73 kirjaa, 13532 sivua kaunokirjallisuutta ja 56 blogitekstiä

Ensimmäinen kokonainen blogivuosi on takanapäin. On aika tarkastella sekä blogivuotta että luettuja kirjoja. Luin vuoden aikana 73 kirjaa. Olin laittanut tavoitteeksi sata kirjaa, joten tavoitteesta jäin jonkin verran. Tosin en ole laskenut lukemiini kirjoihin lasten kuvakirjoja, joten sata kirjaa on luettu, jos mukaan ottaisi kuvakirjat. Olen vuoden aikana lukenut 13 532 sivua kaunokirjallisuutta. Luku sisältää sekä pidempiä lastenkirjoja, nuortenkirjoja, sarjakuvia, klassikkoita, runoteoksia, aikuisille suunnattuja romaaneja sekä tietysti eri lajeja, kuten scifiä, dekkareita ja fantasiaa. Viime vuonna luin hieman yli 8700 sivua, joten viime vuonna tekemäni uudenvuodenlupaus lukea tänä vuonna yli 9000 sivua täyttyi oikein reippaasti. Olisiko vuoden 2015 lupaus sitten ylittää tämän vuoden sivumäärä? Se tarkoittaa noin 35-40 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. 

Romaaneja vuoden 2014 aikana luin 36 ja runoteoksia taas 17. Tämän lisäksi luin kaksi esseeteosta, kaksi näytelmää ja yhden novellikokoelman. Sarjakuvakirjoja luin vain kolme ja pidempiä lastenkirjoja taas 12. Tenttikirjoja tai tieteellistä kirjallisuutta en ole lukuihin laskenut. Olen pitäytynyt täysin kaunokirjallisten teosten laskemisessa. 

Blogiin kirjoitin vuonna 2014 56 tekstiä, joista leivontaa ja erilaisia leipomuksia käsitteli 22 tekstiä, 30 tekstiä keskittyi kirjoihin sekä kirjallisuuteen ja seitsemässä tekstissä oli vähän molempia. Aktiivisin blogikuukausi oli lokakuu, jolloin kirjoitin kymmenen bloggausta. Kesällä pidin blogitaukoa peräti neljä kuukautta, joten touko-elokuussa en saanut yhtään tekstiä aikaiseksi.

Kirjailijoita, joilta luin useampia teoksia tänä vuonna, olivat Douglas Adams, jonka linnunrata-kirjasarjaa luin neljä osaa. Viides osa on edelleen lukematta, sillä sarja alkoi osa osalta yhä enemmän tökkiä. Salla Simukan Lumikki-trilogian luin kokonaisuudessaan. Niina Hakalahdelta, Harri V Hietikolta, Johanna Hulkolta, Seppo Jokiselta, Harri Istvan Mäeltä, Tuula Kallioniemeltä ja Eila Kivikkaholta luin kaikilta kaksi teosta. Hulkon uuden Geoetsivät-lastenkirjasarjan kaikki tähän mennessä ilmestyneet osat on nyt luettu. Töissä voinkin pian siirtyä suosittelemaan luettavaa alakoululaisille.    

Paljon jäi vuoden aikana hyvistä kirjoista kirjoittamatta ja se harmittaa. Tänä vuonna täytyy yrittää kirjoittaa useammin varsinkin kiinnostavista romaaneista. Välillä tuntuu aika tekevän ikävät temppunsa. Näin kävi muun muassa Salla Simukan Lumikki-trilogian kohdalla ja molempien Seppo Jokisen kirjojen kanssa. Ongelmaksi ovat myös muodostuneet arvostelukappaleet, joita putkahtelee postilaatikkoon. Tuntuu, että aikaa ei ole riittänyt arvostelukappaleiden lukemiseen. Siinä onkin paljon parannettavaa. 

Vuoden Top 10 eli parhaat lukukokemukseni tai mielenkiintoisimmat tuttavuudet perusteluineen (järjestyksellä ei niin väliä)

1. Katja Kaukonen: Kohina 
Kirjan kerronta soljuu eteenpäin kuvina ja tarinana, jonka haluaa lukea loppuun. Kaukosen kieli hurmaa lukijansa ja sitä huomaa lukijana jäävänsä kuuntelemaan kirjan ja meren kohinaa ympärillään.
2. Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Romaani, jossa henkilöiden kohtalot kietoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa. Kirja, jossa ei tiedä, mikä on totta, mikä valhetta. Kirja yksinkertaisesti kuljetti lukijansa paikkaan, joka voisi olla missä vaan. Kirjalle myönnettiin Tampereen kirjallisuuspalkinto vuonna 2014.

3. Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi, Musta kuin eebenpuu) 
Nuortenkirjasarja, joka on noussut käännöskirjallisuuden kärkeen, vei aikuislukijankin mukanaan. Kirjojen juonen kehittely vakuuttaa, ja henkilöhahmot ovat uskottavia. Suomen Nälkäpeli-ilmiö on syntynyt.

4. Seppo Jokinen: Mustat sydämet
Vanha tuttu komisario Koskinen seikkailee tällä kertaa Australiassa. Luin teoksen juuri ennen joululomaa ja kirja imaisi mukaansa, joten tällä kertaa meidän perheessä ei syöty jouluaattona itse tehtyä perunalaatikkoa, vaan sitä Saarioisten äitien tekemää. Jos joku kirja onnistuu siten, että ennen jouluaattoa uppoutuu siihen, eikä jouluvalmisteluihin, paikka listalla on taattu. 

5. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Itseoikeutettu klassikko listalla. Kuvaus olemassaolon taistelusta ja ihmisen voimattomuudesta sekä pienuudesta luonnon edessä on myös kuvaus kahden eri-ikäisen ihmisen kaiken voittavasta ystävyydestä. Vanhus ja meri on vaikuttava kirja. 

6. Juhani Ahvenjärvi: Ilmakuva osuu joka oksaan
Ilmakuva osuu joka oksaan on sellainen runokokoelma, jonka haluaisi hankkia omaan hyllyynsä. Valoisa runokirja, joka kutsuu luokseen. Teoksessa on kauniita, yksinkertaisia runokuvia, mutta silti kielellisesti taidokkaita.  

7. M.L Stedman: Valo valtameren yllä
Ehkäpä vuoden paras lukukokemus. Koskettava ja sykähdyttävä kirja, jonka tarinaa en pystynyt päästämään käsistäni ennen kuin kirja oli loppu. Lempeän kaunis, vaikkakin surullinen tarina rakkaudesta ja luopumisesta. 

8. Jari Mäkipää: Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo
Kiinnostava uusi lastenkirjasarjatuttavuus, joka yllätti minut positiivisesti. Minulla ei ollut kirjan suhteen mitään odotuksia, mutta kirja oli hyvin kirjoitettu. Siinä oli hyvä ja jännittävä juoni. Vuoden yllättäjä. 

9. Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Tatu ja Patu, syömään!
Meillä on varmaan kaikki Tatut ja Patut omana ja aina ne jaksavat viehättää. Uusin Tatu ja Patu oli yhtä hauska kuin entisetkin. Ehkä jopa hauskempi. Tatu ja Patu, syömään! on sopivasti opettavainen ja sopivasti pähköhullu teos. Kirja pääsi listalle, koska ääneen lukeminen omalle lapselle on aina yhtä nautittavaa ja tämä kirja antoi meille kahdelle yhteisiä naurunhetkiä.  

10. Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja
Teos, joka oli ehkä yksi huonoimmista kirjoista, jonka olen lukenut. Silti tavallaan hauska ja päätyi listalle yksinkertaisesti siitä syystä, että luin sen työpaikan lukupiiriin. Kirjoista keskusteleminen on antoisaa, mielenkiintoista ja voimaannuttavaa. Niistä huonoista kirjoista keskusteleminenkin. Lukupiirissä tuli luettua viime vuonna myös Linnunradan käsikirja liftareille, Humiseva harju, Vanhus ja meri, Vuonna 1984, Havukka-ahon ajattelija, Ylpeys ja ennakkoluulo, Pikku Pietarin piha, Fedja-setä, kissa ja koira, Pieni runotyttö ja Punainen viiva. Ilman lukupiiriä monet näistäkin klassikoista olisivat jääneet lukematta.

Talvinen puolukkajäädyke

Tein jouluaattopöytään puolukkajäädykkeen, josta riitti myös pienet yksittäispakatut annokset joulupäiväksi. Jäädyke sai sukulaisilta runsaasti kehuja, sillä se on sopivan raikas ja pirteä raskaan jouluruoan vastapainoksi. Jäädyke sopii toki muulloinkin jälkiruokaksi kuin vain jouluna. Se toimii mukavasti talven keskellä ja muistuttaa syksyn puolukkaretkistä. Varsinaisen jäädykkeen jäädytin Tupperware-jäädykevuokaan ja viisi yksittäistä annosta kaksinkertaisiin muffinivuokiin. Niistä tuli kauniit jälkiruoka-annokset, kun ne kumosi lautasille ja koristeli mieleisiksi.   

Ohje: 

5 dl puolukoita

0,5 dl fariinisokeria

2 rkl karpalomehua

3 kananmunaa

1 dl sokeria

2 dl kermaa

200 g turkkilaista jukurttia

1 tl vaniljasokeria

Hienonna pakastepuolukat fariinisokerin kanssa monitoimikoneessa. Mausta seos karpalomehulla. Vatkaa kananmunat ja sokeri vaahdoksi. Vaahdota kerma. Sekoita turkkilainen jukurtti ja vaniljasokeri kerman sekaan. Yhdistä vaahdot. Kaada puolukkaseos joukkoon ja sekoita seokset varovasti. Kaada seos kylmällä vedellä kasteltuun jäädykevuokaan, sulje se kannella tai laita päälle foliota. Jäädytä mielellään yön yli. Ota jäädyke noin puoli tuntia ennen sulamaan ja koristele esimerkiksi puolukoilla. 

  

Miten onnistuin runokirja kuussa haasteessa?

Oman kirjahyllyn runoja

Vuosi lähenee loppuaan ja on aika tehdä koontia tänä vuonna luetuista kirjoista ja lukuhaasteista. Osallistuin kahteen valtakunnalliseen lukuhaasteeseen, Karo Hämäläisen marraskuun lukuhaasteeseen, jossa luettiin 30 sivua kaunokirjallisuutta marraskuussa joka päivä ja Salla Simukan joulukuiseen nuortenkirjahaasteeseen. Marraskuun haaste tuli onnistuneesti suoritettua ja siitä bloggasinkin jo aiemmin. (Voit tutustua tarkemmin haasteeseen täältä.). Samoin Simukan nuortenkirjahaasteen suoritin oikein mallikkaasti. Luinhan joulukuussa sekä Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin, Simukan Lumikki-trilogian kokonaisuudessaan ja Terhi Rannelan Läpi yön. Järjestin itse kirjabloggariyhteisössä Gabriel Garcia Marguezin elämäntyötä kunnioittavan pikkuhaasteen, jossa eri bloggarit lukivat Marguezilta eri teoksen. (Sen haasteen ja haasteessa luetut teokset löydät tästä blogitekstistä.)

Erilaisista kirjablogeista löytyy mitä mielenkiintoisempia lukuhaasteita vuoden mittaan. Esimerkiksi blogista Anna minun lukea enemmän löysin ranskalaisen kirjallisuuden lukuhaasteen Viva la France ja vaikkapa Lurun luvuista Finlandia-palkittujen kirjojen lukuhaasteen. Mietin vuoden alussa, että olisi hienoa tarttua monissa kirjablogeissa oleviin lukuhaasteisiin, mutta tiesin, että aikapula vaikeuttaisi niiden suorittamista. Koska runoja taas tulee luettua ihan liian harvoin ja vähän, päätin ottaa itselleni vuoden alussa lukuhaasteeksi lukea runokirjan kuussa. Tarkoitus oli siis lukea vähintään runokokoelma kuukaudessa eli kaksitoista runokirjaa vuodessa. Osan runoista tuli olla uusia vastajulkaistuja kotimaisia kokoelmia, osa suomalaisia klassikkorunokokoelmia ja osa käännöksiä ulkomaisilta runoilijoilta. Asetin itselleni myös vaatimukseksi, että vähintään neljästä kokoelmasta on kirjoitettava blogiteksti. 

Luin vuoden aikana 17 runoteosta ja kahdeksasta kirjoitin blogiini. Luin sekä omakustannerunokokoelmia, klassikoita ja tunnettujen suomalaisten nykyrunoilijoiden teoksia. Aivan joka kuukausi en runokirjaa saanut luettua, mutta toisaalta joinain kuukausina luin useamman runoteoksen. Marraskuussa luin peräti neljä runokokoelmaa. Osan runoista luin ääneen, kuten mummoni kuolinvuoteella luetut Kivikkahon kokoelmat ja pojalleni lukemani Anneli Kannon aakkoslimerikit. Alla lista runokirjoista, jotka luin ja niihin liittyvät bloggaukset, jotka löytyvät linkeistä.

Ehdoton suosikkikirjani oli tänä vuonna Juhani Ahvenjärven Ilmakuva osuu joka oksaan. Rakkain ja kokoelma taas oli Eila Kivikkahon Parvi, joka on ollut eräs lempirunokirjani jo vuosia. Nyt se sai uusia entistä koskettavimpia merkityksiä lukuhetken erityisyyden tähden.  Hassuin runokirja oli Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä. Kaunein Arto Lapin pieni runoteos Kärpäshäiriö ja makaaberein Tuija Välipakan Take away. Muutamat runoteokset olisivat tarvinneet kustannustoimittajan auttavaa kättä ja eräät lukemistani runokokoelmista olivat niin huonoja, että ne olisi voinut jättää jopa julkaisematta. Suurin osa lukemistani kokoelmista on kirjastosta ja vain Kivikkahon teokset löytyvät omasta hyllystäni. Useimmat ovat myös pirkanmaalaisten kirjailijoiden uusia runokirjoja, sillä olen lukenut niitä Tampereen kirjallisuuspalkintoa myöntävän toimikunnan kirjalistalta.

Runokokoelmien lukemista aion jatkaa ensi vuonnakin. Ehkä en haasteeksi asti runojen lukemista kuitenkaan ota. Toisaalta runokokoelma kuukaudessa on haasteena sellainen, joka ainakin minulle lukijana sopii. Se ei stressaa liikaa ja lisäksi runojen lukeminen sopii kiireisen ihmisen aikatauluihin. Joskus on hyvä pysähtyä yksittäisten sanojen äärelle. Hyvää runollista ja uutta luovaa vuotta 2015. Syventykäämme runoihin myös ensi vuonna.

Vuonna 2014 luetut runoteokset: 

Tammikuu:
Terhi Vedenkivi: Parhaat paratiisit

Helmikuu:                  
Pablo Neruda: Maremoto

Maaliskuu:                
Juha Rautio: Istu laulu

Huhtikuu:                  
Meeri Laamanen: Peter viaton

Toukokuu:                
Eila Kivikkaho: Parvi
Eila Kivikkaho: Venelaulu

Syyskuu:                    
Lily Onjukka-Prusi: Ihminen Ihminen
Timo Jokinen: Hetkiä ihmisiä kohteita

Lokakuu:                        
Juhani Ahvenjärvi: Ilmakuva osuu joka oksaan
Tuija Välipakka: Take away
Jussi Rusko: Lyhyitä ja pitkiä tunteja

Marraskuu:                
Joni Järvi-Laturi: Melankolia
Anneli Kanto: Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä
Niina Hakalahti: Vauvailoa
Pekka Kejonen: Kertakäyttösatori

Joulukuu:
Pekka Kari: Kaksi on äärettömyys
Arto Lappi: Kärpäshäiriö

Takalon teos Minä, Mikko ja Annikki on suuri sarjakuvakirja

Sarjakuvataiteilija Tiitu Takalon uusin sarjakuva kertoo yhteisöllisestä elämästä ja remontista Annikin puutalokorttelissa ja samalla se kuvaa ison palan Tampereen historiaa. Minä, Mikko ja Annikki (2014) ei olekaan vain sarjakuvakirja, vaan se on omaperäinen ja tyylikäs sarjakuvaromaani ja samalla suuri kulttuurihistoriallinen teko. Teos yhdistää tarinoissaan ja kuvissaan omaelämäkerrallisen, päähenkilön ja Mikon, rakkaustarinan, puutalon remonttipäiväkirjan sekä Tampereen työläishistorian toisiinsa. 

Kirja kertoo samalla siitä, kuinka Tampereella on vuosien saatossa purettu uskomaton määrä vanhaa kulttuurihistoriaa ja puutaloidyllejä. Se näyttää, kuinka ja miten ihmiset viimein heräsivät kamppailemaan Tampereella Tammelassa sijaitsevan Annikin puutalokorttelin puolesta ja ottaa myös kantaa yhteisöllisyyden ja kierrättämisen puolesta. 

Teoksen esipuheessa lukijalle Tiitu Takalo kertoo kirjan syntyvaiheista ja suhteestaan kirjan aiheeseen: "Tämä kirja on minun kertomukseni eräästä kortteista eräässä kaupungissa. Nimenomaan minun kertomukseni. Kun jututin korttelin entisiä asukkaita, huomasin pian, että jokaisella oli loputtomasti muistoja ja tarinoita. ennen kaikkea ymmärsin, että tämä tamperelainen kortteli oli monelle rakas ja tärkeä. Myös monelle, jonka koti tämä paikka ei koskaan ollut."

Teos alkaa 10 000 vuoden takaa jääkaudesta harjun ja kosken synnystä. Kirja kuvittaa Tammerkosken kylän synnyn ja sen, miten Kustaa III perustaa Tammerkosken kaupungin vuonna 1779. Tehdaskaupungin alkuvaiheisiin  ja työläisten elämään lukija pääsee tutustumaan tummasävyisissä kuvissa. 

Tehdaskaupunki Tampere teollistuu muun Euroopan mukana.

Sisällissota kuvitetaan verenpunaisin sävyin. 

Puolet tamperelaisista saa elantonsa tehtaista. Monet työläiset liittyvät punakaartiin.

Takalon kirja toimii oivallisena välineenä esimerkiksi peruskoulun historian tunneilla tutustuttaessa teollistumiseen, Tampereen työläiskaupunginosien syntyyn sekä sisällissotaan. Teksteissä on  paljon historiallista faktatietoa ja kuvien avulla on helppo eläytyä työläismiesten, -naisten ja -lasten elämään. Kuva juuri valmistuneesta Tammelan koulusta kaupungin äärilaidalle on paljon puhuva.   

Vielä 1900-luvun alussa laitakaupunkia oli Tammela.

Minä ja Mikko ja unelma Annikista

Kirja keskittyy Annikin puutalokorttelin pelastamisvuosiin ja prosessi kuvataan kirjassa tarkasti. Pahan rooli on varattu teoksessa Tampereen kaupunginhallitukselle, joka yrittää kaikin keinoin purkaa puutalokorttelin uusien talojen tieltä. Annikin puutalokortteli onnistutaan säilyttämään kaupunkilaisten, korttelin asukkaiden ja monien vapaaehtoisten voimin. Siitä tulee yhteisöllisen elämän ja elämäntavan keidas. Kirjassa viehättää elämäntavan kuvaamisen ohella päähenkilön ja Mikon rakkaustarina, joka huipentuu muuttoon Annikille ja oman asunnon remontointiin. 

Kirjan nimi viittaa Tampereen työläishistoriaan ja Hannu Salaman 60-luvulla ilmestyneeseen romaaniin Minä, Olli ja Orvokki. Toki kirjan nimen voi katsoa viittaavan myös laajemmin taiteilijaelämään, laulaahan Ismo Alankokin kappaleessaan Taiteilijaelämää runoilijoista minä, Melleri ja Morrison. Taiteilijaelämän kuvaushan kirja kaiken muun ohella myös on. 

Romaanin alkupuheessa viitataan myös tamperelaisia viime aikoina puhuttaneisiin jugendtyyliseen tavara-asemaan ja rautatieläisten seuraintalo Morkun purkamiseen ja suojeluun liittyviin kiistoihin. Vuonna 2013 on yhdyskuntalautakunta hyväksynyt asemakaavan, jossa tavara-asema on tuomittu purettavaksi. Myös tavara-aseman siirtäminen on ollut mietinnässä. Morkku sen sijaan on vahvasti purku-uhan alla. Takalo muistuttaa, että maamme rakennuskanta on nuorta ja vain 2 % rakennuksista on rakennettu ennen ensimmäistä maailmansotaa. Hän kysyykin, eikö olisi jo aika pitää huolta tuosta kahdesta prosentista. Tehdäänkö tämän päivän Tampereella samat virheet kuin 60-80-lukujen rakennusvimmoissa tapahtui Tammelassa, keskustassa, Amurissa ja Armonkalliolla? Minä, Mikko ja Annikki on kirja, joka kannattaa lukea - erityisesti jos on tamperelainen, pitää hyvin piirretyistä ja uutta luovista sarjakuvista, mutta ennen kaikkea, jos arvostaa vanhaa rakennusperinnettä. Suosittelen kirjaa myös ihan jokaiselle nykyiselle Tampereen kaupunginvaltuutetulle - silmät voivat avautua ymmärtämään, millaisia päätöksiä ei pidä tehdä. Menneisyyden virheistä voi ja pitää oppia. 

Ja niin katoavat kaupungista... 

Tiitu Takalo

Minä, Mikko ja Annikki

Suuri Kurpitsa (2014)

s. 237

Kirjastosta 

Kympin tytön tie kirjailijaksi (Terhi Rannela, Läpi yön)

Terhi Rannelan päiväkirjaromaanin Läpi yön (2014) takakannen sisällä on viisi kuvaa noin 15-20-vuotiaasta Terhistä ja siellä on myös seuraava 27.8.2014 päivätty teksti: "Rakas päiväkirjani, Tänään sain Läpi yön -romaanini valmiiksi. Siellä on enemmän sieluani kuin missään aiemmassa kirjassani. Nyt on aika ojentaa tarina lukijoiden käsiin ja toivoa, että kohtaamme."

Läpi yön on tarina nuoren tytön unelmasta tulla kirjailijaksi - unelmasta, joka pelastaa yhden tytön elämän. Onko Läpi yön tarina nuoresta Terhi Rannelasta, sitä lukija pohtii teoksen edetessä? Kirja sisältää yhdeksän eri päiväkirjaa, jotka päähenkilö Maria Järvi on lähettänyt käsikirjoituksena kustantajalle. Läpi yön vaikuttaa todentuntuiselta päiväkirjaromaanilta, joka alkaa nuoren 15-vuotiaan Marian itsemurhayrityksestä ja yläkouluvuosista ja päättyy yleisen kirjallisuustieteen opiskeluvuosiin Tampereella. Se on kasvuromaani, joka loppuu, kun esikoisromaani Läpi yön ilmestyy. Autenttisuuden tunnelmaa häivytetään viittaamalla siihen, että kyse on muille kirjoitetusta päiväkirjasta: 

"Päiväkirjaan mahtuu joka tapauksessa vain pieni osa elämää. Niin paljon tärkeää jää pois ja unohtuu kokonaan. Onko tämä päiväkirja kaunisteltu vai liioiteltu? Millainen on täysin rehellinen päiväkirja?"

Päähenkilö muistuttaa ei vain Terhi Rannelaa, vaan myös minun nuoruusvuosiani. Tosin itsemurhaa en sentään ole yrittänyt, mutta muuten muistikuvat tuolta ajalta ovat melko yhteneviä päähenkilö Marian elämän kanssa. 

Marian isä on alkoholisti, jonka alkoholinkäyttö piinaa Sellukylässä asuvaa perhettä. Erityisesti Mariaa, joka vuodattaa päiväkirjaansa tuntemuksia isän viinankäytöstä. 

"Kotona on ollut aika vaikeaa, koska isä on aallonpohjassa. Humalassa se on alkanut puhua taas itsemurhasta. Olen niin väsynyt, että toivoisin sen todella tekevän sen, mutta tiedän, että tämä on vain puhetta ja uhkailua. Lääkeitsemurha ei olisi edes kovin kivulias. Siitä selviytyminen taas on yhtä hevettiä. Harva asia puistattaa minua yhtä paljon kuin sieraimesta nieluun tungettu letku."

Rannela on tavoittanut taitavasti kasvavan ja aikuistuvan nuoren tytön ääneen. Aluksi Marian päiväkirjassa nousee esiin itsemurhaa yrittänyt masentunut teini-ikää ja kasvukipujaan kipuileva Maria. Ajan kuluessa enemmän tilaa saa vastuuta ottava lukiolainen ja myöhemmin kotoa muuttava itsenäistyvä yliopisto-opiskelija. Maria on koulunsa huippuoppilas, ja päiväkirjassa hän käy keskustelua myös omatuntonsa Neiti Kunnianhimon kanssa. Tämä vaatii häneltä jatkuvasti parempia suorituksia: "Neiti Kunnianhimo ei ole koskaan tyytyväinen, sillä täydellisyyttä ei ole olemassa, aina aina aina voi olla parempi." 

Perheen lisäksi Marian päiväkirjoissa vilahtelevat poikaystävät, ongelmat ystävien kanssa, kouluarki sekä viikonloppuiltojen kännisekoilut. Kaikkein tärkeimmäksi muodostuu kuitenkin kirjallisuuden ja kirjoittamisen tuoma turva. Maria haaveilee kirjailijuudesta ja lähettää kirjoituksiaan kustantajille. Kirjoittaminen on hänelle terapiaa ja unelma, joka odottaa toteutumistaan: "En selviä kirjoittamatta. Ehkä se on tapa päästellä höyryjä, purkautua, päästää kaikki tunteensa valloilleen, keneltäkään lupaa kysymättä." 

Läpi yön on lajissaan uskottava ja koskettava kirja, joka saa lukijan miettimään, milloin omaelämäkerrallisuus muuttuu fiktioksi ja mitä merkitystä lopulta onkaan sillä, onko päähenkilön nimi Maria vai Terhi vai jokin muu. Läpi yön on romaani tytöstä, joka eli pimeässä ja kirjoitti elämäänsä valon. Se on romaani, joka saa aikuisen naisen ahmimaan kirjaa yömyöhään yksinään ja miettimään omaa nuoruuttaan, aikuistumistaan ja omia haaveitaan sekä omaa kirjoittamistaan. Ehkä minäkin joskus. Ainakin minut lukijana kirjailija Rannela kohtasi ja tavoitti.  

Terhi Rannela

Läpi yön

Otava (2014)

s. 284

(lainattu kirjastosta)

JK. Suomessa kirjoitetaan huikean hyviä nuortenkirjoja. Ostakaa niitä nuorillenne lahjaksi ja lukekaa aikuiset niitä myös.

Runoja elämästä pienissä kansissa (Arto Lappi, Kärpäshäiriö)

Eilen illalla, kun perheeni jo nukkui, tartuin puoli kahdentoista aikaan yöllä Arto Lapin runokokoelmaan Kärpäshäiriö (2014) ja luin sen pimentyneessä olohuoneessa kynttilöiden ja pienen lukulampun valossa. Häiriötön ja hiljainen talo sopi Lapin runojen näyttämöksi. 

Tamperelaisen runoilijan ja antikvariaatinpitäjän seitsemäs runokokoelma Kärpäshäiriö (2014) mahtuu melkein yhdelle kädelle. Se on pieni ja sievä kirja. Kirja muistuttaa ulkoasultaan pikkuruista muistikirjaa, johon on koottu runoja ja säkeitä omaksi iloksi. Teoksen lukemiseen kuluu vain tovi, mutta runojen ajatukset jäävät elämään ja niihin haluaa pian palata uudelleen. 

Kokoelman runoissa luonto - sen äänet, tuoksut ja pienet tapahtumasarjat sykkivät elämää. Luonnon kautta kerrotaan jokin pieni tärkeä havainto ihmisyydestä. Ihminen ymmärtää elävänsä, kun kohtaa kelon ja osaa hiljentyä sen äärellä. Pudonnut käpy taas muistuttaa meitä ympäristöstä ja sen vaalimisesta. Se ei näytä roskalta asfaltillakaan. Sammakot kurnuttavat ihmisestä piittaamatta: "Lammikossa pulputtaa / kevät, huumaava tunne." Ihminen, joka etsii kaukaisista tähdistä suuntaa, unohtaa helposti, olevansa jo perillä: "Harvoin, toisinaan / sen vahingossa arvaa. / Perillähän me täällä."  

Lapset ovat Kärpäshäiriön runoissa yhtä suuressa roolissa kuin luontokin. Lapsuus muistuttaa räsymattoa jalkapohjia vasten, se on karhea, mutta samalla lämmin. Terävät huomiot lapsuuden iloista ja suruista kiteytyvät lyhyissä tankarunoissa ja vähän laveammin pidemmissä säkeissä. On lapselle lottovoitto: "syntyä perheeseen jossa / ei ole alkoholisteja / ymmärsin / kasvettuani. Kunpa vanhemmatkin ymmärtäisivät sen.

Kun lapsi piirtää kaksi aurinkoa, aikuinenkin oivaltaa: "On syntymässä kokonainen pelto." Lapsen kasvun seuraaminen on samalla jännittävää ja mykistävää: 

Yhtä jännittävää / kuin lukea itse / on seurata kirjaan syventynyttä, / häntä josta tulee / lukemansa maailma. 

 Voiko kauniimmin sitä oikeastaan sanoa? Kasvamista leikkiin ja elämään. 

Veikeää kriittisyyttäkin löytyy kokoelman sivuilta: "Kahdesta en pidä, / sekavista ja opettavista runoista. / Sellaisiahan sinä / tapaat tehdä, huusi joku yleisöstä." Lievä opettavainen sävy runoista löytyykin. Sitä ei voi kieltää.  Toisaalta Lappi ottaa myös kantaa arvosteluun: "kovinta on / herkin, terävin, / paperinohut viilto / muutamasta sanasta."  

Runokokoelman lopussa on antikvariaatinpitäjän tietolaari II, jossa on lyhyitä aforismeja tai ajatelmia antikvariaattien ja kirjoittamisen maailmasta. Mitä pitäisi lukijan ajatella seuraavasta? "Liian pitkät ajat / asiakaspalvelussa / imeltävät äänen." Imelletyn perunalaatikon ystävänä uskon makeutumisen olevan runoille, kuten myös perunalaatikolle, hyväksi. Riittävä imeltyminen tuo sopivan maun - molempiin.

Arto Lappi
Kärpäshäiriö: runoja
Kustannusosakeyhtiö Sammakko (2014)
s. 93

  

Reuhurinteen helpot muffinit (Tuula Kallioniemi, Hässäkkää ja hätähousuja)

Tuula Kallioniemen Reuhurinteen alakoulusta kertova Reuhurinne-sarja on pienten alakoululaisten suosiossa. Eikä ihme. Reuhurinteen koulussa kun on oppilaina veijareita, jos minkämoisia ja koulunkäynti on usein pelkkä sivuseikka. Pikkuisessa kyläkoulussa kaikki oppilaat ekasta kutoseen ovat samalla opettaja Aapeli Käen luokalla ja aina tapahtuu - onhan kyseessä Reuhurinne.  

Sarjan uusin Hässäkää ja hätähousuja (2014) oikeastaan kuvastaa koko kirjasarjaa. Välillä on niin kova meno ja hässäkkä päällä, että aikuislukija ei pysy edes kintereillä. Onneksi kirjan hahmot löytyvät koottuna etu- ja takakansista, jotta voi tarkistaa, kuka, keitä ja millä luokalla olivatkaan Aba, Saska tai Fisu. Puhumattakaan Jakesta, Nakesta, Ramonasta tai Tötteröstä. 

Kirjan muffiniohje

Reuhurinne-sarjan neljäs osa Hässäkkää ja hätähousuja on taattua Kallioniemeä. Jii Roikosen vauhdikkaat kuvat pitävät pikkuväen tyytyväisenä. Minulle sarjasta tulee lievä päänsärky - sellaista menoa ja meininkiä sekä pikakelausta löytyy sekä kuvista että tarinasta. Tällä kertaa koulussa vietetään pajapäiviä, yökouluillaan, kirjoitetaan aineita ja Aapeli Käki katoaa mystisesti. Hätähousu-Helanterikin joutuu sijaisopettajaksi. Kiirehän siinä hommassa tulee. Reuhurinteen oppilaille selviää pajapäivinä, miten leivotaan muffineja sekä mitä tarkoittaa  surnalismi tai performanssi. 

Lapsilukijoita tai -kuuntelijoita ilahduttavat kirjassa tekstin ohessa esitetyt kysymykset, joihin saa arvata vastausta ja Reuhurinteen helppojen muffinien ohje, joka löytyy kirjan lopusta. 

Leivoin oman poikani kanssa kirjan ohjeen mukaan muffineja ja tällaisia niistä tuli. Ohje on sen verran helppo ja yksinkertainen, että siitä selviytyy vähän isompi lapsi yksinkin. Meillä lapsi hoiti ohjeen lukemisen ja muffinien koristelun äidin kanssa. Jääkaapista löytyi vanhaa sokerimassaa, jota lämmitimme hetken mikrossa ja sen jälkeen teimme muffinien päälle koristeita erilaisilla muoteilla. 

Tuula Kallioniemi

Hässäkkää ja hätähousuja 

kuvittaja Jii Roikonen

Otava (2014)      

s. 80

Mustikkakuppikakkuja palaverin lomassa

Viime viikolla eduskuntavaalitukiryhmäni kokoontui meillä kotona ja päätin tarjota tukiryhmälle lempiohjeeni mukaan tehtyjä mustikkamuffineita kuorrutuksella. Ne onnistuivatkin oikein hyvin. Tälläkin kertaa, vaikka kuorrutuksen kanssa minulla oli pieniä ongelmia, sillä olin tehnyt sen aiemmin päivällä valmiiksi ja se oli ehtinyt olla jääkaapissa muutamia tunteja, joten se oli hieman liian kylmää pursotettavaksi. Ensi kerralla on muistettava pitää kuorrutusta pöydällä jonkin aikaa ennen kuin sen yrittää pursottaa muffineille.

Ohjeen olen leikannut joskus Valion mainoslehdestä. Tosin olen muokannut sitä vastaamaan paremmin omia mieltymyksiäni. 

JK. Palaveri itsessään oli oikein onnistunut. Saimme paljon suunniteltua ja vaali-innostus kasvoi taas hitusen enemmän. 

Ohje: 

2 kananmunaa

1,5 dl sokeria

75 g voita

0,5 dl maitoa

hieman sitruunamehua

3 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

n. 1,5 dl mustikoita 

1 tl perunajauhoja

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Sulata voi ja lisää siihen maito sekä pieni loraus sitruunamehua. Lisää muna-sokerivaahtoon vuorotellen voi-maito-sitruunamehu -seosta ja jauho-leivinjauheseosta. Sekoita taikina hyvin. Lisää pakastemustikoiden joukkoon perunajauho ja tämän jälkeen sekoita mustikat varovasti taikinaan. Jaa taikinamuffinivuokiin. Paista 200 asteessa uunin keskitasossa noin 14-16 minuuttia. Anna jäähtyä ennen kuorruttamista.  

Kuorrutus: 

n. 1 rkl mustikoita

200 g sitruunatuorejuustoa

25 g voita

1 dl tomusokeria

1 dl vispikermaa

Purista mustikoista mehu. Sekoita huoneenlämpöiseen tuorejuustoon mikrossa pehmitetty voi ja tomusokeri. Lisää kerma joukkoon (huom. älä vatkaa etukäteen, vaan nesteenä) pienissä erissä ja vatkaa vatkaimella kuohkeaksi. Lisää mustikkamehu, joka värjää kuorrutuksen kauniin väriseksi. Pursota muffinien päälle. Koristele mustikoilla, valkosuklaa- tai suklaalastuilla.  

Marraskuun lukuhaasteessa luettua

On aika tehdä kokonaisarvio marraskuun lukuhaasteesta. Aloitetaan runoista. Luin neljä runokokoelmaa marraskuussa: Joni Järvi-Laturin Melankolian (2014), Pekka Kejosen Kertakäyttösatorin (2014), Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä (2014) sekä Niina Hakalahden Vauvailoa (2014). Blogiini kirjoitin yhteisen blogitekstin kahdesta jälkimmäisestä kokoelmasta. Melankolia oli mielestäni raskas runokokoelma luettavaksi, eivätkä kokoelman runot auenneet minulle. Hetken mietin jopa teoksen jättämistä kesken. Sen sijaan Pekka Kejosen Kertakäyttösatori sisälsi hyviä aforisminkaltaisia runoja, joiden lukeminen oli nautinnollista. Aion kirjoittaa osan näistä runojen säkeistä itselleni muistiin myöhemmin käytettäväksi. Kejonen ansiokkaasti kiteytti monessa runossaan ajatelmia elämästä, kuolemasta ja monesta muusta teemasta. Jäin kuitenkin miettimään, olivatko runot tarkoitettu luettavaksi kokonaisuuksina vai säkeet yksittäisinä aforismeina. Aforismeina ne toimivat paljon paremmin.     

Luin marraskuussa muutamia lasten ja nuorten kirjoja. Pienille lapsille sopivista teoksista luin hassunhauskan ja aikuisenkin nauruhermoja kutkuttelevan Aino Havukaisen ja Sami Toivasen Tatu ja Patu, syömään! -kirjan (2014) (Tosin vain osin marraskuussa, koska olin aloittanut teoksen lapselleni ääneen jo lokakuun aikana). Lisäksi luin Jari Mäkipään kymmenennen etsiväkerho Hurrikaanista kertovan kirjan Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo (2014). Teos yllätti minut positiivisesti. Se oli jännittävä, koukuttava ja hyvin kirjoitettu lastenkirja. En ole aiemmin lukenut Mäkipään sarjaa ja nyt sekin on sitten korkattu. Omassa koulussa voin hyvillä mielin suositella kyseistä teosta oppilaille kolmannesta luokasta ylöspäin. Tuula Kallioniemen Hässäkkää ja hätähousuja -kirjan (2014) aloitin aivan marraskuun viimeisinä päivinä, joten ei siitä sen enempää. Olen siinä vasta ihan alussa. 

Nuorten kirjoista luin Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin (2014), josta kirjoitin blogiinkin, ja Salla Simukan maailmallakin menestyneen trilogian avaavan Punainen kuin veri (2013). Simukan kirja veti minut niin hyvin mukaansa, että luen nyt parhaillani toista osaa Valkoinen kuin lumi (2013) kyseisestä kirjasarjasta ja taidan lukea kolmannen osankin heti perään. Simukan teokset muuten sopivat yhtä hyvin aikuisille kuin nuorillekin, vaikka kirjasarja onkin alun perin nuorille suunnattu. Kirjoitan melko varmasti niistä blogiinikin, kunhan saan koko sarjan ahmittua. 

Luin marraskuun aikana myös Kari Välimäen aivan absurdin ja vähän oudonkin novellikokoelman Todensanat (2014). Kokoelma sisälsi monia hyviä novelleja, mutta erityisesti teoksen alkupään novelli Hyttyset teki minuun vaikutuksen. Teppo Paulaston esikoisromaani Kolvi (2014) sai minut myös vaikuttumaan. Uskon, että Paulastosta kuullaan vielä kirjailijana lisää. Kolvista innostuin myös kirjoittamaan blogiin. Luin myös Jyrki Vainosen erittäin mielenkiintoisen esseekokoelman Askelia - kirjoituksia kävelemisestä (2014). Siitäkin saatan vielä kirjoittaa ihan oman tekstin, mikäli aikaa riittää. Näiden teosten lisäksi luin yhden näytelmäkäsikirjoituksen ja useampia lasten kuvakirjoja. 

Luettu kokonaissivumäärä nousi yli 30 sivun päivässä eli sain haasteen suoritettua. Kokonaisuudessan luin 1459 sivua kaunokirjallisuutta marraskuun aikana, mikä on noin 50 sivua päivässä. Tosin pitää muistaa, että joukossa oli useita lasten ja nuorten kirjoja ja runokokoelmia. Haaste oli kuitenkin mukava suorittaa. Tärkeintä varmaan haasteessa oli kaunokirjallisuuden lukemisen tietoisuuden lisääminen ja se, että se sai varmasti tarttumaan kirjaan myös sellaisia ihmisiä, jotka muuten lukevat vähemmän - ainakin oma aviomies on innokkaasti yrittänyt haasteesta suoriutua, minkä vuoksi olen itse säästynyt kiitettävästi iltasatusessioilta marraskuun aikana, vaikka mukavaahan se lapsellekin ääneen lukeminen on. Joskus on kuitenkin ihanampaa lukea itselleen. Eiköhän jatketa joulukuussakin lukemista.     

 

Nuorten kirjahaasteessa luettua - Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmel

Kirjailija Karo Hämäläisen marraskuun
lukuhaaste on ollut menestys, joka on saanut monia sellaisiakin suomalaisia lukemaan vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä, jotka eivät juuri muuten lue. Suomalaiset taitavatkin olla haastekansaa, joka on innostettavissa vaikka mihin  - jopa lukemaan kirjoja Nyt uuden lukuhaasteen heittää Hämäläisen puolisonakin tunnettu maailmalla menestynyt nuortenkirjailija Salla Simukka. 

Nuortenkirjahaaste on yksinkertainen. Se on haaste nuortenkirjallisuuden puolesta. Suomessa kirjoitetaan nykyään laadukkaita ja hienoja nuortenkirjoja. Nuortenkirjahaasteessa on tarkoitus näyttää, että arvostamme tätä työtä ja kotimaisia upeita nuortenkirjojamme. Haaste menee näin: 

Tee jokin kohdista 1.-4. tai mieluiten kaikki. Toista niin monta kertaa kuin mielesi tekee.

1. Lue kotimainen nuortenkirja.

2. Kehu se - mieluiten mahdollisimman julkisesti ja monelle (FB:ssä, Twitterissä, Instagrammissa, kotona, työpaikalla, tutuille ja tuntemattomille).

3. Osta se joululahjaksi.

4. Haasta kaverisi mukaan.

Tartuin tietysti haasteeseen, vaikka marraskuun lukuhaasteessakin olen vähän jäljessä. (Sen edistymistä voit seurata tästä blogitekstistä.) Luin Vilja-Tuulia Huotarisen uuden nuortenkirjan Kimmelin (2014), joka kertoo kaksitoista tarinaa 16-vuotiaista tytöistä. 

Kirja alkaa, kun vanhemmat kertovat tytölle, että heidän aikansa on ohi. He lähtevät maailmasta ja antavat sen tytön hoidettavaksi. Vanhemmat uskovat, että tyttö pystyy pelastamaan pallon: "Kuten kaikki vanhemmat, he olivat siitä ihan varmoja. Kukaan ei pystyisi hoitamaan maailmaa paremmin kuin tämän päivän kuusitoistavuotias."  

Tyttö hyvästelee vanhan nimensä, ottaa mukaansa hohtavan Yökirjan, jonka vanhemmat hänelle ovat antaneet, ja antaa itselleen uuden nimen. Tästä eteenpäin tyttö on Kimmel ja hän lähtee tutustumaan maailmaan yksi tyttö kerrallaan. 

" - Siellä, missä on kuusitoistavuotiaita, ei todellakaan ole mitään pehmeitä ja nättejä hellokitty-tunnelmia. Siellä on välillä kuristava tunne, ettei kaikki ole kunnossa eikä toisin sanoen mikään. Sellaiseen paikkaan mennään turbolentokoneella ja vähän äkkiä sittenkin."   

Kimmel lentää vaaleanpunaisella lentokoneellaan Yökirja kainalossaan tapaamaan apua tarvitsevia tyttöjä. Hän tutustuu muun muassa Tuuheatukkaiseen, jolla on rakkaushuolia, Peilityttöön, joka luulee olevansa ruma ja haaveilee kauneusleikkauksesta, yksinäiseen Sementtijalkaiseen, joka on odottanut ystäviä ikuisuuden, Rubiinityttöön, joka varastaa, Johtajaan, joka saa pelkkiä kymppejä ja on silti onneton ja Rautahampaaseen, jota haukutaan suuren kokonsa tähden läskiksi. 

"Ja Kimmel tunsi vastustamatonta halua heittää sementtimyllyyn yhden tai kaksi Rautahampaan haukkujista, vaikka ajatus ei ollutkaan kunniaksi maailmanhoitohommille."

Kimmel on puolustuspuheenvuoro nuorten puolesta - yhteiskunnassa, jossa nuoria käsketään siirtymään syrjään, kielletään liikkumasta ryhmissä ja sanotaan, että mene ja ota opiksesi. Se on myös tyttöjen kirja. Se on kirja, joka ei havittelekaan poikalukijoita, mutta joka olisi poikien ja miesten hyvä lukea, jotta voi ymmärtää paremmin tyttöjä ja naisia. Kimmel on kirja vahvoista tytöistä ja naiseksi kasvamisen vaikeudesta. 

"- Joskus tahtoisin panna kaiken palamaan, Miekkatyttö sanoi ja piirsi miekallaan kattojen yli. Kimmel sanoi: - Ja sinussa ei muka ollut ollut mitään tunteita! Sinä yönä he kirjoittivat miekalla lumeen särkyneen sydämen hoito-ohjeen. Kun tulisi kevät, lumi sulaisi pois. Silloin Miekkatytön sydän olisi taas ehjä." 

Kimmelissä sivutaan nuorille tärkeitä teemoja, kuten ystävyyttä, yksinäisyyttä, rakkautta ja ulkonäkömurheita. Jokainen tyttö pystyy varmasti löytämään kirjasta samaistumiskokemuksia. Löysihän niitä tällainen keski-ikäinen nainenkin, joka murehtii väliin vatsamakkaroita, toisinaan naamanäppylöitä ja sitten taas ikääntymistä - ja miettii, että olisipa silloin kun itse olin nuori, ollut kirjaan kirjoitettuna särkyneen sydämen hoito-ohje. Olisin välttynyt monelta itkulta ja murheelta. 

JK. Haastan nuortenkirjahaasteeseen mukaan kaikki, jotka ovat joskus särkeneet sydämensä. 

Vilja-Tuulia Huotarinen

Kimmel (2014)

Karisto

s. 120

(Kirjastosta lainattu)