Karo Hämäläisen marraskuun lukuhaaste

Marraskuu on haastekuukausi. Jotkut kasvattavat viiksiä ja toiset haastavat itsensä urheilun saralla. Kirjailija Karo Hämäläinen haastoi ihmiset lukemaan kirjoja Suomen Kuvalehden artikkelissaan. Hämäläisen lukuhaasteessa luetaan vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta joka päivä. Sivut voi lukea useassa erässä ja lukea voi mitä tahansa kaunokirjallisuutta: lastenkirjoja, sarjakuvia, romaaneja tai runoja. Minulle haaste ei tuottane vaikeuksia, mutta osallistun silti haasteeseen mielihyvin. Sitä paitsi on hauska seurata ihan sivutasolla, mitä kirjallisuutta lukee ja kuinka paljon päivässä. Tähän blogikirjoitukseen kerään siis kuukauden aikana lukemani kaunokirjallisuuden sivumäärät, teokset ja -lajit. Haastan myös lukijani osallistumaan haasteeseen. Haasteeseen voi lisäksi osallistua ja liittyä Hämäläisen luomalla Facebook-sivustolla. Ei kun lukemaan. Haasta itsesi ja katso, onnistutko lukemaan 900 sivua kaunokirjallisuutta kuukauden aikana. Jos kirjahyllysi tiiliskiviromaani on vielä lukematta, niin nythän sekin erhe tulee korjattua haastekuukauden aikana ikään kuin vahingossa. 

Nämä kirjat parhaillaan minulla kesken. Aloitan siis lastenkirjoilla minäkin.

Jälkikirjoitus: Pienenä vinkkinä voin vihjata, että jos välillä tuntuu vaikealta tai tuntuu, että aika loppuu kesken, niin lasten kuvakirjoista, runoteoksista ja sarjakuvista saa nopeasti 30 sivua päivässä kasaan.

Luettu kaunokirjallisuus marraskuussa:

lauantai 1.11
Joni Järvi-Laturi, Melankolia s. 63 (runokokoelma)

sunnuntai 2.11.
Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Tatu ja Patu, syömään! s. 91-120 (luin lastenkirjan ääneen lapselle)
Jari Mäkipää, Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo s. 22-92

maanantai 3.11
Etsiväkerho Hurrikaani jatkuu s.93-151
Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä. (runokuvakirja ääneen lapselle s. 32)
Niina Hakalahti, Vauvailoa (runoja vauvan syntymästä s. 59)

tiistai 4.11
Etsiväkerho Hurrikaani loppuun 152-201
Kari Välimäki, Todensanat (lyhytproosaa) sivulle 54.

keskiviikko 5.11
Välimäen Todensanat jatkuu s.55-84

torstai 6.11

Todensanat s. 85-164
Näytelmän Mustapukuinen nainen käsikirjoitus 46 s.

perjantai 7.11
Todensanat loppuun s.164-200

lauantai 8.11 - keskiviikko 12.11
Teppo Paulasto romaani Kolvi 158 s.

torstai 13.11 - sunnuntai 16.11
Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenkirja Kimmel 120 s.

maanantai 17.11 - torstai 20.11 
Jyrki Vainosen esseekokoelma 138 s.

perjantai 21.11 - sunnuntai 23.11 
Pekka Kejosen runokokoelma Kertakäyttösatori 91 s.
lauantaina 22.11 lukuisia pieniä muumilastenkirjoja ääneen lapsille Lasten Tampere ry:n edustajana Lasten oikeuksien päivän tapahtumassa työläismuseo Werstaalla

maanantai 24.11 - sunnuntai 30.11

Salla Simukan Punainen kuin veri s. 265
Salla Simukka Valkoinen kuin lumi s. 70 asti.
Tuula Kallioniemen Hässäkkää ja hätähousuja ääneen lapselle s.  asti

Neljän kuukauden blogitauko teki terää

Huomaanpa, että on kulunut melkoinen tovi viimekertaisesta lukemiseen, kirjallisuuteen ja kirjoihin liittyvästä bloggauksestani. Viime viikolla sentään sain aikaiseksi kirjoittaa muutaman kakkublogin. Siitä se bloggaaminen taas lähtee...

Neljä kuukautta kului kirjoittamatta. Touko-, kesä-, heinä- ja elokuu sujahtivat ohi. Jäin oikein miettimään, että miksi en kirjoittanut mitään.

1. Opettajan toukokuu ja siitä seurannut väsymys

Kevätlukukausi ja erityisesti toukokuu olivat tänä vuonna erityisen rankkoja. Kahden ysiluokan valtakunnalliset kokeet ja päättötöiden arviointi sekä muiden luokkien kokeet ja arvioitavat tekstit tuntuivat vievän minusta viimeisetkin mehut. Lisäksi luottamustoimissa oli melkoisesti työtä. Kaiken sen ohella luokanvalvantaluokkanikin vaati huolehtimista aivan toukokuun viimeisiin päiviin asti, mutta lopulta jokainen sai päättötodistuksensa ja luokkaretkestäkin selvisimme kunnialla läpi. Toukokuun viimeisellä viikolla huomasin olevani poikki. Uupunut on varmaan oikea sana. Tyhjensin kalenterini, enkä kesäkuun ensimmäisellä viikolla tehnyt yhtään mitään tai tavannut ketään. Oli ihanaa vain olla ja pötköttää keinussa. Nukkua päiväunia, haaveilla ja lukea loman alkaisrituaaliksi muodostunutta Agatha Christien dekkaria. Tällä kertaa valitsin kirjahyllystäni murhatädin teoksen Väärän vänkyrä talo (alkuteos, 1949). Arvasin taas kerran murhaajan. Eipä siitä sen enempää. Lajituntemus ainakin on kohdillaan. Seuraavan Christieni luen sitten kesäkuun 2015 alkajaisiksi.   

2. Raskas suruntäyteinen kesä

Minua ei ole huvittanut kirjoittaa. Perhettäni kohtasi kesällä kaksi suru-uutista. Mummoni menehtyi toukokuun viimeisellä viikolla ja heinäkuussa mieheni isä kuoli pitkällisen sairauden jälkeen. On vaikea pukea ajatuksia sanoiksi tilanteissa, joissa on joutunut järjestämään hautajaisia, surrut ja lohduttanut läheisiään. Olen pystynyt ajoittain pakenemaan fiktion maailmaan, mutta en kuitenkaan ole osannut laittaa siitä mitään muiden luettavaksi tai kirjoitettavaan muotoon.

Olen saanut lohtua runoista, mutten ole halunnut kirjoittaa kokoelmista, joita olen lukenut. Toukokuussa luin mummolle kaksi Eila Kivikkahon kokoelmaa, Parvi (1961) ja Venelaulu (1952) ääneen. Kun olin saanut molemmat kokoelmat luettua, mummo nukkui pois. Lähdön hetkestä tuli näin levollinen ja lohdullinen. Mummon kuolinpäivä jäikin mieleeni aurinkoisena ja sireenien tuoksun täyttämänä kevätpäivänä. Myös Kivikkahon runot saivat uusia merkityksiä ja niiden lukeminen on nykyisin entistä tunnerikkaampaa ja koskettavampaa.


3. Loma-aika perheen kanssa

Välttelin kaikkea kirjoittamista lasten ja miehen ollessa lomalla. Teimme lomalla kaikkea mukavaa ja arkista puuhastelua. Paljon meni aikaa erilaisiin hautajaisiin liittyviin järjestelyihin. Täytimme molemmat kesällä 40 vuotta, emmekä edes nelikymppisiä saaneet järjestettyä. No ehkä myöhemmin. Minulla oli nimittäin loistava - vähän korni ja ronski - kakkuidea miehelleni. Ehkä toteutan sen myöhemmin. Lomailimme Italiassakin Garda- ja Comojärvillä kymmenen päivää.

Kirjoittamisen välttely meni niin pitkälle, että sen aloittaminen tuntui entistä vaikeammalta ja hankalammalta. Kai minulle tuli jonkinlainen rimakauhu. Ymmärrän nyt paremmin myös oppilaita, jotka valittavat kyvyttömyyttään kirjoittaa. Joskus vain ei ole mitään sanottavaa tai kirjoittamisen aloittamista haluaa lykätä loputtomiin. Elokuussa sitten aloin hitaasti jälleen kirjoittaa. Aluksi politiikkaan liittyviä kirjoituksia ja mielipidekirjoituksia. Siitä se bloggaaminenkin sitten taas lähti ja kipinä kirjoittamiseen taas löytyi.


Jäin elokuun alussa vuorotteluvapaalle ja lasten aloitettua koulutiensä aikaa on riittänyt ihan eri tavoin myös lukemiselle ja kirjoittamiselle. Kesällä nimittäin tuli luettuakin melko vähän.

Mitäs minä sitten blogitauon aikana luin:

Toukukuun alussa luin kaksi Douglas Adamsin scifikirjaa (tai kai ne pitää lähinnä ajatella tieteiskirjallisuuden parodioina) Elämä, maailmankaikkeus ja kaikki (1982) sekä Terve, ja kiitos kaloista (1984). Minulla on kuitenkin edelleen sarjan viides osa lukematta. Linnunradan käsikirja liftareille (1979) ja Maailmanlopun ravintola (1980) olivat vielä hauskoja. Nauroin jopa ajoittain ääneen, mutta sarjan edetessä sen alkuperäinen huikea idea katosi. Se mikä aluksi tuntui hauskalta, alkoi olla vanhan toistoa ja kirjojen juoni muuttui puuduttavaksi ja väkisintehdyksi. Niinpä minulta jäi viimeinen osa lukematta. Varmaan joku vannoutunut Adams-fani saa tästä hepulin, mutta toisaalta myös Taru sormusten herrasta on minulla edelleen kesken. Viimeinen kirja siitäkin edelleen lukematta. Ehkä en vain ymmärrä hyvän kirjallisuuden päälle. 

Kesäkuun korkkasin siis perinteeksi muodostuneella Agatha Christien dekkarille. Luin myös työpaikan lukupiiriin Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -kirjan (suomeksi 1976) ja L.M Montgomeryn Pieni runotyttö (alkuteos, 1948). Lukupiiri vieraili kotonani kesäkuun toisella viikolla. Oli mukavaa nähdä kollegoita koulun ulkopuolella. Huomasin, että meillä oli niin paljon kuulumisia vaihdettavana, että Runotytöstä ei juuri keskustelua syntynyt, mikä saattoi johtua myös siitä, etten ollut sitä itse kokonaan ehtinyt siihen mennessä lukea. Miten sekin tuntui niin erilaiselta kuin nuorena? Se mikä tuntui aikoinaan ajattomalta ja innostavalta, tuntui nyt vain tylsältä ja unettavalta. Mieleen lukupiirin tapaamisesta jäikin erityisesti Hannan tuoma isä Cassidyn maistuva luumupiirakka.  

Vietimme siis kesällä myös kymmenen päivää Italiassa ja miehen kuukauden kesälomalla en juurikaan ehtinyt lukea. Siinä se kesä sitten meni. Aika lailla eri tavoin kuin olin ajatellut.  

Jälkikäteen on vaikea palata lukemiinsa teoksiin, joten tässä vain kootusti ja pisteytettynä (ilman perusteluja - mielivaltaisesti siis) loput kesän aikana lukemani teokset: 

Helen Fielding: Bridget Jones. Mad about The Boy (2014) **** / *****

Harri V. Hietikko: Roger Repo ja tuonen väki (2005) *** / *****

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (2013) *** / *****

Lupaan parantaa tapani ja pyrkiä kirjoittamaan vähintään kerran viikossa yhden blogitekstin, mikä tarkoittaa sitä, että kirjoittamisen sijaan, nyt pitää suunnata lukemaan. Onneksi voi aina myös leipoa, jos lukuinto välillä laantuu.   

Juoppohullua kakkahuumoria

Juha Berg elää Juoppohullun päiväkirjassa (2001) nuoren miehen unelmaa. Pimppua (opin termin muuten kirjasta ja aika paljon muitakin synonyymeja toosalle) on tarjolla, kirkasta ja keskiketterää (taas opin uutta) tuntuu riittävän, eikä työt paina tai jos painaa, niin korkeintaan jouluna muutaman päivän ajan, kun kantaa työksen joulukuusia naisten koteihin ja samallahan saa painaa myös niitä naisia.

Keskisuomalaisen sadan klassikon listalle on päätynyt myös Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja (2001). Työpaikan lukupiirissä päätimme viime kerran päätteeksi marssia koulun kirjastoon ja varata neljä Juoppista - siinä kun oli vähemmän sivuja kuin Jotunin Huojuvassa talossa. Oli siinä kirjaston tädillä pokassa pitelemistä, kun maisterisrouvat juoppiksensa tilasivat. Tiedän, ihan typerä syy valita kirja sivumäärän perusteella, mutta toisaalta pitihän meidän tutustua myös alatyylin edustajaan, kun se kirja kerran sillä listalla oli ja myös siihen kirjallisuudenlajiin, josta monet nuoret tykkäävät, miksi siis syykin ei olisi sama. Eräs ysiluokkalainen poika sanoi minulle kuullessaan, että luen Juoppohullun päiväkirjaa, että se on vitun hyvä kirja. Juuri näillä sanoilla. Nyt luettuani kirjan voin sanoa, että se voisi olla sitä, jos siinä olisi 360 sivun sijaan 200 sivua vähemmän sitä itseään. 

Lukukokemuksena Juoppohullun päiväkirja oli avartava. Oli nimittäin avartavaa huomata, millainen lukija ja ihminen olen. Minusta kääriytyi esiin häpeilevä siveyden sipuli. Junassa huomasin lukevani kirjaa siten, etteivät kirjan kannet näy. Kirjan välissä pidin Tampereen taidemuseon esitettä, jonka lykkäsin konduktöörin tullessa nopeasti kirjan sivuille, etteivät hävyttömät kuvat vain paljasta, mitä kirjaa olen lukemassa. Ruuhkabussissa kaivoin kirjan varovasti laukusta ja asettelin repun sopivasti polvien päälle, etteivät kirjan kannet paljasta, millaista roskakirjallisuutta repustani kaivoin. Olisihan se ollut noloa, jos joku tuntematon vieruskaveri, jota en koskaan enää tapaa, lukisi olkani yli ja toteaisi mielessään, että onpa keski-ikäisellä tädillä outo kirjavalinta. Jokuhan olisi saattanut pitää minua vaikka idioottina. Ja eihän se nyt käy päinsä. Olen sivistynyt, koulutettu... 

Itse teos on huonon maun, örvellyksen ja kakkahuumorin tiukka yhdistelmä. Liian tiukka ainakin minulle. Teos nauratti minua ajoittain, mutta jotta huumori olisi hauskaa, siinä pitäisi olla vivahteita, eikä saman toistaminen sivu sivun perään ole millään tavoin huvittavaa. Kirjassa on liikaa erilaisia eritteitä, viinalla läträämistä ja naimista. Näistä samoista syistä kirja on ilmeisesti kärjessä isänpäivälahjalistoilla ja kulunut lukijoiden käsissä. Kirjan henkilöhahmot ovat surkuhupaisia ja jopa osittain sympaattisia. Pikku-Juha on väärinymmärretty, ylivilkas ja vireä mies, joka onnistuu lähes kaikessa myös tyttöystävän hankinnassa ja hänen tyydyttämisessään. Lisäksi Juha vaikuttaa fiksulta, kun häntä vertaa hänen ystäväänsä Kristianiin, joka on tyhmä kuin saapas tai hänen natsisympatioita tuntevaan ystäväänsä Mikaeliin. Juhalla on asenne, että hänelle ei vittuilla. Muuten lentää televisio ikkunasta tai virtsasuihku postilaatikosta. 

Kirja on oman aikakautensa tuote ja nykylukijalle Bill Clintonin aikakausi Monicoineen, Häkkisen maailmanmestaruus, markat ja aika ennen kännykkää tekevät kirjasta vanhentuneen. En ole ennen ajatellut, että jokin kirja kaipaisi päivittämistä, mutta tämän kirjan kohdalla sekin kävi mielessä.  

Eilen lukupiirissä keskustelimme kirjasta. Pohdimme muun muassa sitä, miksi kirja on valittu sadan klassikon listalle. Tekeekö siitä klassikon se, että sitä on myyty yli 100 000 kappaletta vai se, ettei kirjailijaa kaikista teoksistaan huolimatta ole kelpuutettu kirjailijaliiton jäseneksi kirjallisen näytön puuttumisen vuoksi? Emme lopulta oikein päässeet selville, mikä tekee Juoppohullun päiväkirjasta klassikon. Vai onko törkyhuumorin kulttiklassikko, kuten takakannessa sanotaan, lopulta klassikko ollenkaan?  

Lukupiiri-istuntomme muuttui kyllä itsessään klassikoksi. Siemailimme koulun opehuoneessa töiden päätyttyä kirkasta (kivennäisvettä) ja lämmitimme lihapiirakat. Päädyimme siihen, että aprillipäivään päättyvässä teoksessa on kolme kirkasta teemaa. Se, mitkä ne ovat, jääköön paljastamatta. Lukija kyllä löytänee ne kirjasta melko helposti. Kirja päättyy aprillipäivään. Kirjailija Vuorinen lieneekin naureskellut jo useamman vuoden matkalla pankkiin - sekä teos että sen lopetus täyttävät aprillipilan tunnusmerkit. Miksi valitsimme teemaruuaksi lihapiirakat selviää, jos lukee kirjan ja jos ei meinaa millään jaksaa lukea, voi suosiolla kurkistaa sivulle 175.    

Juha Vuorinen

Juoppohullun päiväkirja (2008)

Diktaattori-kustannus

s. 360

Pispalalainen pihapiiri säröilee, suruilee ja selviää

”Siellä he kulkevat tähtien rivissä / kirkasta vanaa, / isä ja äiti, peräkanaa. / Sieltä he katsovat kotoista mäkeä, / kissoja, koiria, tuttua väkeä, / viittoen, luikaten parhaansa mukaan, / ettemme loukkaisi Pispalan kivissä / jalkaamme kukaan.” 

Katkelma on Lauri Viidan runosta Alfhild, joka on julkaistu kokoelmassa Betonimylläri (1947). Viidan runon säkeiden mukaan on nimetty myös tamperelaisen esikoiskirjailijan Kristiina Harjulan romaani Pispalan kiviä (2013). Pispalan kiviä -romaanissa kuvataan pienen Raili-tytön näkökulmasta perheen hajoamista, sodanjälkeistä sukupolvea sekä pispalalaista arkista työläiskaupunginosan elämää 1950-luvun Tampereella.

Railin äiti Mirjami ilmaantuu pienen lapsen ja matkalaukun kera Pispalan Rinnekadulle Railin isän Aimon äidin eli mummun pihaan eräänä alkukesän päivänä sireenien aikaan ja ilmoittaa Tampereen murteella tulleensa: "Mää sitten tulin." Mirjami asettuu Aimon ja tyttärensä kanssa mummun kivijalkakaupan yläkertaan vinttikamariin. 

Aluksi Railin elämän täyttävät isä, äiti ja Pispala. Isä kulkee vakosamettihousuissa, musta baskeri päässään, soittaa haitaria ja rakastaa Railin äitiä. Äiti käy töissä Suomen Trikoolla, vaikka vihaakin tehdasta ja sen ääniä ja yrittää sopeutua Pispalaan, vaikka kokeekin, ettei ole tervetullut. Railista tuntuu kesältä, sireenit tuoksuvat ja Tiikerihai soi. Öisin saattaa pelottaa. Raili kuulee pimeässä käärmeiden sihinää, herää isän öisiin huutoihin tai äidin selittämättömiin itkuihin. Kun Raili kysyy huutoöinä äidiltään, mikä isällä on, toteaa äiti tyynesti: "Se oli taas sorassa." Railin elämänpiiri laajenee, kun pihapiiriin muuttaa uusi perhe kahden tyttärensä, Marketan ja Anna-Liisan, kanssa. Lapsuuden päivät täyttävät nyt leikit naapurin likkojen Maarun ja Linnun kanssa: "Alkoi uusi elämä. Se syntyi joka aamu uudelleen: tuutteko leikkiin, otatteko mua, ja joka päivä otettiin ja oltiin ja alettiin." Oltiin vuorotellen Taika-Jim ja Siiri Rantanen, leikittiin pirssiä  tai mentiin ulkkiin. Sitten pihaan ja elämään saapuu Eedit ja mikään ei ole enää kuin ennen.

Eedit on taiteilija, jolla on patellavyö ja Lana Turner -housut. Hän polttaa tupakkaa ja tuo Pispalaan Pariisin. Eeditin naurukin on erilaista. Se on kutsuvaa, kepeää ja viettelevää. Eeditin maailmassa rajat kaatuvat, ja kaikki on mahdollista. Eedit tarjoaa vapautta ja edustaa unelmia. Eräänä päivänä Eedit on poissa. Niin on moni muukin asia. Niin iloja kuin surujakin tarkastellaan romaanissa nuoren kasvavan Railin silmin, eikä tämä aina ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu ja miksi. 

Eeditista tulee Railin lapsuuden musta aukko, josta ei juuri puhuta. Äiti ja isä eivät kumpikaan ole enää entisellään ja pieni lapsi yrittää tasapainoilla katkeruuden, epätoivon, ihmetyksen - uuden sekä vanhan välillä. Mummu pitää arjen pystyssä. Mummu kutsuu Railia kultasilmäksi, oravaiseksi, mummun reippaaksi tytöksi. Mummu asettaa säännöt ja mummu silittää uneen. Välillä mummu puhuu marinaäänellä, jota Raili vihaa, välillä hän taas paikkaa rikkimenneen koululaukun. 

Äitevainaa, mummu huokasi aina vähän narisevalla ja laahaavalla äänellä. Huokaisu sisälsi jotakin sellaisesta maailmasta, mikä oli mummun oma ja mihin Raililla ei ollut pääsyä. Railia nauratti, kun hän ajatteli mummua lähtemässä kotimökistään jakkara kainalossa. Äkkiä mikään ei tuntunut niin tärkeältä kuin mummu ja mummun rahi.     -  Sen otin minkä sain, mummu muisti taas sanoa, ja Railin maailma muuttui mummuksi ja mummun kokoiseksi. 

Harjula on 65-vuotiaana melko iäkäs esikoiskirjailijaksi, ja kirja  pohjautuu lukemieni haastattelujen perusteella osin Harjulan omiin lapsuudenkokemuksiin Pispalassa. Onpa kirjailijan omakin mummo pitänyt kivijalkakauppaa Pispalassa. Lapsen näkökulman käyttö tuo tapahtumiin, miljöökuvaukseen ja henkilöihin uskottavuutta. Oman viehättävän lisänsä Railin kasvutarinaan tuo taitavasti käytetty Tampereen murre. Tamperelaisen kannattaakin kirja jo pelkästään murteen takia lukea. Tarinan haikeus ja surumielisyys koskettavat, mutta Harjula onnistuu kuvaamaan elämänmenoa Pispalassa siten, että siitä syntyy toiveikkuutta ja lämmin vire. Kirjan kuvaama pihapiiri, yhteisöllisyys sekä lämpö, joka henkilöistä välittyy, muistuttaa minua Aapelin Pikku Pietarin pihasta. Pietari Jormalaisessa ja pikku-Railissa onkin paljon samaa, eikä 20-luvun kuopiolainen puutalomiljöö juuri poikkea 50-luvun Pispalan pihoista - ainakaan kirjan sivuilla.       

Kristiina Harjula
Pispalan kiviä 
Karisto (2013)  
s. 204

Kirjoja, joita ei ehkä tulisi luettua

Olen Tampereen kaupungin luovan kirjallisen työn toimikunnan jäsen. Toimikunta jakaa Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon vuosittain. Tämä on ensimmäinen työvuoteni kahdeksanjäsenisessä toimikunnassa, ja työskentely on ollut minusta erittäin antoisaa ja kiinnostavaa. On ollut ilo kokoontua keskustelemaan pääkirjasto Metsoon kirjallisuudesta kiinnostuneiden, ja siitä tietävien ihmisten kanssa. Toimikunnassa on monipuolisesti kirjallisuuden alan ihmisiä ja kulttuurialalla työskenteleviä. Keskustelu luetuista kirjoista on ollut erittäin hedelmällistä, kriittistä ja näkökulmia avartavaa. Toimikunnalla on myös hyvä tietämys siitä, millaista kirjallisuutta on viimeisten vuosien aikana Tampereen seudulla julkaistu. Se nimittäin lukee kaikki Tampereen seudulla julkaistut teokset.

Työskentelemme siten, että saman teoksen lukee useampi jäsen ja mitä parempi ja vakuuttavampi teos on, sitä useammalla jäsenellä se käy luettavana. Palkitut teokset ja erityisen hyvät teokset, jotka eivät aivan yllä palkinnoille, lukee ja arvioi näin koko toimikunta. 

Olen toimikunnan jäsenenä viime syksynä ja tänä talvena saanut tutustua moniin sellaisiin teoksiin, joita muuten ei koskaan tulisi luettua tai ainakin harvemmin niitä huomaisi itse valita kirjaston hyllystä. Viimeisten kahden päivän työmatkoillani luin kolme tällaista kirjaa: Tauno Pihlin historiallisen teoksen Rautaveden risteilijät, Mikko Metsähonkalan sarjakuvateoksen Toisaalta (P)å andra sidan In Other Wor(l)ds ja Terhi Vedenkiven runoteoksen Parhaat paratiisit.

Tauno Pihlin omakustanne Rautaveden risteilijät sijoittuu muinaisen Sastamalan ja Rautaveden maisemiin. Pihl on aiemminkin julkaissut novelleja ja historiallisia romaaneja omakustanteena, ja tämänkertainen kirja, jota voisi paremminkin kuvailla pienoisromaaniksi, kertoo maalaiskylän ihmisistä Pähkinäsaaren rauhan (1323) aikana. Kaskelat,  Tuohelat ja Kytölät elävät pienissä hirsimökeissään Rautaveden rannalla. Romaanissa metsästetään peuroja, kasketaan, nostetaan pellavaa ja nuottaa. Kirja etenee verkkaisesti vuodenkierron mukaan. Perheiden nuoremmat sukupolvet rakastuvat, löytävät puolisot, heille syntyy lapsia ja vanhemmat sukupolvet kuolevat pois - elämä kulkee uomillaan ja vuodenajat vaihtelevat. Teos oli ihan mielenkiintoinen ajankuva, mutta sen lukeminen oli ajoittain raskasta, koska siinä oli kovin vähän miljöön ja henkilöiden kuvausta. Teos rakentui aika pitkälle kerronnan ja dialogin vaihtelulle. Pidin kuitenkin kirjan henkilöistä. Pihl kuvaa henkilöitään lämpimästi ja oli kiintoisaa siirtyä hetkeksi ajassa taaksepäin. Teos sisälsi yllättävän paljon oikeakielisyysvirheitä ja koin välillä romaanin lyhyydestään huolimatta työlääksi lukea.

Parhaat paratiisit  on Terhi Vedenkiven kolmas julkaistu runokokoelma, ja hänet on vuonna 2009 palkittu Tampereen luovan kirjallisuuden palkinnolla kokoelmastaan Kolmas korva. Minulla ei ollut mitään odotuksia Vedenkiven runojen suhteen, ja ne yllättivätkin minut positiivisesti. Vedenkiven runokieli on kaunista. Pidin monesta kokoelman runosta ja vaikka kokoelmasta jäi vähän hajanainen vaikutelma, oli siellä useita ajatuksia herättäviä helmiä joukossa. Runokokoelman kuvataan sisältävän oivaltavaa elämänluentaa ja sellaista sieltä löytyikin. Erityisesti Vedenkiven äitiydestä kertova lyriikka kolahti minuun. 

"Äidin rinnat kuivuvat hiljaa, / tyhjät kädet huovuttavat myssyjä, joka väriä ja kokoa. / Ne eivät voi pysähtyä / ennen kuin lapsi olisi tullut murrosikään / ja repinyt itsensä irti. / Sen jälkeen nainen nostaa kädet ylös / menee minne elämä ehdottaa." 

Näinhän se on. Mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä omatoimisemmiksi he muuttuvat ja äiti voi hellittää, nostaa kätensä ylös ja tehdä mitä huvittaa - vaikka kirjoittaa kirjablogeja. Eräässä runossa puhutaan velvollisuuksista: "Minkä jätän tekemättä, teen sata ja tuhat kertaa. Ihmeellinen idea juoksee hermojen radoilla kunniakierrostaan, g r a n de f i n a le." Tunnistin runosta itseni. Jos jätän tekemättä jotakin, se jää pyörimään päähäni useammankin kerran. Sinä aikana, jonka olen asian ajattelulle käyttänyt, olisin monesti hoitanut velvollisuuteni ja tehnyt hoitamatta jääneen homman. Pitää siis tarttua toimeen ja uskaltaa elää hetkessä. 

Parhaat paratiisit syntyvät kun ummistaa silmänsä ja vastavärit heittävät elävän varjon. Kokoelma päättyy uudenlaisiin käskyihin: "Älä varasta muuta kuin ajatuksia / Kunnioita isääsi ja äitiäsi, he tekivät vain parhaansa / Ole läsnä, kun maailmasi  luodaan." Uusi aika alkaa, kun uskaltaa laskea jalkansa maahan ja olla läsnä. Jokainen tekee parhaansa, se riittää. Muuta ei vaadita. Edes vanhemmilta. 

Kolmas teos, jonka luin oli Mikko Metsähonkalan sarjakuvateos Toisaalta (P)å andra sidan In Other Wor(l)ds. Tosin se ei oikeastaan ole sarjakuvateos. Se on aforismeja sisältävä kuvateos, jossa sama kuvateksti on sekä suomeksi, ruotsiksi että englanniksi. Kuten teoksen englanninkielinen nimikin kertoo, teos toisaalta leikittelee kielellä ja merkityksillä, mutta toisaalta taas avaa uusia maailmoita. 

Kirjan pariin voi palata myöhemminkin. Se ei nimittäin yhdellä lukukerralla avaudu, eikä ole mitään helppoa luettavaa, vaan vaatii syventymistä. Teos vilisee filosofiaan, historiaan ja kulttuuriin liittyviä konnotaatiota, outoja nimiä ja epämääräisiä eläinlajeja ja ainakin minulle moni kuva ja teksti jäi aukeamatta tai ymmärsin ne vasta jälkikäteen. Ehkä minulla on puutteita yleissivistyksessä. Myös sadut toimivat teoksen inspiraation lähteenä ja yksi mieleenjäävimmistä kuvista oli kuva Lumikista, joka ajaa avoautolla iso laukku viereisellä penkillä vuoristoista tietä hymy kasvoillaan: "Katuiko Lumikki tekoaan? Ei. Kääpiöt eivät olleet koskaan ymmärtäneet hänen unelmiaan, saati sitten timanttien arvoa." 

Toisaalta jäimme mieheni kanssa muutamista kuvista keskustelemaan eli teos toimi, kuten sen tarkoituskin varmasti on, keskustelun herättäjänä. Toisaalta taas mikä oivaltamisen riemu siitä syntyykään, kun Wikipediaa ja Googlea hyväksikäyttäen saa ratkaistua kuvan ja tekstin yhteyden ja ymmärtää merkityksen. Olisi mielenkiintoista ystävien kesken pohtia yksittäisiä kuvia ja tekstejä sekä keskustella niistä viinilasillisen ääressä. Millaisia tulkintoja syntyisi? Junalukemiseksi suosittelisin kuitenkin jotakin ihan muuta tai ainakin pitäisi olla kännykkä lähettyvillä. 

Tauno Pihl: Rautaveden risteilijät (2013). Omakustanne. 68 s.

Terhi Vedenkivi: Parhaat paratiisit. Sanasato. 74 s. 

Mikko Metsähonkala: Toisaalta (P)å andra sidan In Other Wor(l)ds. Schildts&Söderströms. 131 s. 

    

8702 sivua kaunokirjallisuutta

Vuosi alkaa olla lopuillaan, on aika katsoa, mitä on tullut tänä vuonna luettua. Aloin kaksi vuotta sitten listata lukemaani kirjallisuutta. Osin syynä oli puhdas uteliaisuus ja osin kiinnostus tehdä erilaisia listoja. Nyt joulukuun alussa aloin kahden vuoden listauksen jälkeen kirjoittaa lukemistani kirjoista. Listaus ei enää tyydyttänyt omaa uteliaisuutta. 

Listauksen hyvä puoli on se, että voi aina tarkistaa, onko lukenut jonkun teoksen vai ei. Kun lukee suhteellisen paljon, huomaa nimittäin, ettei aina enää muista, onko lukenut teoksen jo vai ei. Minulle kävi juuri eilen näin. Olin kirjakaupassa ja huomasin siellä edullisesti Mma Ramottswe -dekkarin Harhapolkuja savannilla. En ollut varma, olinko lukenut teoksen. Takakannen perusteella minusta tuntui, että kirja oli lukematta, mutta aivan varma en ollut. Soitin pojalle kotiin ja kysyin, oliko kyseinen teos kirjahyllyssä. Ei ollut. Sen jälkeen jäin kuitenkin miettimään, että olen saattanut lainata teoksen kirjastosta. Ratkaisu oli lähellä, katsoin kotisivujeni kirjalistalta, oliko teos kahden viimeisen vuoden luettujen kirjojen listalla. Ei ollut, joten marssin tyytyväisenä kassalla ja niinpä ensi vuonna odottaa hyllyssä taas uusi Afrikan matka Mma Ramotswen seurassa. 

Luin tänä vuonna mielestäni aika paljon, jos katsoo pelkästään sivumäärää. Olen lukenut 8702 sivua kaunokirjallisuutta. Lisäksi olen lukenut kuvakirjoja lapselle ääneen, mutta niitä en ole eritellyt listalleni. 

Eniten olen lukenut aikuisten kaunokirjallisuutta - kymmenen teosta. Mieleenpainuvimpia ovat olleet Veera Niemisen Avioliittosimulaattori, joka kertoo vilkkaasta ja nauravaisesta itäsuomalaisesta Ainosta, joka rakastuu ensisilmäyksellä maanviljelijä-Jussiin ja päättää muuttaa tämän kotitilalle Länsi-Suomeen. Jussi ei kuitenkaan asu yksin, vaan kahden mörököllin, isänsä ja setänsä sekä nuoremman veljensä  kanssa. Siinäpä on Ainolle sopeutumista, eikä kommelluksilta tietenkään vältytä. Myös Tuomas Kyrön molemmat Mielensäpahoittajat ilahduttivat minua. Kyllä minä niin mieleni pahoitin monta kertaa tämän vuoden aikana. 

Vuoden ehdoton huippu oli kuitenkin Gillian Flynnin Kiltti tyttö. En malttanut laskea kirjaa käsistäni Riminin lomalla ja luinkin sen yhden vuorokauden aikana, jotta sain selville, mitä Amylle oli tapahtunut. Jos Avioliittosimulaattori on herttainen ja romanttinen kuvaus avioliitosta ja parisuhteesta, niin Kiltin tytön Amyn ja Nickin parisuhde on kaukana siitä. Kirjan luettuaan miettii, kuinka hyvin tunteekaan puolisonsa. Kirja alkaa Nickin ja Amyn viidennestä hääpäivästä. Nick huomaa Amyn kadonneen. Heidän kotoaan löytyy verta ja Nick joutuu epäilyksen alaiseksi vaimonsa murhasta. Teos on dekkari tai trilleri tai sitten ei kumpaakaan: siinä on sopiva ripaus myös romanttista komediaa ja viihderomaania. Suosittelen!

Fantasiaa luin kuusi kirjaa. Toiset niistä voi kai luokitella nuorten fantasiaksi. Nuoren Paolinin kirjoittama lohikäärmekertomus Eragon ei ihmeemmin säväyttänyt, saati Peltoniemen nukkumattomasta lukiolaispojasta kertova Haltijan poika, enkä innostunut Tolkienin Taru sormusten herrastakaan. Kolmas osa on siis edelleen lukematta. Sen sijaan vaikutuin Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksesta, joka oli yhdistelmä scifiä ja fantasiaa. Teos on synkkä dystopia tulevaisuudesta, joka voi kyllä joitain lukijoita jopa ahdistaa. Kirjassa oli myös herkempi puoli - kahden päähenkilön välinen rakkaustarina; siinä oli  ripaus kiellettyä rakkautta ja yllättävyyttäkin.  

Dekkareita tuli luettua viisi. Pari Donna Leonin Guido Brunettia ja yksi Agatha Christie. Minulla on ollut jo pitkään perinteenä lukea yksi Christien dekkari kesäloman alun kruunuksi. Tällä kertaa se oli Kurpitsajuhla, joka ei kyllä yllättänyt millään tavalla, mutta kesäloma oli korkattu. Alexander McCall Smith kuuluu myös vuoden vakioluettaviin. Niin tälläkin kertaa. Nautin Teetä ja sympatiaa Mma Ramotswen seurassa. Vuoden päätin Karo Hämäläisen dekkariin Ilta on julma ja niinhän se oli. 

Lukuintoa minulla on ollut eniten joulukuussa, jolloin tuli luettua peräti kymmenen kirjaa. Tosin joukossa on JP Ahosen & KP Alaren sarjakuvateos Perkeros, muutama alakoululaisille tarkoitettu helppolukuinen teos ja Sirkku Peltolan näytelmä Ihmisellinen mies, mutta myös neljä romaania. Vähiten olen lukenut huhti- ja elokuussa, jolloin listalle ei ole tullut yhtään kirjaa. Elokuussa tosin luin Taru sormusten herrasta toista osaa, jonka sain sitten loppuun syyskuun alussa. Helmi- ja maaliskuussa luin molempina kuukausina vain yhden kirjan, mikä kertoo siitä, että äidinkielen opettajan työssäni on ollut silloin paljon korjattavaa, ja junamatkat olen pyhittänyt arvioitavien tekstien lukemiselle. Lisäksi osallistuin keväällä opinto-ohjaajan pääsykokeisiin. Luin pääsykoekirjaa silloin, joten vapaa-aikaa ei jäänyt kaunokirjallisuudesta nauttimiselle. 

Tällä hetkellä kesken ovat Ilmari Kiannon Punainen viiva ja Seppo Jokisen Vihan sukua. Niissä riittää kuitenkin luettavaa ensi vuoden puolellekin. Lukuintoa uuteen vuoteen ja nautinnollisia hetkiä kirjallisuuden parissa. 

JK. Uuden vuoden lupaukseni on, että ensi vuonna menee 9000 sivua rikki. Sitä kohden...