjallisuuspalkintoa myöntävän toimikunnan kirjalistalta.

Runokokoelmien lukemista aion jatkaa ensi vuonnakin. Ehkä en haasteeksi asti runojen lukemista kuitenkaan ota. Toisaalta runokokoelma kuukaudessa on haasteena sellainen, joka ainakin minulle lukijana sopii. Se ei stressaa liikaa ja lisäksi runojen lukeminen sopii kiireisen ihmisen aikatauluihin. Joskus on hyvä pysähtyä yksittäisten sanojen äärelle. Hyvää runollista ja uutta luovaa vuotta 2015. Syventykäämme runoihin myös ensi vuonna.

Vuonna 2014 luetut runoteokset: 

Tammikuu:
Terhi Vedenkivi: Parhaat paratiisit

Helmikuu:                  
Pablo Neruda: Maremoto

Maaliskuu:                
Juha Rautio: Istu laulu

Huhtikuu:                  
Meeri Laamanen: Peter viaton

Toukokuu:                
Eila Kivikkaho: Parvi
Eila Kivikkaho: Venelaulu

Syyskuu:                    
Lily Onjukka-Prusi: Ihminen Ihminen
Timo Jokinen: Hetkiä ihmisiä kohteita

Lokakuu:                        
Juhani Ahvenjärvi: Ilmakuva osuu joka oksaan
Tuija Välipakka: Take away
Jussi Rusko: Lyhyitä ja pitkiä tunteja

Marraskuu:                
Joni Järvi-Laturi: Melankolia
Anneli Kanto: Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä
Niina Hakalahti: Vauvailoa
Pekka Kejonen: Kertakäyttösatori

Joulukuu:
Pekka Kari: Kaksi on äärettömyys
Arto Lappi: Kärpäshäiriö

Limerikkejä ja vauvarunoja (Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä ja Hakalahti, Vauvailoa)

Luin eilen marraskuun lukuhaasteeseen kaksi runoteosta: Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä (2014) sekä Niina Hakalahden Vauvailoa  (2014). Kannon runoteos on suunnattu lapsille, lapsenmielisille ja lukemaan opetteleville. Hakalahden kirja taas vauvaa odottaville tai juuri vauvan saaneille - takakannessakin sitä mainostetaan lahjakirjana uuden vauvan perheeseen. 

Kirjojen kirjoittajilla on mielenkiintoinen yhteys, joka käy ilmi eläinriimikirjan omistuskirjoituksesta: "Orivedellä Niina limerikin opetti, / ja kun hän lopetti, / minä värssyjä käänsin / ja riimejä väänsin"  

Hakalahti on opastanut Kannon limerikin maailmaan ja hyvin on opettanutkin. Siitä on osoituksena hauska eläinriimi- ja aapiskirja, jossa kirjaimia opetellaan limerikin avulla. Limerikki on viisisäkeinen pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisessä säkeessä mainitaan tai se päättyy paikannimeen ja viimeinen säe sisältää yllättävän kärjistyksen. Limerikki on saanut nimensä irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan ja sen isänä pidetään Edward Learia ja hänen lastenkirjaansa A Book of Nonsense (1846). Runomuoto on kuitenkin tunnettu jo 1300-luvulta lähtien. 

Limerikin muoto on hyvin tiukka ja sidottu, mikä tekee siitä vaikean lajin hallita. Limerikissä pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe eli runokielellä loppusoinnut ovat A-A-B-B-A.

Kanto onnistuu riimittelemään kirjassaan erilaisista eläimistä ja suomalaisista paikannimistä veikeitä miltei säännönmukaisia limerikkejä. Aapiskirjan ollessa kyseessä haastetta muodon lisäksi tuovat kirjaimet. Esimerkiksi M-kirjaimella alkavassa runossa jokainen runon sana alkaa tietysti M-kirjaimella. Viehätyin itse muun muassa hulvattomista Tampereesta, Lapista, Warkaudesta ja Urjalasta kertovista pikkuloruista. Kaisa Rekisen värikkäät ja hupaisat kuvat sopivat aapisrunojen kylkeen oivasti. Kirjan luettuaan alkaa itsekin hahmotella päässään limerikkejä: 

Johanna eläinrunoista kirjoitti Härmälässä
oman tietokoneensa ääressä.
Limerikkejä luki.
sanoja riimeiksi puki
ja kyllästyi hommassa mahdottomassa. 

Niina Hakalahden Vauvailoa kertoo nimensä mukaan vauvan saamisen ilosta ja onnesta: "vasta muutama minuutti yhdessä, / mutta tiedän jo / miten lujaa ainetta minuutit ovat." Runoissa äitiyden tunnot ja väsymys haihtuvat, kun pieni lapsi lasketaan syliin. Vauvuus vie vanhemmat mukanaan. Runossa Jättiläislapsi kuvataan kauniisti, miten elämä muuttuu vauvan tultua taloon. Kehto tuntuu täyttävän koko talon:

"Me, / äiti ja isä, ihastelemme pienokaista, tuudittelemme uneen. / Kun se nukkuu, / levitämme nenäliinan lattialle / ja istuudumme heiluttamaan jalkoja. / Joskus repäistään: mennään iltakävelylle / maton raidasta toiseen."  

Osa runoista on lohduttavia. Maitohampaiden jälkeen tulee vielä toinen mahdollisuus ja vaikka valokuvat vauvasta unohtuvat laatikkoon ja haalistuvat, salaisuudet säilyvät. Herttaisia runokuvia täydentää Julia Prusin pastellinsävyinen vesivärikuvitus, joka ainakaan minuun ei kolahtanut. Mikään Vauvailoa kirjan runoista ei noussut ylitse muiden. Olen lukenut sykähdyttävämpiäkin vauvarunoja. Toisaalta ehkä olen jo väärää kohderyhmää, koska vauvan odotus ja syntymän ihme ovat unohtuneet ja tilalle on tullut ruuhkavuosien lapsiperhearki harrastuskuljetuksineen ja jatkuvasti tyhjenevine jääkaappeineen: "Vauva venyy senttejä salaa / kasvaa pois olemasta lapseni / Pian kävelee vauvani maailmaan, / aikuisen valepuvussa."  Ehkä tähän taloon kaivattaisiin taas ripaus vauvailoa.   

Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä 

Karisto (2014)

Kuvitus Kaisa Rekinen

s. 32

Niina Hakalahti, Vauvailoa

Minerva kustannus oy (2014)

Kuvitus Julia Prusi

s. 59