Miten onnistuin runokirja kuussa haasteessa?

Oman kirjahyllyn runoja

Vuosi lähenee loppuaan ja on aika tehdä koontia tänä vuonna luetuista kirjoista ja lukuhaasteista. Osallistuin kahteen valtakunnalliseen lukuhaasteeseen, Karo Hämäläisen marraskuun lukuhaasteeseen, jossa luettiin 30 sivua kaunokirjallisuutta marraskuussa joka päivä ja Salla Simukan joulukuiseen nuortenkirjahaasteeseen. Marraskuun haaste tuli onnistuneesti suoritettua ja siitä bloggasinkin jo aiemmin. (Voit tutustua tarkemmin haasteeseen täältä.). Samoin Simukan nuortenkirjahaasteen suoritin oikein mallikkaasti. Luinhan joulukuussa sekä Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin, Simukan Lumikki-trilogian kokonaisuudessaan ja Terhi Rannelan Läpi yön. Järjestin itse kirjabloggariyhteisössä Gabriel Garcia Marguezin elämäntyötä kunnioittavan pikkuhaasteen, jossa eri bloggarit lukivat Marguezilta eri teoksen. (Sen haasteen ja haasteessa luetut teokset löydät tästä blogitekstistä.)

Erilaisista kirjablogeista löytyy mitä mielenkiintoisempia lukuhaasteita vuoden mittaan. Esimerkiksi blogista Anna minun lukea enemmän löysin ranskalaisen kirjallisuuden lukuhaasteen Viva la France ja vaikkapa Lurun luvuista Finlandia-palkittujen kirjojen lukuhaasteen. Mietin vuoden alussa, että olisi hienoa tarttua monissa kirjablogeissa oleviin lukuhaasteisiin, mutta tiesin, että aikapula vaikeuttaisi niiden suorittamista. Koska runoja taas tulee luettua ihan liian harvoin ja vähän, päätin ottaa itselleni vuoden alussa lukuhaasteeksi lukea runokirjan kuussa. Tarkoitus oli siis lukea vähintään runokokoelma kuukaudessa eli kaksitoista runokirjaa vuodessa. Osan runoista tuli olla uusia vastajulkaistuja kotimaisia kokoelmia, osa suomalaisia klassikkorunokokoelmia ja osa käännöksiä ulkomaisilta runoilijoilta. Asetin itselleni myös vaatimukseksi, että vähintään neljästä kokoelmasta on kirjoitettava blogiteksti. 

Luin vuoden aikana 17 runoteosta ja kahdeksasta kirjoitin blogiini. Luin sekä omakustannerunokokoelmia, klassikoita ja tunnettujen suomalaisten nykyrunoilijoiden teoksia. Aivan joka kuukausi en runokirjaa saanut luettua, mutta toisaalta joinain kuukausina luin useamman runoteoksen. Marraskuussa luin peräti neljä runokokoelmaa. Osan runoista luin ääneen, kuten mummoni kuolinvuoteella luetut Kivikkahon kokoelmat ja pojalleni lukemani Anneli Kannon aakkoslimerikit. Alla lista runokirjoista, jotka luin ja niihin liittyvät bloggaukset, jotka löytyvät linkeistä.

Ehdoton suosikkikirjani oli tänä vuonna Juhani Ahvenjärven Ilmakuva osuu joka oksaan. Rakkain ja kokoelma taas oli Eila Kivikkahon Parvi, joka on ollut eräs lempirunokirjani jo vuosia. Nyt se sai uusia entistä koskettavimpia merkityksiä lukuhetken erityisyyden tähden.  Hassuin runokirja oli Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä. Kaunein Arto Lapin pieni runoteos Kärpäshäiriö ja makaaberein Tuija Välipakan Take away. Muutamat runoteokset olisivat tarvinneet kustannustoimittajan auttavaa kättä ja eräät lukemistani runokokoelmista olivat niin huonoja, että ne olisi voinut jättää jopa julkaisematta. Suurin osa lukemistani kokoelmista on kirjastosta ja vain Kivikkahon teokset löytyvät omasta hyllystäni. Useimmat ovat myös pirkanmaalaisten kirjailijoiden uusia runokirjoja, sillä olen lukenut niitä Tampereen kirjallisuuspalkintoa myöntävän toimikunnan kirjalistalta.

Runokokoelmien lukemista aion jatkaa ensi vuonnakin. Ehkä en haasteeksi asti runojen lukemista kuitenkaan ota. Toisaalta runokokoelma kuukaudessa on haasteena sellainen, joka ainakin minulle lukijana sopii. Se ei stressaa liikaa ja lisäksi runojen lukeminen sopii kiireisen ihmisen aikatauluihin. Joskus on hyvä pysähtyä yksittäisten sanojen äärelle. Hyvää runollista ja uutta luovaa vuotta 2015. Syventykäämme runoihin myös ensi vuonna.

Vuonna 2014 luetut runoteokset: 

Tammikuu:
Terhi Vedenkivi: Parhaat paratiisit

Helmikuu:                  
Pablo Neruda: Maremoto

Maaliskuu:                
Juha Rautio: Istu laulu

Huhtikuu:                  
Meeri Laamanen: Peter viaton

Toukokuu:                
Eila Kivikkaho: Parvi
Eila Kivikkaho: Venelaulu

Syyskuu:                    
Lily Onjukka-Prusi: Ihminen Ihminen
Timo Jokinen: Hetkiä ihmisiä kohteita

Lokakuu:                        
Juhani Ahvenjärvi: Ilmakuva osuu joka oksaan
Tuija Välipakka: Take away
Jussi Rusko: Lyhyitä ja pitkiä tunteja

Marraskuu:                
Joni Järvi-Laturi: Melankolia
Anneli Kanto: Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä
Niina Hakalahti: Vauvailoa
Pekka Kejonen: Kertakäyttösatori

Joulukuu:
Pekka Kari: Kaksi on äärettömyys
Arto Lappi: Kärpäshäiriö

Limerikkejä ja vauvarunoja (Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä ja Hakalahti, Vauvailoa)

Luin eilen marraskuun lukuhaasteeseen kaksi runoteosta: Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä (2014) sekä Niina Hakalahden Vauvailoa  (2014). Kannon runoteos on suunnattu lapsille, lapsenmielisille ja lukemaan opetteleville. Hakalahden kirja taas vauvaa odottaville tai juuri vauvan saaneille - takakannessakin sitä mainostetaan lahjakirjana uuden vauvan perheeseen. 

Kirjojen kirjoittajilla on mielenkiintoinen yhteys, joka käy ilmi eläinriimikirjan omistuskirjoituksesta: "Orivedellä Niina limerikin opetti, / ja kun hän lopetti, / minä värssyjä käänsin / ja riimejä väänsin"  

Hakalahti on opastanut Kannon limerikin maailmaan ja hyvin on opettanutkin. Siitä on osoituksena hauska eläinriimi- ja aapiskirja, jossa kirjaimia opetellaan limerikin avulla. Limerikki on viisisäkeinen pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisessä säkeessä mainitaan tai se päättyy paikannimeen ja viimeinen säe sisältää yllättävän kärjistyksen. Limerikki on saanut nimensä irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan ja sen isänä pidetään Edward Learia ja hänen lastenkirjaansa A Book of Nonsense (1846). Runomuoto on kuitenkin tunnettu jo 1300-luvulta lähtien. 

Limerikin muoto on hyvin tiukka ja sidottu, mikä tekee siitä vaikean lajin hallita. Limerikissä pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe eli runokielellä loppusoinnut ovat A-A-B-B-A.

Kanto onnistuu riimittelemään kirjassaan erilaisista eläimistä ja suomalaisista paikannimistä veikeitä miltei säännönmukaisia limerikkejä. Aapiskirjan ollessa kyseessä haastetta muodon lisäksi tuovat kirjaimet. Esimerkiksi M-kirjaimella alkavassa runossa jokainen runon sana alkaa tietysti M-kirjaimella. Viehätyin itse muun muassa hulvattomista Tampereesta, Lapista, Warkaudesta ja Urjalasta kertovista pikkuloruista. Kaisa Rekisen värikkäät ja hupaisat kuvat sopivat aapisrunojen kylkeen oivasti. Kirjan luettuaan alkaa itsekin hahmotella päässään limerikkejä: 

Johanna eläinrunoista kirjoitti Härmälässä
oman tietokoneensa ääressä.
Limerikkejä luki.
sanoja riimeiksi puki
ja kyllästyi hommassa mahdottomassa. 

Niina Hakalahden Vauvailoa kertoo nimensä mukaan vauvan saamisen ilosta ja onnesta: "vasta muutama minuutti yhdessä, / mutta tiedän jo / miten lujaa ainetta minuutit ovat." Runoissa äitiyden tunnot ja väsymys haihtuvat, kun pieni lapsi lasketaan syliin. Vauvuus vie vanhemmat mukanaan. Runossa Jättiläislapsi kuvataan kauniisti, miten elämä muuttuu vauvan tultua taloon. Kehto tuntuu täyttävän koko talon:

"Me, / äiti ja isä, ihastelemme pienokaista, tuudittelemme uneen. / Kun se nukkuu, / levitämme nenäliinan lattialle / ja istuudumme heiluttamaan jalkoja. / Joskus repäistään: mennään iltakävelylle / maton raidasta toiseen."  

Osa runoista on lohduttavia. Maitohampaiden jälkeen tulee vielä toinen mahdollisuus ja vaikka valokuvat vauvasta unohtuvat laatikkoon ja haalistuvat, salaisuudet säilyvät. Herttaisia runokuvia täydentää Julia Prusin pastellinsävyinen vesivärikuvitus, joka ainakaan minuun ei kolahtanut. Mikään Vauvailoa kirjan runoista ei noussut ylitse muiden. Olen lukenut sykähdyttävämpiäkin vauvarunoja. Toisaalta ehkä olen jo väärää kohderyhmää, koska vauvan odotus ja syntymän ihme ovat unohtuneet ja tilalle on tullut ruuhkavuosien lapsiperhearki harrastuskuljetuksineen ja jatkuvasti tyhjenevine jääkaappeineen: "Vauva venyy senttejä salaa / kasvaa pois olemasta lapseni / Pian kävelee vauvani maailmaan, / aikuisen valepuvussa."  Ehkä tähän taloon kaivattaisiin taas ripaus vauvailoa.   

Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä 

Karisto (2014)

Kuvitus Kaisa Rekinen

s. 32

Niina Hakalahti, Vauvailoa

Minerva kustannus oy (2014)

Kuvitus Julia Prusi

s. 59

    

Niina Hakalahti: Ystävyys katkolla ja karikossa (Sydänystävä)

Minna ja Kaisa. Kaisa ja Minna. minnajakaisa, kaisajaminna ovat hiekkalaatikolta asti olleet parhaat ystävykset. Bestikset. Erottamattomat. Niina Hakalahden romaani Sydänystävä (2014) kertoo kahden naimisissa olevan naisen Minnan ja Kaisan, 14-vuotiaiden poikien Leevin ja Eetun äitien, sydänystävyydestä.

Naiset ovat olleet lapsuudesta asti ystäviä, ainaisjäseniä Kahden tytön kerhossa. Lapsesta asti Minna on tuntenut pientä kateutta täydellisyyttä hipovaa ystävätärtään kohtaan. Kun Kaisan kotona syötiin pasta bolognesea, Minnalla makaronia ja jauhelihaa. Kaisa on aina ollut pidempi ja hoikempi, Minna lyhyempi ja tanakampi. Jos Kaisa ei pidä kouluruuasta, ei Minnakaan pidä. 

"Kaisalla on lettinauhat, niissä on helmiä. Kaisan hiukset ovat ihanat, ne menevät itsestään kiharaan. Minun tukka on suora. Haluaisin, että se olisi samanlainen kuin Kaisan."

Minnan ja Kaisan elämät ovat keinuneet samaan tahtiin. He ovat olleet aina samalla luokalla, menneet yhdessä opiskelemaan suomea yliopistoon, valmistuneet molemmat äidinkielen opettajiksi ja tavanneet miehensäkin yliopistolla samoihin aikoihin. Kun Minna tulee raskaaksi, kahden viikon päästä siitä Kaisakin tulee. 

"Vaikka minun raskauteni oli alkanut kaksi viikkoa Kaisan raskautta aikaisemmin, Eetu ehti silti syntyä ensin. Kaisa kiri."

Perheiden yhteinen hiihtolomamatka Leville päättyy ikävästi Kaisan pojan Eetun loukkaantumiseen. Karikkoja ystävyyden tiellä aiheuttaa Minnan poika Leevi, joka päättää lopettaa musiikkiopiston, haluaa tatuoinnin, liikkuu epämääräisessä seurassa ja liittyy anarkistinuoriin. Samaan aikaan pariskunnat päätyvät Kaisan innoittamana (tietenkin) ostamaan vanhan paritalon joen rannalta. Sydänystävistä tulee naapureita, jotka jakavat ei vain lapsuutta, nuoruutta, ammattia vaan myös yhteisen kuistin ja multakasat. Minna alkaa nähdä Kaisassa uusia piirteitä ja tuntee tukehtuvansa hallitsevan ystävänsä alla: "Minä halusin erota Kaisasta, että voisin taas olla hänen ystävänsä." 

Yhtäkkiä Minna tuntee ystävysten elämän symmetrisyyden ja samantahtisuuden kuvotuksena: "Jos keinuu liian kauan, voi tulla paha olo ja sitten oksennat."

Kirja kuvaa ruuhka- ja kaaosvuosien sekä murrosikäisten lasten kanssa painiskelevien naisten arkea ja elämää uskottavasti, raikkaasti ja hauskasti.  Minnan elämässä Kaisan ja Leevin lisäksi murhetta tuottavat rehtori-aviomies Tomi, joka pakenee avioliittoa ylenmääräiseen liikkumiseen ja äiti, joka unohtelee asioita. Eikä paritaloasuminenkaan alun jälkeen ole niin idyllistä kuin sisustuslehtiä lukemalla voisi luulla. 

"Tässä, Kaisa sanoi ja veti kassista esiin lyhdyn. Paperikassi oli jonkin putiikin. Lyhdystä näki heti, että se oli designia. - Ajattelin, että se, joka tulee kotiin, voisi aina laittaa tähän tulen. Kaisa oli jo ehtinyt miettiä sisustusta, luoda meille yhteisiä tiloja ja visioita."

Kirja on kirjoitettu vetävästi, siinä on sopivasti tilannekomiikkaa ja vakavuutta. Kirjan henkilöt ovat samastuttavia. Lukijana halusin välillä huutaa Minnalle, että älä nyt anna Kaisan pompottaa sinua enää enempää. Osa juonen tapahtumista on koulumaailmaa tuntevalle epäuskottavia. Harva opettaja aloittaa lehtorin virassa hiihtoloman jälkeen tai enpä tiedä koulua, jossa toukokuussa pidettäisiin vielä vanhempainiltoja. 

Sydänystävä on silti kirja, joka jokaisen paritaloasujan, äidinkielen opettajan, murrosikäisen pojan vanhemman ja sydänystävän omistavan tulisi lukea. 

Jälkikirjoitus: Muita äidinkielen opettajapäähenkilöistä kertovia kirjoja ovat muun muassa Tuula Levon Hyppytunti (2004) ja Jussi Valtosen Siipien kantamat (2007)

Niina Hakalahti
Karisto (2014)
s. 224