Mary Shelley, Frankenstein ja sielun pimeät voimat (Mazzarella, Sielun pimeä puoli)

Aina mun pitää kirjoittaa. Ainakin silloin kun on lukenut hirviöistä kertovan kirjan. Hirviöt vilahtelivat eilen myös Suomen euroviisufinaalin takia mielessäni, sillä kukapa ei muistaisi ja rakastaisi Suomen kuuluisinpaa hirviötä eli Lordia. 

Merete Mazzarellan kirja Sielun pimeä puoli (2014) ei kuitenkaan kerro Lordista, eikä juuri muistakaan hirviöistä. Teos kuvaa Frankenstein-romaanin kirjoittajan Mary Shelleyn elämää, ja kirja on samalla syväluotaava analyysi Frankensteinin hirviöstä. Mazzarella yrittää kirjassaan etsiä vastausta kysymykseen, mikä lopulta on hirviö ja mikä tekee hirviöistä meille tärkeitä. 

Mazzarella kirjoittaa teoksensa alussa, miten joutui Frankensteinin hirviön pauloihin. Hän ei omien sanojensa mukaan koskaan ole ollut kiinnostunut hirviöistä tai ole perehtynyt niihin ennen kuin eräänä päivänä huomasi kiinnostuneensa Mary Shelleystä ja siitä, miten Shelleyn kaltainen nuori nainen keksi 1800-luvun alkuvuosina vastenmielisen ideansa ja kirjoitti siitä 19-vuotiaana romaanin Frankenstein: uusi Prometheus (1816)

Sielun pimeä puoli kirjassa läpikäydään yksityiskohtaisesti Mary Shelleyn melko traagistakin elämää ja häneen sidoksissa olevien ihmisten kohtaloita. Mary Shelley itse oli feministi Mary Wollstonecraftin ja kirjailija, anarkisti William Godwinin tytär. Muita Sheylleyn elämään vaikuttavia ihmisiä olivat muun muassa Maryn aviomies runoilija Shelley ja Lordi Byron - oman aikakautensa radikaaleja kumpikin. Mazzarella kuvaa Shelleyn elämänvaiheita kiehtovasti, ja lukija pääsee kurkistamaan 1800-luvun kulttuurieliitin elämään. 

Jos Mary Shelleyn elämä jo itsessään oli kiinnostava, niin Frankenstein vasta onkin vuosien saatossa herättänyt kiinnostusta - tulkintoja ja kysymyksiä. Romaani on nostanut esiin muun muassa kysymyksiä ihmisen vastuusta ja elämänluomisen eettisistä kysymyksistä. Mazzarella pohtii teoksessaan sitä, mitä ihmisyys lopulta on.  Mazzarellan mukaan itse hirviöys on edelleen yhtä epäselvä käsite kuin ihmisyys. Miksi olento, jonka tunnemme Frankensteinin hirviönä herättää meissä iljetystä ja inhoa yhä uudestaan ja uudestaan?

"Jos Olennosta tulee hirviö, syynä on se, että häntä pidetään hirviönä. Ja se, että hän alkaa yhä vahvemmin itsekin pitää itseään hirviönä. Kyse on itseinhosta."

Kumpi lopulta onkaan hirviö ja kumpi ihminen - hirviön luonut tohtori Frankenstein vai hänen luomansa nimetön, ruma ja kauhistusta herättävä Olento? Ruumiin osista koottu Olento on inhimillinen ja haavoittuvainen, mutta ihmisten kammoksunta saa hänen käytöksensäkin muuttumaan hirviömäiseksi. Kirja saa ajattelemaan ulkonäkökeskeistä yhteiskuntaamme. Helsingin Sanomissa oli muutama viikko sitten haastattelu toimittaja Kimmo Oksasesta, joka menetti laajalle levinneen bakteeritulehduksen vuoksi kasvonsa ja muistutti sairaalasta päästyään omien sanojensa mukaan avaruushirviötä tai mutanttia. Oksanen on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Kasvonsa menettänyt mies (2014). Hän on avannut omia kokemuksiaan siitä, mitä on joutunut kokemaan ja miltä ulkonäön menettäminen on tuntunut. Oksasen mukaan ulkonäön vankina oleminen vangitsee myös mielen. 

Mazzarella toteaa, että Mary Shelleyn luoman hirviön ulkönäössä on eettinen sanoma, joka koskee kehoa ja ulkonäköä. Sitä samaa teemaa käsittelee Oksanen omassa teoksessaan. Olemme kehomme vankeja ja helposti mielemme mukautuu kehon ja ulkonäön vaatimuksiin. 

"Olemme saaneet kylästymiseen asti kuulla sentimentaalista puhetta meidän kaikken tarpeesta tulla nähdyksi. Sentimentaalikseksi sen tekee haluttomuus tunnustaa sitä tosiasiaa, etteivät kaikki katseet suinkaan ole rakastavan hyväksyviä. Useimmat meistä joutuvat kokemaan tämän silloin tällöin, mutta olento kaiken aikaa. Mieluummin kuin nähdyksi tulemisen tarpeesta meidän pitäisikin puhua tarpeesta saada nimi, tulla puhutelluksi ja saada tilaisuus vastata. Nähdyksi tuleminen on sitä yksisuuntaista: me tarvitsemme keskustelua, yhdessäoloa, yhteisyyttä."      

Sielun pimeä puoli pohtii ja nostaa esiin ihmisen ikiaikaisen tarpeen tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi. Ihminen tarvitsee toista ihmistä kasvakseen ihmiseksi ihmiselle. Samalla tavoin myös vammaiset ihmiset tarvitsevat nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi tulemisen kokemuksia. Pertti Kurikan nimipäivien euroviisuvoitto toi koko kansakunnalle uskoa, että myös vähemmistöt voivat tulla yhteiskunnassamme kuulluiksi ja juhlituiksi sankareiksi. 

Merete Mazzarella 

Tammi (2014)

Själens nattsida - Om Mary Shelley och hennes Frankenstein

suomentanut Raija Rintamäki

s. 245

  

Jonathan Franzenin esseiden parissa vierähti tovi ja toinenkin

Amerikkalaiselta nykykirjailija Jonathan Franzenilta on aiemmin julkaistu suomeksi teokset Alkuvoimat (Strong Motion, 1992), Muutoksia (Corrections, 2001) ja Vapaus (Freedom, 2010). Teoksestaan Muutoksia Franzen on ollut muun muassa Pulitzer-ehdokkaana ja Vapaus taas oli ilmestyessään suuri arvostelu- ja myyntimenestys. En usko, että Franzen on kovin tunnettu Suomessa tai löytänyt täällä juurikaan suurta lukijayleisöä. Franzenilta on julkaistu suomeksi myös hänen esseekokoelmiaan, joista ensimmäinen Epämukavuusalue (the Discomfort Zone) julkaistiin  2012, ja viime vuonna ilmestyi Yksin ja kaukana (Farther Away, 2012).

Yksin ja kaukana -kokoelman esseet on kirjoitettu viiden viime vuoden aikana ja teokseen on koottu monia eri aiheita käsitteleviä esseitä. Teoksessa kuvaillaan ja käsitellään suoraan niin Kiinan luonnonsuojelua, lintuharrastusta ja lintujen salametsästystä Euroopassa, kirjallisuutta sekä Franzenille merkittäviä kirjailijoita kuin omaelämäkerrallisia kysymyksiäkin. Löytyypä teoksesta myös puhe Franzenille tärkeän ja läheisen ystävän kirjailija David Foster Wallacen muistotilaisuudesta. 

Teokselle nimen antanut ja yksi pisimmistä esseistä Yksin ja kaukana sivuaa myös Wallacea, sillä Franzen kuvailee esseessään matkaa pienelle kaukaiselle Alejandro Selkirkin saarelle eteläisellä Tyynellämerellä. Mukaansa saarelle Franzen ottaa teltan, Robinsoen Crusoe -kirjan ja ystävänsä tuhkat, jotka hän aikoo sirotella vuoren huipulta tuulen vietäväksi. Matka on samalla matka omaan itseen. Franzen ymmärtää yksinäisyyden ja eristyneisyyden lohduttomuuden. Samalla kun Franzen toipuu ystävänsä itsemurhan aiheuttamasta menetyksestä ja surusta, hän ymmärtää myös ystävyyden ja ihmisten välisten suhteiden tärkeyden. Ihminen voi olla hetkittäin kaukana, mutta ei yksin. 

Riippumatta siitä, miten tarkoin ihminen minäänsä puolustaa, jo yhden ainoan muun, todellisen ihmisen jalanjälki riittää muistuttamaan häntä elävien ihmissuhteiden loputtoman kiinnostavista riskeistä.      

Esseet ovat siitä haastavaa luettavaa, ettei niitä juurikaan jaksa lukea montaa peräkkäin. Lainasinkin teoksen sekä Hämeenlinnan että Tampereen kirjastoista. Niinpä minulla oli teos molemmissa kaupungeissa ikään kuin varalukemisena. Luinkin sitä pari kuukautta, että sain sen loppuun luettua. Minua kiinnosti teoksessa erityisesti Franzenin kirjallisuusesseet. Tosin niiden lukemista haittasi hieman se, että hän keskittyi vahvasti amerikkalaiseen kirjallisuuteen, joka ainakin minulle on kovin vieras laji, eivätkä kirjailijat Alice Munroa lukuunottamatta olleet minulle tuttuja. 

Esseistä nousee monia mielenkiintoisia havaintoja romaanista lajityyppinä. Lajista, jota Franzen kuvailee ärhäkäksi tunkeilijalajiksi, joka lopulta kirjallisuudenlajina valtasi koko pallon. Franzen mukailee Ian Wattin ajatusta, että romaani syntyi ikävystymisen seurauksena naisten vapauduttua 1700-luvulla kotiaskareista, jolloin heille jäi joutoaikaa lukea. Franzenin mukaan romaanin suosio fiktiivisenä lajina perustuu siihen, että se tarjoaa mahdollisuuden lukijoilleen eläytyä.

1700-luvun suuri kirjallinen saavutus ei siten ollut pelkkä romaanin genre vaan suhtautuminen tähän genreen. Kun lukija nykyään tarttuu romaaniin, toisen puolen sen olemuksesta muodostaa itse asiassa hänen mielentilansa - tieto siitä, että on kyse mielikuvituksen tuotteesta; halu unohtaa joksikin aikaa käsitys, ettei tarina ole tosi. 

Franzenin kärjistetyin ajatus romaanista löytyy kuitenkin esseestä Kaikkien aikojen paras romaaniperhe, joka käsittelee Christina Steadin romaania The Man Who Loved Children. Hän toteaa romaanin olevan lajina nykymaailmaan jopa vanhanaikainen ja niiden kuuluneen sanomalehtien aikakauteen. Franzen siteeraa tuttua englannin kielen professorin, jonka mielestä romaanit ovat erikoislaatuisia tapauksia: "Tunnemme syyllisyyttä siitä, ettemme lue niitä enempää, mutta myös siitä, että kulutamme aikaa johonkin niin joutavaan kuin niiden lukemiseen. Ja eikö olisi kaikille parempi, jos tässä maailmassa yksi asia vähemmän tuottaisi meille syyllisyyttä?" 

Nykynuorien aika kuluu älypuhelimien ja erilaisten laitteiden parissa, mistähän sitä hankkisi nuorille lisää 1700-luvun porvarisnaisille tyypillistä joutoaikaa, jotta he taas innostuisivat lukemaan vai onko ajatus, että nuoret lukisivat romaaneja jo itsessään vanhanaikainen. Jään itse vuorotteluvapaalle syksyllä, lupaan olla tuntematta syyllisyyttä siitä, jos en ehdikään lukea riittävästi romaaneita vapaallani, mutten suostu toisaalta tuntemaan syyllisyyttä siitäkään, jos kulutan luppoaikaani romaanien parissa. Olen silloin päässyt romaanin synnyn äärelle.

Jonathan Franzen
Yksin ja kaukana
Farther Away
Suomentanut Raimo Salminen
Siltala (2013)
s. 338