Vuodesta 1944 lähtien on Tampereen kaupungin
talousarviossa ollut määräraha kirjailijoiden palkitsemiseen. Tampere onkin
ollut Suomessa ensimmäinen kaupunki, joka on palkinnut kirjailijoitaan. Tampereen
kaupungin kirjallisuuspalkinto (aikaisemmin Luovan kirjallisen työn palkinto)
on myönnetty tamperelaisten kirjailijoiden ansiokkaille teoksille. Palkinto
on saatettu antaa joskus myös Tampere-aiheisista kaunokirjallisista teoksista.
Tamperelaisella kirjailijalla tarkoitetaan
Tampereella tai Tampereen lähiseudulla asuvaa kirjailijaa. Palkintoa ei
myönnetä samalle kirjailijalle kahtena vuotena peräkkäin eli vaikka kirjailija
kirjoittaisi kahtena vuonna loistavan teoksen, voi hänet palkita niistä vain toisena
vuonna. Viime vuonna Tampereen kirjallispalkinnon vastaanottivat kevään päätteeksi
Raatihuoneella seuraavat kirjailijat:
Päivi Alasalmi teoksistaan: Joenjoen laulu
ja Kultainen kissapentu
Siiri Enoranta teoksestaan
Nokkosvallankumous
Kristiina Harjula esikoisteoksestaan
Pispalan kiviä
Harri V. Hietikko teoksestaan Lausukaa paranoid
Mikko Metsähonkala teoksestaan
Toisaalta/(P)å andra sidan/ In other wor(l)ds
Veera Nieminen esikoisteoksestaan
Avioliittosimulaattori
Marisha Rasi-Koskinen teoksestaan Valheet
Käännöspalkinnon saivat Antti T. Oikarinen
ja Maija-Leena Kallela teoksesta Kaksi tragediaa
Luovan kirjallisen työn toimikunta, johon
siis itse kuulun, aloitti taas eilen vuosittaisen ja maan vanhimman
kirjallisuuspalkinnon ja kääntäjäpalkinnon saajien etsinnän. Syksyn ensimmäinen
kokous pidettiin viime vuodesta tutuksi tulleessa Metson toimistohuoneessa.
Eilinen kokous kesti vain puolisentoista tuntia, sillä lähinnä jaoimme
teoksia, joita luemme seuraavien viikkojen aikana.
Toimikuntaan kuuluu seitsemän jäsentä ja
sihteeri. Aloitin itse viime vuonna toimikunnan jäsenenä ja koin työskentelyn vuoden
aikana antoisana, monipuolisena sekä kiinnostavana. Välillä toki raskaanakin,
sillä työn ohessa tuntui, että aikaa kirjojen lukemiselle ei aina ollut niin
paljon kuin olisi halunnut. Onneksi itselläni on pitkät työmatkat. Aika monta viime
vuoden kirjalistan kirjaa tuli luettua junassa.
Erityisen mielenkiintoista työskentelyssä
on tutustuminen teoksiin, joita muuten ei ehkä tulisi luettua. Sitä huomaa
välillä ihmettelevänsä, kuinka paljon kirjallisuutta julkaistaan pelkästään
Pirkanmaalla. Lisäksi tulee luettua lajeja, joita muuten ei juuri lukisi, kuten
sarjakuvia, näytelmiä sekä runoutta. Toimikunnan käymät kirjallisuuskeskustelut
ovat syvällisiä ja huomaan odottavani kokouksia innolla. Minuun
tekee kokous kokoukselta vaikutuksen toimikunnan puheenjohtajan ja
varapuheenjohtajan laaja yleissivistys sekä vuosien tietämys alueella julkaistuista
teoksista.
Keittelin tänään illan ratoksi omppuhilloa
ja päätin lukea eilen kotiin kantamastani kasasta yhden melko tuntemattoman
runoilijan Lily Onjukka-Prusin Ihminen Ihminen – Runoja –kokoelman (2014) keittelyn
lomassa. Tuli kipattua melkoinen määrä vettä omppujen joukkoon, niin
keittelykin sitten kesti hieman pidempään kuin olin ajatellut.
Onjukka-Prusi vaikutti takakannen
perusteella kiinnostavalta runoilijalta. Vuonna 1930 syntynyt Onjukka-Prusi on
saanut useampia runopalkintoja muun muassa 60-luvulla Pirkanmaan
kirjoituskilpailuista. Ihminen Ihminen on eläkkeellä olevan teatterikritiikkejä
ja kulttuurialan töitä ammatikseen tehneen Onjukka-Prusin esikoisrunokokoelma.
Onjukka-Prusin runoista osa oli oikein hyviä. Osa kokoelman runoista olisi vaatinut vielä hiomista.
Vaikka kokoelma ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, eikä sen lukeminen
aiheuttanut suurta tunnekokemusta, niin kokoelma sisälsi muutamia erityisen kauniita
runoja ja useita hienoja runokuvia: ”Tiedän, että rauha on nyt sisälläni. /
Mennyt on väreilevää grafiikkaa, / ammoin lausuttu runo.”
Onjukka-Prusi käyttää paljon luontoon
liittyvää sanastoa. Kaipaus sekä ajan kulu toistuvat runoissa. ”Aika on ajaton.
/ Aikaa ei ole. /Merkitykset ovat sekunneissa. / Ajattomuus on sininen keidas
ja meri, / jossa liukuvat salaiset laivat.”
Minua häiritsi runoilijan tapa käyttää
runsaasti pilkkuja runoissaan sekä isoja alkukirjaimia joissakin säkeissä
tyylikeinona. Itse olisin ehkä jättänyt osan pilkuista ja ylimääräiset isot
kirjaimet pois. On kuitenkin
arvostettavaa, että ihminen päättää julkaista runonsa kansien sisällä.
Kokoelman kansikuva yllättää ja antaa ehkä odottaa enemmän kuin lopulta itse
kokoelma antaa. 84-vuotiaan Onjukka-Prusin runokokoelman takakannessa on
lainaus Jenni Haukion runosta. Runossa muistutetaan, että koskaan ei ole liian
myöhäistä tehdä sitä, mikä meitä innoittaa.
Ei se omppuhillon keittely ihan ongelmitta
sujunut. Onnistuin polttamaan hillon pohjaan, kun naputtelin blogiani. Mitä
tästä opimme, keskity nainen olennaiseen ja siihen, mikä innoittaa.
Lily Onjukka-Prusi
Ihminen Ihminen Runoja (2014)
Juvenes Print
s. 63
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti