42 tunnin joululoman lukumaraton (osa 2/3 runot)

Lukumaratonin päästyä kunnolla vauhtiin luin pari runokokoelmaa vauhdittaakseni itseäni romaanien lukemisen välillä. Monien maratonin juosseiden mukaan yhtenä tärkeimpänä tekijänä maaliin pääsyssä on riittävä nesteytys ja tasainen vauhti. Vauhtia ylläpitääkseni hörppäsin lukumatkallani näyttelijä Antti Holman Kauheimmat runot (2015) ja runoilija Olli Heikkosen Teoria kaikkein pienimmistä (2014). 

Runokokoelmat ovat lajityypiltään aivan erilaiset, ja ne ovat myös eri kohderyhmille sekä eri tilanteisiin tarkoitettu. Toinen parodioi runouden kaanonia, ja toinen on omalla tavallaan osa sitä, joten teen nyt molemmille kokoelmille lievää hallaa bloggaamalla niistä samassa yhteydessä, mutta kun ne nyt maratonin aikana tuli luettua. Holman teos on kokoelmana kuin naisporukan hassussa asussa juosten kävelty Likkojen lenkki ja Heikkosen kokoelma taas kolmen tunnin juoksijan Helsinki city run. 

Ex-Putousnäyttelijä, Antti Holma talk show -isäntä, kirjailija ja viihteen monitoimimies Antti Holma teki uuden aluevaltauksen julkaisemalla tänä keväänä runokirjan. Toivottavasti Holman kokoelma jää hänen viimeisekseen, sillä vaikka teos naurattaakin aidosti ja välillä häpeällisesti, niin toinen samanmoinen kokoelma tuskin on enää yhtä huvittava. Toisaalta Holma myöntää teoksensa esipuheessa, että elämän paskuudesta on lyhyt matka paskaan runouteen, eikä sille matkalle vaadita lahjoja tai ahkeruutta. Kauheimmat runot -kokoelma on kuitenkin omassa lajityypissään - ei suinkaan paska runoteos vaikka se sitä kovasti yrittääkin olla vaan lahjakkaan, suomalaisille rakkaiden runoilijoiden Eino Leinon, Kirsi Kunnaksen, Edith Södengranin ja Heli Laaksonen runokielen, rytmin ja piirteet tunnistavan ja tuntevan, Holman kielellisen taidon - vai pitäisikö sanoa parodian työnäyte. 

Holma esittelee siis Kauheimmissa runoissa neljä suomalaista runoilijasuurutta Sirsi Sunnaksen, Reino Leinon, Karin Toisiks-Parasken ja Edith Södermalmin, joita ei koskaan ole kelpuutettu Kauneimmat runot -kokoelmiin. Esisteltyä tulee runoilijoiden tuotannon suurimmat helmet ja runokukkaset. Kokoelmaan on koottu runoja elämän eri tilanteissa lausuttavaksi. Tuskin näitä kovinkaan monissa kodin juhlatilanteissa kannattaa kuitenkaan lausua - ainakaan ilman parin promillen humalatilaa. 

Tästä kirjasta ei siis kannata etsiä sopivaa värssyä esimerkiksi tulevalle ylioppilaalle. Sirsi Sunnaksen runossa Ylioppilasneidolle otetaan jopa kantaa naisen heikkoon työmarkkina-asemaan: "Valmistuneella on ruusu ja lakki, / mekko ja väreihin sopiva takki, / puutu ei muuta kuin haaroista nakki: / pimppi on uralle matti ja shakki. 

Teoksen esipuheessa ja kirjan loppuun kootussa runoilijaesittelyssä Holma esittelee runoilijoiden teoksia uraa, elämää sekä Kauheimpien runojen kokoamistyöhön liittynyttä "toimitustyötään". 

Kauheimmat runot on ylistys ja valitus kassajonossa liekehtivälle vihalle, epäonnistuneelle smoothielle, erektiohäiriöille ja kuukautisille. Se ottaa pienestä ja päätyy vielä pienempään. Kauheimmat runot ei syyllistä lukijaansa eikä vaadi paljon. Miten se voisi? Kokoelma on kuin ilmainen alkoholitarjoilu: aina sitä toivoo, mutta sitten sen jäljiltä rukoilee, että se kiellettäisiin. 

Esipuhe ja runoilijaesittelyt jaksavat naurattaa minua yhä uudelleen. Jopa enemmän kuin useimmat runot. Kokoelman runoista erityisesti Karin Toisiks-Parasken lounaismurteella kirjoitetut elämänmakuiset ja .-hajuiset rytmit ilahduttivat minua. Erityisesti kannattaa lukea runo Viis muistutust tuarel ylioppilaal.  

Kauheimmat runot sisältää monentasoista ja -makuista alapäärunoutta, kielellisistä kikkailua ja kikkelöintiä. Holmalla on varmasti ollut omaa kivaa, kun hän on näyttelijäkavereilleen lausunut Sirsi Sunnasta tai Reino Leinoa ja kyllä näitä on hauska ja hymyilyttävää lukea puolisollekin ääneen. Kirjan kantta kannattaa tihrustaa useampaankin kertaan, sillä Elina Warstan graafinen suunnittelu on vailla vertaansa. Myös pikkupoikia näytti kannen kukkaset hauskuuttavan. 

Maratonin vaikeimpana osuutena pidetään 30 kilometrin kohtaa, jossa elimistön varastot alkavat olla jo vähissä ja lihakset kangistuvat. Luettuanani Robert Galbraithin dekkaria Silkkiäistoukka (2014) parisataa sivua, koin lukumaratonillani tämän seinään törmäämisen vaiheen. Tartuin tällöin Olli Heikkosen runokokoelmaan Teoria kaikkein pienimmistä. Heikkonen on vanha tuttu. Olemme opiskelleet kotimaista kirjallisuutta samaan aikaan ja hänen puolisonsa sattuu myös olemaan poikani kummitäti. Sain Ollilta hänen kokoelmansa keväällä, kun kävin kylässä mutta jotenkin teos jäi lukematta ja unohtui runohyllyyn.  

Heikkonen on erittäin arvostettu nykyrunoilija, ja hänen esikoisteoksensa Jakutian aurinko voitti vuonna 2000 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Teoria kaikkein pienimmistä on Heikkosen neljäs kokoelma, ja hänen runojaan on käännetty lähes 20 kielelle. Teoksen kannessa on valokuva jonkinlaisesta juurakosta tai kaatuneesta puista oksineen. Valokuvakansi on tyylikäs ja sopii runojen tunnelmaan. Kannen oksat kulkevat maata pitkin etukannesta takakanteen, aivan kuin runot saavat kielikuvansa maasta ja sen muodoista.   

Teoria kaikkein pienimmistä ei ole kuitenkaan mikään helppo teos. Sen oksat raapivat matkalla ja vaativat raaputtamista. Teos on toki pituudeltaan lyhyt. Se sisältää 34 nimetöntä proosarunoa, mutta runojen lukeminen vaatii aikaa ja keskittymistä. Tutustumista jokaiseen oksaan ja oksanhaaraan. Teoria kaikkein pienemmistä ei avaudu yhdellä lukemisella tulkittavaksi, eikä vielä toisellakaan. 

Teoksessa on Heikkoselle tyypillistä sen intertekstuaalisuus, vahva luontokuvasto sekä erilaiset luontoon liittyvät metaforat, jotka samalla kytkeytyvät runouden kirjoittamiseen. Runoilija kuvastuukin luonnon omaksi ääneksi maailmassa. 

On teoria kaikkein pienimmistä, hän puhelee toukille ja juotikkaille, että minussa te saatte ääneen. enkä minä tunnistanut Bartolomeusta, kun kävelin aukion poikki. Potkaisin sienirähjää ja hänen äänensä lakkasi kuulumasta. Vain puut puhuivat, syystuuli rapisi oksistoissa. Mustikka, puolukka, mustikka. Päästäinen viipotti varpujen alla. 

Heikkoselle on ominaista se, että hänen runoissaan kaikki on tarkasti rakennettua. Teoksesta luettavissa oleva ekokriittiikkikin on rakennettu muutamin vaikuttavin runokuvin: "Kerran tietokilpailussa en muistanut Hämeenlinnan Tarmoa ja Ka-Ku-Ti -ketjua. Sen sentään muistin, että humus on eloperäistä ainetta ja että ojassanne ui John West -tonnikalapurkki. Sen kansi oli leikattu auki selkäeväksi, joka halkoi vedenpintaa. Muistatteko, milloin tässä järvessä on kalastettu viimeksi."  

Luin teoksen niin nopeasti, että tuntuu, etten saanut siitä irti läheskään kaikkea sitä, mitä odotin. En ole proosarunojen ystävä ja niiden tulkitseminen on hankalaa, koska muoto mahdollistaa niin moniin suuntiin kulkevan tulkinnan. Kokoelman runojen sulattelu vie aikaa ja vaatii usemman lukukerran. Toisaalta hyvä kokoelma ei koskaan ole yhdellä kertaa läpiluettu, vaan vaatii palaamista uudelleen ja uudelleen.  

Kokoelman runoista näkyy, ettei runojen kirjoittaminenkaan ole aina helppoa. Kokoelma päättyy seuraaviin säkeisiin: "Pidä maisemasta kiinni, ettei se karkaa, ettei se liukene sateessa, ettei se putoa kuin tyhjä kangas tyhjyyden edestä. Tässähän joutuu pian lepuuttamaan leukaperää, jos kohta kaikki kaunis onkin jo sanottu." 

Onneksi kaikkea kaunista ei vielä ole sanottu. 

Holma, Antti: Kauheimmat runot

Otava (2015)

s. 192

Heikkonen, Olli: Teoria kaikkein pienimmistä 

Tammi (2014)

s. 46

42 tunnin joululoman lukumaraton (osa 1/3)

Olen ollut äärimmäisen laiska mitä tulee blogin päivitykseen tänä vuonna. Vaikka olen lukenut ihan kiitettävästi ja leiponutkin jonkin verran, niin bloggauksia en ole saanut aikaiseksi. Ajattelin yrittää parantaa tapani loppuvuodesta (tässä vaheessa vuottahan ei enää kannattaisi parantaa tapojansa, koska myöhäistähän se on) ja päätin osallistua Pinon päällimmänen -blogin Rauhaa maailmaan -lukuhaasteeseen. 

Haasteen aikana keskitytään nauttimaan kirjallisuudesta ja haasteen voi suorittaa 26.12.2015 - 2.1.2016 välillä. Haasteen aikana on tarkoitus lukea kaunokirjallisuutta 42 tunnin ajan  eli tehdä maraton-lenkki kirjallisuuden pariin. Aloitin lukuhaasteen maanantaina 28.12 kello 10 ja lopetin sen 30.12 klo 4. Lukuhaasteen aikana luin 1216 sivua kaunokirjallisuutta ja olen jakanut haastepostauksen kolmeen osaan, jossa kerron vahän lukemistani kirjoista ja tunnelmista haasteen aikana. 

Aloitin haasteen lukemalla Anneli Kannon Pyövelin (2015) loppuun. Minulla oli Pyövelistä vain viimeiset 85 sivua lukematta, joten Pyöveli toimi hyvänä alkupyrähdyksenä ja ensiaskeleina maraton-lenkilleni. 

Pyöveli on perinteinen historiallinen lukuromaani ja vaikka kirja onkin aiheeltaan raadollinen, niin se oli mielestäni nautittava lukukokemus. Kirja kertoo kolmesta miehestä - Johann pyövelistä, tuomari Wisanderista ja apteekkari Eggertsistä 1600-luvun Suomessa. Kirjan tapahtumat keskittyvät erityisesti Pohjanmaalle, ja kirjan loppupuolella kuvataankin Pohjanmaan noitavainoja mieleenpainuvassti. Kirjassa kuvataan kiinnostavasti erityisesti pyöveliksi kouluttautumista ja Johannin elämää pyövelin kisällinä Saksassa sekä apteekkarin työhön tuohon aikaan liittyvää moninaista uskomustietoa.  

Anneli Kanto on  kerännyt paljon näihin kolmeen ammattikuntaan (pyöveleihin, tuomareihin ja apteekkareihin) liittyvää tutkimus- ja faktatietoa ja onnistunut yhdistämään historialliset faktatiedot uskottavaksi ja eläväksi fiktioksi. Kanto on  taidokkaasti kuvannut aikakautensa elämän ja kuoleman kysymyksiä. Myös naisen heikko asema tuodaan monin tavoin esiin. Henkilöhahmot kehittyvät kirjassa mielenkiintoisella tavalla. Kirjassa nousee vahvasti kirkon ja uskonnan suuri rooli ihmisten jokapäiväisessä elämässä ja eri toten 1600-luvun loppupuolen noitavainoissa sekä halveksunta, jota kruunun virkamiehenä toimivat pyövelit saivat tavallisilta ihmisiltä osakseen. Pyövelin lapsen kohtalona oli tuohon aikaan tulla pyöveliksi. Muuta mahdollisuutta ei pyövelin lapsella ollut.   

 Isäni on pyöveli ja minustakin tulee pyöveli. 

Pyöveli tekee oikeita, lopullisia tekoja. Pappi löpisee tyhjää, eikä siitä seuraa mitään kunnollista. Tuomarikin pyörittää sanoja ja papereita. Pyöveli on se, joka tekee sanoista toden. Hän on taitava. Mestarismies. Hän se seisoo elämän ja kuoleman portilla eikä pappi.   

Anneli Kannon Pyövelin jälkeen luin viihdykkeeksi ja vauhtiin päästyäni John Greenin Kaikki viimeiset sanat (2014). Annoin kirjan kummitytölleni joululahjaksi, mutta olinkin antanut sen jo kesällä  hänelle syntymäpäivälahjaksi, joten kirja palautui minulle vaihdettavaksi. Nolouden huippu! Niin tyypillistä minua. Päätin pitää kirjan itse ja lukea sen. 

Kaikki viimeiset sanat on amerikkalaisen - ehkä tämän hetken luetuimman nuortenkirjailijan - John Greenin esikoisteos, jota mainostetaan Greenin Tähtiin kirjoitetulla virheellä. Luin Tähtiin kirjoitetun virheen kesällä. Pidin siitä, hankin niitä koulukirjastoonkin ja muutaman kyyneleenkin valutin teosta lukiessani. (No joo. Useamman. Myönnetään.) Kaikki viimeiset sanat ei saanut aikaan samanlaista nyyhkimistä, vaikka siinäkin pyöritellään monia samoja asioita ja teemoja kuin Tähtiin kirjoitetussa virheessä. 

Kaikki viimeiset sanat kertoo kuuluisuuksien viimeisiä sanoja keräävästä Miles "Lyllerö" Halterista, joka lähtee opiskelemaan Culver Creekin sisäoppilaitokseen Alabamaan. Miles saa lempinimen Lyllerö, koska on - ei suinkaan lihava - vaan pitkä ja laiha. Hän ystävystyy koulussa jäyniä harrastavaan kämppäkaveriinsa Chipiin eli Everstiin ja tämän ystävään Takumiin sekä arvaamattomaan, impulsiiviseen ja (totta kai) Milesiä kiinnostavaan tyttöön nimeltä Alaska. 

Teos rakentuu Milesin päiville ennen ja jälkeen jotakin. Lukija tietysti odottaa mitä tapahtuu kohtalokkaana päiväna, joka toimii kirjan vedenjakana. Kirja on kertomus ystävyydestä, rakkaudesta, syyllisyydestä ja nuoruudesta. Jäin kutenkin teoksen luettuani miettimään, että vaikka pidin tästäkin kirjasta, haluaisinko lopulta luettaa sitä oppilaillani. Ehkä en. Kyllästyin jossakin vaiheessa maratonia siihen, että kirjassa tupakointiin kaiken aikaa tai ainakin metsästettiin tupakkaa tai oltiin tupakkapaikalla. Äh, ehkä olen vaan niuho. Sitä paitsi jossain vaiheessa huomasin kirjan muuttuneen juoneltaan pitkäpiimäiseksi ja itseään toistavaksi. Ehkä olisin kaivannut kirjaa lisää jäyniä. Ainakin oppilaiden tavoin ajateltuna - toiminnallisuus ei olisi ollut pahitteeksi. Nuortenkirjasta kun on kyse, niin kirja sisältää tietysti muutaman hauskan opettajahahmon. Uskonnon opettaja Hydesta tuli jostain syystä mieleen oma yläasteen biologian opettajani Solu. 

Ps. Hankin kummitytölleni (uudeksi) joululahjaksi Greenin seuraavan teoksen Arvoitus nimeltä Margo. Kai olen senkin jo hänelle tai hänen siskolleen jonain lahjana antanut. Ja toistuuko siinäkin samat teemat kuin näissä jo lukemissani Greenin teoksissa? 

Green, John: Kaikki viimeiset sanat 

alkup. Looking for Alaska

suomentanut Helene Bützow
WSOY (2014)
s. 323

Kanto, Anneli: Pyöveli
Gummerus (2015)
s. 387

Kuuletko käen kutsun (Galbraith, Käen kutsu)?

Sain pari vuotta sitten mieheltäni joululahjaksi Robert Galbraithin dekkarin Käen kutsu (2013). Olin tietysti toivonut jotakin muuta kirjaa ja kasvoiltani varmasti näki hämmennyksen, kun olin avannut joululahjapaperit. Taisinpa vielä änkyttää epäröivät kiitokseni. Mies sitten valaisi minua, että kyseessähän on J.K. Rowlingin salanimellä tehty uutuusdekkari. Hieman kyllä hävetti, etten sellaista uutista ja kirjallista sensaatiota ollut edes huomannut, vaan olin ollut asian suhteen täydellisessä pimennossa. Kiinnostuin tämän jälkeen kirjasta enemmän, mutta jostain syystä se jäi kuitenkin hyllyyn puoleksitoista vuodeksi pölyttymään, kunnes korkkasin sen heinäkuun lopussa ja kyllä olin iloinen, että vihdoinkin sain kirjan luettua. 

Käen kutsun (The Cuckoo's Calling) takakannessa teosta kuvaillaan kiehtovaksi ja hienostuneeksi mysteeriksi. Enpä nyt tiedä, onko kyseessä mikään hienostunut mysteeri, mutta päähenkilö sen sijaan on monella tapaa kiehtova, uusi ja erilainen tuttavuus yksityisetsivien kirjallisessa maailmassa. Yksityisetsivä Cormoran Strike on sotilaspoliisitaustainen Afganistanin sodan veteraani, joka on vammautunut sodassa ja jonka toinen jalka on amputoitu polven alapuolelta. Striken isä on kuuluisa rock-tähti Jonny Rokeby ja äiti taas epäilyttävissä olosuhteissa kuollut rocktähden "superbändäri". Yksityisetsivällä menee yksityiselämässään kehnosti, sillä yläluokkainen tyttöystävä Charlotte on heittänyt hänet pihalle ja taloushuolet vaivaavat mieltä. Lisäksi Tilapäisratkaisut lähettää hänelle uuden sihteerin Robinin. Sihteerin, jonka palkkaan Strikella ei todellakaan ole varaa.

Talousongelmiin tulee kuitenkin pientä helpotusta, sillä Striken toimistoon astuu kolme kuukautta aiemmin itsemurhan tehneen huippumalli Lula Landryn veli, lakimies John Bristow, joka epäilee, että sisko ei suinkaan tehnyt itsemurhaa, vaan hänet murhattiin.

"Lopuksi Strike antoi uudelle tapaukselle sarjanumeron. Hän kirjoitti sen ja otsikon Äkillinen kuolema, Lula Landry mapin selkään ennen kuin työnsi sen paikalleen hyllyn oikeaan päähän. Nyt hän viimein avasi kirjekuoren, joka Bristowin mukaan sisälsi poliisilta huomaamatta jääneet tärkeät johtolangat. Juristin käsiala, siisti ja takakeno, viiletti jouheasti tiiviillä riveillä."

      

Strike sulloo merimiessäkkinsä yksityisetsivätoimiston nurkkaan ja aloittaa tutkimukset, jotka vievät hänet huippumallien, näyttelijöiden, rap-artistien ja elokuvatuottajien maailmaan. Robin osoittautuu nokkelaksi ja monipuoliseksi apulaiseksi, jota ei häiritse, että Strike virittää yöksi telttasängyn toimistoonsa. Robin huomaa nopeasti pitävänsä työstään liikaa nuhjuisessa yksityisetsivätoimistossa ja kiintyvänsä hitusen omituiseen, mutta älykkääseen Strikeen, eikä haluakaan vaihtaa hommia paremminpalkattuun toimistotyöhön. 

"Ja kiitos myös Alka-Seltzeristä", Strike sanoi. "Auttoiko se? Robin kysyi jäykästi. "Olin vähällä yrjötä tähän", Strike sanoi ja antoi notkolle painuneelle sohvalle hellän tällin nyrkillään, "mutta kun se alkoi vaikuttaa, siitä oli paljon apua." Robin nauroi, ja Strike muisti vasta nyt lapun, jonka Robin oli työntänyt oven ali hänen nukkuessaan, ja selityksen, jonka Robin oli esittänyt tahdikkaasta poissaolostaan. "No niin. Olin oikein odottanut, että pääsisin kuulemaan, miten sinulla meni eilen", Strike valehteli. "Älä pidä minua jännityksessä." Robin paisui riemusta."

J.K. Rowling (vai pitäisikö sanoa Galbraith) on iskussa, Hän saa henkilöhahmot eloon ja tarinan päähenkilön lisäksi kirjan muut hahmot tuntuvat uskottavilta. Sarjaksi suunniteltu kirja herättää sopivasti kysymyksiä niin Striken menneisyydestä kuin lukuisia mahdollisuuksia henkilöhahmojen syventämiseksi. Tarinan juoni on taidokas ja vaikka itse arvasinkin loppua kohden murhaajan, niin juonen käänteet vangitsivat hyvin otteeseensa. Kirjan nimen arvoituskin Käen kutsu selviää lukijalle mitä pidemmälle sivut etenevät. Maltoin laittaa kirjan viime yönä pois käsistäni vasta puoli yhdeltä yöllä, kun viimeinenkin sivu oli luettu. Rowlingin velhomaailmaan tottunut viihtyi tällä kertaa myös miljöönä toimineessa nyky-Lontoossa, joka eli ja sykki sopivasti toimien hyvänä näyttämönä Cormoranin tutkimuksille. Alkukesän Lontoon matkakin näyttäytyi uudessa valossa. Harmi vain, etten tajunnut lukea kirjaa ennen matkaani. Olisi ollut kiva tietää kävelevänsä samoja katuja, joita Cormoran kirjassa linkkasi eteenpäin. En ihmettele, että teos on saanut ylistävät arviot ilmestyessään ja nousi huikeaksi myyntimenestykseksi, kun kirjailijan henkilöllisyys paljastui suurelle yleisölle.       

Olen tänä kesänä löytänyt kaksi uutta mielenkiintoista dekkarisarjaa. Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -sarjan ja Galbraithin Cormoran Striken tutkimukset. Hauska sattuma on vieläpä se, että molempia yhdistää täysin erilainen, mutta monella tapaa kiinnostava ja salaperäinen yksityisetsivä. Seuraavaksi aionkin lukea Vera Valan dekkarisarjan toisen osan Kosto ikuisessa kaupungissa (2013). Toivottavasti molemmissa sarjoissa myös toinen osa jatkaa ensimmäisen osan intoa. Ehkä Valan dekkarin ehtii saada luettua vielä kesäloman aikana. Opettajankin lomapäivät kuluvat uhkaavaa kyytiä. Kuulen jo koulun kellon kutsun korvissani. 

Robert Galbraith 

Käen kutsu (2013)

suomentanut Ilkka Rekiaro

Otava

s. 463

Vera Valan dekkarit maistuvat Italian auringosta ja jännityksestä nauttivalle (Kuolema sypressin varjossa)

Rakastan Italiaa. Niin italialaista elämänmenoa, vanhaa historiaa ja arkkitehtuuria pursuavia kaupunkeja kuin italialaisen keittiön tuoksuja ja makuja. Donna Leonin dekkarit ovat olleet useampana vuonna varma valinta, kun olen pakannut matkalaukkuani. Tällä kertaa valitsin kuitenkin Toscanan paahteisen auringon alle ja Firenzen sekä Pisan pikkukujille mukaani Vera Valan Arianna de Bellis -dekkarisarjan ensimmäisen osan Kuolema sypressin varjossa (2014, ensimmäinen painos julkaistu vuonna 2012). Teos täytti kaikki matkakirjalle ja Italiaan sijoittuvalle dekkarille asetetut odotukseni, vaikka luinkin sen loppuun vasta koto-Suomen sateissa.

Kirjan päähenkilö Roomassa asuva contessa Arianna de Bellis on suomalaisen äidin ja italialaisen isän tytär, joka on hieman aiemmin menettänyt aatelistaustaisen ja politiikan huipulla toimineen puolisonsa Giovannin. Nuori leski on luopunut psykologian opinnoistaan ja ryhtynyt miehensä kuoleman jälkeen toiseksi osakkaaksi roomalaiseen etsivätoimistoon. Lumoavan kaunis, älykäs ja monen alan taituriksi paljastuva Arianna ui soljuvasti niin Rooman seurapiireissä kuin Italian poliittisen johdon kiemuroissakin. 

Kuolema sypressin varjossa -kirjassa aviomiehen kuolemaan viitataan lyhyesti, eikä tapahtuman yksityiskohdista kerrota. Sen sijaan menneisyyden salaperäisiin tapahtumiin ja koukeroihin vihjataan kirjan juonen edetessä. Kirjasarjan tulevissa osissa lukijalle varmasti selviää, kuka onkaan epämääräinen el Lobo - Yksinäinen susi ja miten mies liittyy Ariannan menneisyyteen? Miten ja missä olosuhteissa Giovanni on kuollut? Ja mihin on kadonnut Ariannan muistista kolme vuotta? Entä rakastuuko Arianna hänen ympärillään pyöriviin asemaltaan korkea-arvoisiin miehiin? Tai kehen heistä? Epäilemättä Ariannan suomalaiset juuret saavat myös lisää sisältöä. Nyt suomalaisuus jäi vain maininnan tasolle. 

Ariannalla on kesähuvila Rooman ulkopuolella olevassa Tolfan pikkukylässä ja tämänkertainen rikos tapahtuu siellä. Realen hotellisuvun amerikkalainen miniä Lily Montgomery on surmattu raa'asti ja hotellin omistajan poika ja Lilyn lanko Luciano pyytää Ariannaa selvittämään veljensä vaimon murhan, jota paikallinen karabinieeri ei vaivaudu riittävällä tarmolla tutkimaan. Ulkoisesti viehättävä Lily on onnistunut viettelemään useampia Tolfan kylän miehistä ja herättänyt kyläläisissä - eri toten kylän naisissa - niin kateutta, vihaa kuin kostonhimoakin. 

"Oliko Lilyn tulo Tolfaan ollut erehdys? Olisiko hänen pitänyt arvata mitä tuleman piti jo sinä aurinkoisena kevätpäivänä, kun Lilyn nauru oli kaikunut hotellin aulassa ensimmäistä kertaa? Kenenkään elämä ei ollut ennallaan. Realen perheen maailma oli keikahtanut kumoon. Koko kylä näytti repeilleen liitoksistaan, oli kuin jättiläismäinen mustaleski olisi iskenyt kiinni Tolfaan ja myrkyttänyt asukkaiden mielet."

Lilyn murhaa selvittäessään Ariannakin joutuu uhatuksi ja sukeltaa vaarallisille vesille. 

Kuolema sypressin varjossa sisältää sopivasti jännitystä, se on vetävästi kirjoitettu ja sopii oivalliseksi kesälukemiseksi niin sade- ja aurinkovarjojen allekin. Päähenkilössä on riittävästi ainesta naispuoliseksi James Bondiksi ja ajoittain hän muistuttaa jopa kaikkitietävää neiti Etsivää. Romantiikannälkäisten makuhermojakin kirja kutittelee. 

"Mies vaikutti iloisen yllättyneeltä, kun Arianna sanoi haluavansa puhua kahden kesken. Lucianon katse liukui hänen vartalollaan ja hän näytti pitävän näkemästään. Mies korjasi varovaisesti Ariannan kaulakorun asentoa. Kosketus tuntui Ariannan iholla polttavana. Hetkeksi hän unohti, miksi oli halunnut puhua miehen kanssa."

Ja sisältäähän kirja aimo annoksen italialaista ruokakulttuuria. Ehdottomasti kiinnostava uusi kirjasarjatuttavuus ja kyllä nälkä heräsi monella tapaa. Pitäisikö avata pullo Baroloa?

Vera Vala
Kuolema sypressin varjossa (2014)
Gummerus
s. 359

Makeat rocky road -herkut (ilman suolapähköinöitä)

Vaalikamppailun tohinoissa ei ole juuri ehtinyt blogata. Kuopus täytti eilen kahdeksan ja pääsiäismaanantaina vietämme pienimuotoisia synttäreitä lähisuvun kesken. Tein synttäreille rocky road -herkkuja, joihin ei tällä kertaa tule suolapähkinöitä. Perinteisemmän ohjeen saa siis lisäämällä joukkoon pähkinöitä. 

Ohjeen (muokkasin määriä ja ainesosia hieman) löysin Lastenkutsut-lehdestä, josta aion myös leipoa jääkarhu-syntymäpäiväkakun ja väsätä pop corn -tikkareita. Tulee testattua lehden ohjeita oikein urakalla. Lastenkutsu-lehti oli muutenkin todella mukava lehti. Siinä oli hyvännäköisiä ja helppoja ohjeita lasten syntymäpäiväjuhlille ja -kutsuille. Myös kattamiseen, leikkeihin ja askarteluun oli monenlaisia vinkkejä. Pääpaino oli kuitenkin leivontaohjeissa. Löysin monia mieleisiä ohjeita.   

Rocky road -resepti: 

200 g maitosuklaata

3-4 Digestive-keksiä

1 dl marenkia

1,5 dl vaahtokarkkeja

valkosuklaahippuja

valkosuklaata

Sulata paloiteltu suklaa mikrossa. Rouhi keksit ja marenki paloiksi. Lisää ne jäähtyneeseen suklaaseen ja puolet vaahtokarkeista samoin. Lusikoi pieniin muffinivuokiin. Laita vuokiin pinnalle valkosuklaahippuja ja vaahtokarkkeja. Valuta valkosuklaata päälle raidoiksi. Laita jääkaappiin jähmettymään. Ota huoneenlämpöön hieman ennen tarjoilua. 

Rocky road -ohje on todella nopea ja helppo. Kannattaa kuitenkin jättää marenki ja keksin palat riittävän isoiksi paloiksi. Itse rouhin ne vähän turhan pieniksi. Itse jäin myös kaipaamaan sitä suolaista tvistiä. Ensi kerralla lisään ohjeeseen sopivasti suolapähkinöitä. 

Mary Shelley, Frankenstein ja sielun pimeät voimat (Mazzarella, Sielun pimeä puoli)

Aina mun pitää kirjoittaa. Ainakin silloin kun on lukenut hirviöistä kertovan kirjan. Hirviöt vilahtelivat eilen myös Suomen euroviisufinaalin takia mielessäni, sillä kukapa ei muistaisi ja rakastaisi Suomen kuuluisinpaa hirviötä eli Lordia. 

Merete Mazzarellan kirja Sielun pimeä puoli (2014) ei kuitenkaan kerro Lordista, eikä juuri muistakaan hirviöistä. Teos kuvaa Frankenstein-romaanin kirjoittajan Mary Shelleyn elämää, ja kirja on samalla syväluotaava analyysi Frankensteinin hirviöstä. Mazzarella yrittää kirjassaan etsiä vastausta kysymykseen, mikä lopulta on hirviö ja mikä tekee hirviöistä meille tärkeitä. 

Mazzarella kirjoittaa teoksensa alussa, miten joutui Frankensteinin hirviön pauloihin. Hän ei omien sanojensa mukaan koskaan ole ollut kiinnostunut hirviöistä tai ole perehtynyt niihin ennen kuin eräänä päivänä huomasi kiinnostuneensa Mary Shelleystä ja siitä, miten Shelleyn kaltainen nuori nainen keksi 1800-luvun alkuvuosina vastenmielisen ideansa ja kirjoitti siitä 19-vuotiaana romaanin Frankenstein: uusi Prometheus (1816)

Sielun pimeä puoli kirjassa läpikäydään yksityiskohtaisesti Mary Shelleyn melko traagistakin elämää ja häneen sidoksissa olevien ihmisten kohtaloita. Mary Shelley itse oli feministi Mary Wollstonecraftin ja kirjailija, anarkisti William Godwinin tytär. Muita Sheylleyn elämään vaikuttavia ihmisiä olivat muun muassa Maryn aviomies runoilija Shelley ja Lordi Byron - oman aikakautensa radikaaleja kumpikin. Mazzarella kuvaa Shelleyn elämänvaiheita kiehtovasti, ja lukija pääsee kurkistamaan 1800-luvun kulttuurieliitin elämään. 

Jos Mary Shelleyn elämä jo itsessään oli kiinnostava, niin Frankenstein vasta onkin vuosien saatossa herättänyt kiinnostusta - tulkintoja ja kysymyksiä. Romaani on nostanut esiin muun muassa kysymyksiä ihmisen vastuusta ja elämänluomisen eettisistä kysymyksistä. Mazzarella pohtii teoksessaan sitä, mitä ihmisyys lopulta on.  Mazzarellan mukaan itse hirviöys on edelleen yhtä epäselvä käsite kuin ihmisyys. Miksi olento, jonka tunnemme Frankensteinin hirviönä herättää meissä iljetystä ja inhoa yhä uudestaan ja uudestaan?

"Jos Olennosta tulee hirviö, syynä on se, että häntä pidetään hirviönä. Ja se, että hän alkaa yhä vahvemmin itsekin pitää itseään hirviönä. Kyse on itseinhosta."

Kumpi lopulta onkaan hirviö ja kumpi ihminen - hirviön luonut tohtori Frankenstein vai hänen luomansa nimetön, ruma ja kauhistusta herättävä Olento? Ruumiin osista koottu Olento on inhimillinen ja haavoittuvainen, mutta ihmisten kammoksunta saa hänen käytöksensäkin muuttumaan hirviömäiseksi. Kirja saa ajattelemaan ulkonäkökeskeistä yhteiskuntaamme. Helsingin Sanomissa oli muutama viikko sitten haastattelu toimittaja Kimmo Oksasesta, joka menetti laajalle levinneen bakteeritulehduksen vuoksi kasvonsa ja muistutti sairaalasta päästyään omien sanojensa mukaan avaruushirviötä tai mutanttia. Oksanen on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Kasvonsa menettänyt mies (2014). Hän on avannut omia kokemuksiaan siitä, mitä on joutunut kokemaan ja miltä ulkonäön menettäminen on tuntunut. Oksasen mukaan ulkonäön vankina oleminen vangitsee myös mielen. 

Mazzarella toteaa, että Mary Shelleyn luoman hirviön ulkönäössä on eettinen sanoma, joka koskee kehoa ja ulkonäköä. Sitä samaa teemaa käsittelee Oksanen omassa teoksessaan. Olemme kehomme vankeja ja helposti mielemme mukautuu kehon ja ulkonäön vaatimuksiin. 

"Olemme saaneet kylästymiseen asti kuulla sentimentaalista puhetta meidän kaikken tarpeesta tulla nähdyksi. Sentimentaalikseksi sen tekee haluttomuus tunnustaa sitä tosiasiaa, etteivät kaikki katseet suinkaan ole rakastavan hyväksyviä. Useimmat meistä joutuvat kokemaan tämän silloin tällöin, mutta olento kaiken aikaa. Mieluummin kuin nähdyksi tulemisen tarpeesta meidän pitäisikin puhua tarpeesta saada nimi, tulla puhutelluksi ja saada tilaisuus vastata. Nähdyksi tuleminen on sitä yksisuuntaista: me tarvitsemme keskustelua, yhdessäoloa, yhteisyyttä."      

Sielun pimeä puoli pohtii ja nostaa esiin ihmisen ikiaikaisen tarpeen tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi. Ihminen tarvitsee toista ihmistä kasvakseen ihmiseksi ihmiselle. Samalla tavoin myös vammaiset ihmiset tarvitsevat nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi tulemisen kokemuksia. Pertti Kurikan nimipäivien euroviisuvoitto toi koko kansakunnalle uskoa, että myös vähemmistöt voivat tulla yhteiskunnassamme kuulluiksi ja juhlituiksi sankareiksi. 

Merete Mazzarella 

Tammi (2014)

Själens nattsida - Om Mary Shelley och hennes Frankenstein

suomentanut Raija Rintamäki

s. 245

  

Cunninghamin lumoava Lumikuningatar

On kulunut tovi, että olen viimeksi blogannut lukemistani kirjoista. Laskin eilen, että tammikuussa tuli luettua 1729 sivua kaunokirjallisuutta, mutta vaikka luin useampia teoksia, en ehtinyt kirjoittaa yhtään varsinaista kirjablogia. Eduskuntavaaleilla on epäilemättä osuutensa asiaan. Kirjoista bloggaamiselle on vähemmän aikaa, kun tulee kirjoitettua muita tekstejä, kuten kolumneja, mielipidekirjoituksia ja poliittisia blogeja.  

Eilen päätin ryhdistäytyä ja blogata viimeisimmästä lukemastani romaanista. Michael Cunninghamin Lumikuningatar (2014) on kuudes Cunninghamilta suomeksi ilmestynyt teos. Parhaiten Cunningham muistetaan varmasti Pulitzer-palkinnonkin tuoneesta läpimurtoromaanistaan Tunnit. Cunninghamin tyylistä pitävä ei varmasti pety uusimmankaan teoksen äärellä. Jo teoksen kaunis ja silmiä hivelevä luminen kansikuva kutsuu lukijaa luokseen ja uppoutumaan talvisen New Yorkin sykkivään elämään ja kirjan päähenkilöiden koskettavaan tarinaan. 

Lumikuningatar on haikean surullinen romaani, jossa käsitellään rakkautta, kuolemaa ja aikuisten ystävyyttä kahden veljeksen ja heidän läheistensä kautta. Kirja alkaa valoilmiöstä. Eräänä pimeänä marraskuisena iltana jälleen yksi poikaystävä on jättänyt 38-vuotiaan Barrett Meeksin. Tällä kertaa niinkin tylysti kuin tekstiviestillä. Barrett kävelee Central Parkin kautta kotiin, kun hän näkee taivaalla mystisen ilmestyksen - vihertävän ja taivaallisen valon. 

"Siellä se oli. Vaalean sinivihreä valo, läpikuultava huntu, tähtien korkeudella, ei, alempana kuin tähdet mutta silti korkealla, korkeammalla kuin puunlatvojen yllä leijuva avaruusalus. Kenties se oli verkalleen levittäytymässä, kenties ei; se oli tiheimmillään keskiosassa ja muuttui reunoilla pitsimäisiksi kielekkeiksi ja spiraaleiksi." 

Barrett epäilee valon olevan jokin revontulien eteläinen oikku tai lentokoneen valojen heijastusta, kunnes aistii valoilmiön läsnäolon ja tuntee kuinka se kulkee hänen lävitseen: "Ja sitten, ei hitaasti eikä nopeasti, valo hävisi. Se hajosi vaaleansinisiksi säkeniksi jotka näyttivät jollain tapaa elollisilta, kuin tyynen, titaanisen vanhemman leikkisiltä jälkeläisiltä. Sitten nekin katosivat näkyvistä, ja taivas oli taas sellainen kuin se oli ollut, kuin se on aina ollut." 

Barrett, joka ei ole uskonut aiemmin Jumalaan, uskoo nähneensä ihmeen. Barrettin isoveli 43-vuotias Tyler taas on antautunut täydellisesti hoivaamaan laajasti levinnyttä syöpää sairastavaa tyttöystäväänsä, tulevaa vaimoaan, Bethiä ja kirjoittaa tälle koskettavaa kappaletta osoittaakseen rakkautensa. Tyler suo itselleen kokaviivan silloin tällöin, sillä hän uskottelee itselleen, että kokaiini antaa hänelle lisäpuhtia ja luovuutta hetkinä, jolloin se on tarpeen.   

"Hetki sitten hän oli tuskainen ja ajatteli sekavasti, mutta nyt - vetäistyään nenäänsä kitkerää taikuutta - hän on niin terävä ja energinen kuin olla voi. Hän on riisunut esiintymisasunsa, ja hänen minänsä todellinen vaatetus istuu hänelle täydellisesti. Hän on yhden miehen yleisö, joka seisoo alastomana ikkunassa kahdenkymmenennenensimmäisen vuosisadan alussa ja jonka rinnassa väreilee toivo."

Kirja kuvaa vuosia 2014-2018 ja Yhdysvaltojen tapahtumat, kuten presidentinvaalit tai Guantanamonin kidutukset vilahtelevat kirjassa luomassa ajankuvaa. Veljesten elämä kietoutuu Bethin sairauden ympärille ja kirjan muut henkilöhahmot täydentävät Barrettin ja Tylerin tarinaa. Cunninghamin vahvuus on yksityiskohtaisessa kuvauksessa ja uskottavissa, yhdessäkin yksinäisissä, henkilöhahmoissa. Herkkä kuvaileva kieli lumoaa varmasti osan lukijoista sekä talvinen New York kirjan tapahtumapaikkana. Minut kirjan tarina jätti osin kylmäksi, en tiedä, johtuiko se itse tarinasta, kirjan lopusta vai henkilöistä. En pystynyt samaistumaan henkilöihin ja epämääräinen valoilmiö, jonka seurauksena veljekset, erityisesti Barrett, etsivät elämälleen merkitystä, rakkautta ja sisältöä tuntui keinotekoiselta.     

  

Kirja lienee saanut nimensä Hans Christianin Andersenin sadusta Lumikuningatar. Kirjan alkusivuilla on nimittäin lainaus Lumikuningattaresta. Nimi viitannee myös Tylerin vaimoon Bethiin, joka muistuttaa valkoisissa vaatteissaan ja kalpeine kasvoineen Lumikuningatarta. Taivaalta satavat lumihiutaleet luovat kirjaan puhdistavan valkean tunnelman, jossa on ripeys jäistä kylmyyttä - niin kuin meissä ihmisissä välillä on.

"Tyhjän äärettömän lumisalin keskellä oli jäätynyt järvi, jonka pinta oli halkeillut tuhansiksi paloiksi, ja jokainen pala oli niin säntillisesti toisen kaltainen, että saattoi puhua todellisesta taideteoksesta. Järven keskellä istui lumikuningatar; silloin kun oli kotona." H.C. Andersen, Lumikuningatar

Cunninghamin Lumikuningattaressa jokainen pala on säntillisesti paikallaan. Teos halkeilee sujuvasti lukijan mielessä ja laittaa pohtimaan myös omaa elämää. Romaani on todellinen taideteos, siitäkin huolimatta, että se ei minuun täydellisesti kolahtanutkaan.       

Michael Cunningham 

Lumikuningatar (2014)

suom. Raimo Salminen

Gummerus

s. 291  (kirjastosta)  

Jälkikirjoitus: Mitä sitten tammikuussa luin?   Työpaikan lukupiiriin luin Timo K. Mukan rosoisen kauniin ja minuun suuren vaikutuksen tehneen Maa on syntinen laulu, Mauri Kunnaksen hauskan ja historiallisen, kouluopetukseenkin oivasti soveltuvan Koiramäen talossa ja Aino Suholan runokokoelman Rakasta minut vahvaksi. Mukan ohella klassikkosarjaa lukulistallani edusti tammikuussa luettu lapsenmurhasta kertova Minna Canthin Anna-Liisa. Monettakohan kertaa sen luinkaan? Edelleen se on yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään 1895 ja koskettaa vahvasti nykylukijaakin. Luin myös muun muassa Reetta Pekkasen esikoisrunokokoelman Pieniä kovia nuppuja ja Sari Peltoniemen aikuisille suunnatun satukokoelman Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille ja Tero Tähtisen esseekokoelman Lohikäärmeen päivät, joka kertoi kirjoittajan viettämästä puolesta vuodesta Shanghaissa ja kuvasi kiinnostavasti niin kiinalaista elämänmenoa, runoutta kuin runouden kääntämisen pulmia. Esseekokoelman avulla tulin oppineeksi, kuinka paljon erilaisia teelaatuja Kiinassa onkaan. Tähtisen matkapäiväkirja kannattaa ainakin teenjuojan lukea. Luin myös kaksi käännösromaania ruotsalaisen humoristin Jonas Jonassonin Lukutaidoton joka osasi laskea ja tosiaan blogissakin kuvatun Michael Cunninghamin Lumikuningattaren.

73 kirjaa, 13532 sivua kaunokirjallisuutta ja 56 blogitekstiä

Ensimmäinen kokonainen blogivuosi on takanapäin. On aika tarkastella sekä blogivuotta että luettuja kirjoja. Luin vuoden aikana 73 kirjaa. Olin laittanut tavoitteeksi sata kirjaa, joten tavoitteesta jäin jonkin verran. Tosin en ole laskenut lukemiini kirjoihin lasten kuvakirjoja, joten sata kirjaa on luettu, jos mukaan ottaisi kuvakirjat. Olen vuoden aikana lukenut 13 532 sivua kaunokirjallisuutta. Luku sisältää sekä pidempiä lastenkirjoja, nuortenkirjoja, sarjakuvia, klassikkoita, runoteoksia, aikuisille suunnattuja romaaneja sekä tietysti eri lajeja, kuten scifiä, dekkareita ja fantasiaa. Viime vuonna luin hieman yli 8700 sivua, joten viime vuonna tekemäni uudenvuodenlupaus lukea tänä vuonna yli 9000 sivua täyttyi oikein reippaasti. Olisiko vuoden 2015 lupaus sitten ylittää tämän vuoden sivumäärä? Se tarkoittaa noin 35-40 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. 

Romaaneja vuoden 2014 aikana luin 36 ja runoteoksia taas 17. Tämän lisäksi luin kaksi esseeteosta, kaksi näytelmää ja yhden novellikokoelman. Sarjakuvakirjoja luin vain kolme ja pidempiä lastenkirjoja taas 12. Tenttikirjoja tai tieteellistä kirjallisuutta en ole lukuihin laskenut. Olen pitäytynyt täysin kaunokirjallisten teosten laskemisessa. 

Blogiin kirjoitin vuonna 2014 56 tekstiä, joista leivontaa ja erilaisia leipomuksia käsitteli 22 tekstiä, 30 tekstiä keskittyi kirjoihin sekä kirjallisuuteen ja seitsemässä tekstissä oli vähän molempia. Aktiivisin blogikuukausi oli lokakuu, jolloin kirjoitin kymmenen bloggausta. Kesällä pidin blogitaukoa peräti neljä kuukautta, joten touko-elokuussa en saanut yhtään tekstiä aikaiseksi.

Kirjailijoita, joilta luin useampia teoksia tänä vuonna, olivat Douglas Adams, jonka linnunrata-kirjasarjaa luin neljä osaa. Viides osa on edelleen lukematta, sillä sarja alkoi osa osalta yhä enemmän tökkiä. Salla Simukan Lumikki-trilogian luin kokonaisuudessaan. Niina Hakalahdelta, Harri V Hietikolta, Johanna Hulkolta, Seppo Jokiselta, Harri Istvan Mäeltä, Tuula Kallioniemeltä ja Eila Kivikkaholta luin kaikilta kaksi teosta. Hulkon uuden Geoetsivät-lastenkirjasarjan kaikki tähän mennessä ilmestyneet osat on nyt luettu. Töissä voinkin pian siirtyä suosittelemaan luettavaa alakoululaisille.    

Paljon jäi vuoden aikana hyvistä kirjoista kirjoittamatta ja se harmittaa. Tänä vuonna täytyy yrittää kirjoittaa useammin varsinkin kiinnostavista romaaneista. Välillä tuntuu aika tekevän ikävät temppunsa. Näin kävi muun muassa Salla Simukan Lumikki-trilogian kohdalla ja molempien Seppo Jokisen kirjojen kanssa. Ongelmaksi ovat myös muodostuneet arvostelukappaleet, joita putkahtelee postilaatikkoon. Tuntuu, että aikaa ei ole riittänyt arvostelukappaleiden lukemiseen. Siinä onkin paljon parannettavaa. 

Vuoden Top 10 eli parhaat lukukokemukseni tai mielenkiintoisimmat tuttavuudet perusteluineen (järjestyksellä ei niin väliä)

1. Katja Kaukonen: Kohina 
Kirjan kerronta soljuu eteenpäin kuvina ja tarinana, jonka haluaa lukea loppuun. Kaukosen kieli hurmaa lukijansa ja sitä huomaa lukijana jäävänsä kuuntelemaan kirjan ja meren kohinaa ympärillään.
2. Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Romaani, jossa henkilöiden kohtalot kietoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa. Kirja, jossa ei tiedä, mikä on totta, mikä valhetta. Kirja yksinkertaisesti kuljetti lukijansa paikkaan, joka voisi olla missä vaan. Kirjalle myönnettiin Tampereen kirjallisuuspalkinto vuonna 2014.

3. Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi, Musta kuin eebenpuu) 
Nuortenkirjasarja, joka on noussut käännöskirjallisuuden kärkeen, vei aikuislukijankin mukanaan. Kirjojen juonen kehittely vakuuttaa, ja henkilöhahmot ovat uskottavia. Suomen Nälkäpeli-ilmiö on syntynyt.

4. Seppo Jokinen: Mustat sydämet
Vanha tuttu komisario Koskinen seikkailee tällä kertaa Australiassa. Luin teoksen juuri ennen joululomaa ja kirja imaisi mukaansa, joten tällä kertaa meidän perheessä ei syöty jouluaattona itse tehtyä perunalaatikkoa, vaan sitä Saarioisten äitien tekemää. Jos joku kirja onnistuu siten, että ennen jouluaattoa uppoutuu siihen, eikä jouluvalmisteluihin, paikka listalla on taattu. 

5. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Itseoikeutettu klassikko listalla. Kuvaus olemassaolon taistelusta ja ihmisen voimattomuudesta sekä pienuudesta luonnon edessä on myös kuvaus kahden eri-ikäisen ihmisen kaiken voittavasta ystävyydestä. Vanhus ja meri on vaikuttava kirja. 

6. Juhani Ahvenjärvi: Ilmakuva osuu joka oksaan
Ilmakuva osuu joka oksaan on sellainen runokokoelma, jonka haluaisi hankkia omaan hyllyynsä. Valoisa runokirja, joka kutsuu luokseen. Teoksessa on kauniita, yksinkertaisia runokuvia, mutta silti kielellisesti taidokkaita.  

7. M.L Stedman: Valo valtameren yllä
Ehkäpä vuoden paras lukukokemus. Koskettava ja sykähdyttävä kirja, jonka tarinaa en pystynyt päästämään käsistäni ennen kuin kirja oli loppu. Lempeän kaunis, vaikkakin surullinen tarina rakkaudesta ja luopumisesta. 

8. Jari Mäkipää: Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo
Kiinnostava uusi lastenkirjasarjatuttavuus, joka yllätti minut positiivisesti. Minulla ei ollut kirjan suhteen mitään odotuksia, mutta kirja oli hyvin kirjoitettu. Siinä oli hyvä ja jännittävä juoni. Vuoden yllättäjä. 

9. Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Tatu ja Patu, syömään!
Meillä on varmaan kaikki Tatut ja Patut omana ja aina ne jaksavat viehättää. Uusin Tatu ja Patu oli yhtä hauska kuin entisetkin. Ehkä jopa hauskempi. Tatu ja Patu, syömään! on sopivasti opettavainen ja sopivasti pähköhullu teos. Kirja pääsi listalle, koska ääneen lukeminen omalle lapselle on aina yhtä nautittavaa ja tämä kirja antoi meille kahdelle yhteisiä naurunhetkiä.  

10. Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja
Teos, joka oli ehkä yksi huonoimmista kirjoista, jonka olen lukenut. Silti tavallaan hauska ja päätyi listalle yksinkertaisesti siitä syystä, että luin sen työpaikan lukupiiriin. Kirjoista keskusteleminen on antoisaa, mielenkiintoista ja voimaannuttavaa. Niistä huonoista kirjoista keskusteleminenkin. Lukupiirissä tuli luettua viime vuonna myös Linnunradan käsikirja liftareille, Humiseva harju, Vanhus ja meri, Vuonna 1984, Havukka-ahon ajattelija, Ylpeys ja ennakkoluulo, Pikku Pietarin piha, Fedja-setä, kissa ja koira, Pieni runotyttö ja Punainen viiva. Ilman lukupiiriä monet näistäkin klassikoista olisivat jääneet lukematta.

Talvinen puolukkajäädyke

Tein jouluaattopöytään puolukkajäädykkeen, josta riitti myös pienet yksittäispakatut annokset joulupäiväksi. Jäädyke sai sukulaisilta runsaasti kehuja, sillä se on sopivan raikas ja pirteä raskaan jouluruoan vastapainoksi. Jäädyke sopii toki muulloinkin jälkiruokaksi kuin vain jouluna. Se toimii mukavasti talven keskellä ja muistuttaa syksyn puolukkaretkistä. Varsinaisen jäädykkeen jäädytin Tupperware-jäädykevuokaan ja viisi yksittäistä annosta kaksinkertaisiin muffinivuokiin. Niistä tuli kauniit jälkiruoka-annokset, kun ne kumosi lautasille ja koristeli mieleisiksi.   

Ohje: 

5 dl puolukoita

0,5 dl fariinisokeria

2 rkl karpalomehua

3 kananmunaa

1 dl sokeria

2 dl kermaa

200 g turkkilaista jukurttia

1 tl vaniljasokeria

Hienonna pakastepuolukat fariinisokerin kanssa monitoimikoneessa. Mausta seos karpalomehulla. Vatkaa kananmunat ja sokeri vaahdoksi. Vaahdota kerma. Sekoita turkkilainen jukurtti ja vaniljasokeri kerman sekaan. Yhdistä vaahdot. Kaada puolukkaseos joukkoon ja sekoita seokset varovasti. Kaada seos kylmällä vedellä kasteltuun jäädykevuokaan, sulje se kannella tai laita päälle foliota. Jäädytä mielellään yön yli. Ota jäädyke noin puoli tuntia ennen sulamaan ja koristele esimerkiksi puolukoilla. 

  

Miten onnistuin runokirja kuussa haasteessa?

Oman kirjahyllyn runoja

Vuosi lähenee loppuaan ja on aika tehdä koontia tänä vuonna luetuista kirjoista ja lukuhaasteista. Osallistuin kahteen valtakunnalliseen lukuhaasteeseen, Karo Hämäläisen marraskuun lukuhaasteeseen, jossa luettiin 30 sivua kaunokirjallisuutta marraskuussa joka päivä ja Salla Simukan joulukuiseen nuortenkirjahaasteeseen. Marraskuun haaste tuli onnistuneesti suoritettua ja siitä bloggasinkin jo aiemmin. (Voit tutustua tarkemmin haasteeseen täältä.). Samoin Simukan nuortenkirjahaasteen suoritin oikein mallikkaasti. Luinhan joulukuussa sekä Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin, Simukan Lumikki-trilogian kokonaisuudessaan ja Terhi Rannelan Läpi yön. Järjestin itse kirjabloggariyhteisössä Gabriel Garcia Marguezin elämäntyötä kunnioittavan pikkuhaasteen, jossa eri bloggarit lukivat Marguezilta eri teoksen. (Sen haasteen ja haasteessa luetut teokset löydät tästä blogitekstistä.)

Erilaisista kirjablogeista löytyy mitä mielenkiintoisempia lukuhaasteita vuoden mittaan. Esimerkiksi blogista Anna minun lukea enemmän löysin ranskalaisen kirjallisuuden lukuhaasteen Viva la France ja vaikkapa Lurun luvuista Finlandia-palkittujen kirjojen lukuhaasteen. Mietin vuoden alussa, että olisi hienoa tarttua monissa kirjablogeissa oleviin lukuhaasteisiin, mutta tiesin, että aikapula vaikeuttaisi niiden suorittamista. Koska runoja taas tulee luettua ihan liian harvoin ja vähän, päätin ottaa itselleni vuoden alussa lukuhaasteeksi lukea runokirjan kuussa. Tarkoitus oli siis lukea vähintään runokokoelma kuukaudessa eli kaksitoista runokirjaa vuodessa. Osan runoista tuli olla uusia vastajulkaistuja kotimaisia kokoelmia, osa suomalaisia klassikkorunokokoelmia ja osa käännöksiä ulkomaisilta runoilijoilta. Asetin itselleni myös vaatimukseksi, että vähintään neljästä kokoelmasta on kirjoitettava blogiteksti. 

Luin vuoden aikana 17 runoteosta ja kahdeksasta kirjoitin blogiini. Luin sekä omakustannerunokokoelmia, klassikoita ja tunnettujen suomalaisten nykyrunoilijoiden teoksia. Aivan joka kuukausi en runokirjaa saanut luettua, mutta toisaalta joinain kuukausina luin useamman runoteoksen. Marraskuussa luin peräti neljä runokokoelmaa. Osan runoista luin ääneen, kuten mummoni kuolinvuoteella luetut Kivikkahon kokoelmat ja pojalleni lukemani Anneli Kannon aakkoslimerikit. Alla lista runokirjoista, jotka luin ja niihin liittyvät bloggaukset, jotka löytyvät linkeistä.

Ehdoton suosikkikirjani oli tänä vuonna Juhani Ahvenjärven Ilmakuva osuu joka oksaan. Rakkain ja kokoelma taas oli Eila Kivikkahon Parvi, joka on ollut eräs lempirunokirjani jo vuosia. Nyt se sai uusia entistä koskettavimpia merkityksiä lukuhetken erityisyyden tähden.  Hassuin runokirja oli Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä. Kaunein Arto Lapin pieni runoteos Kärpäshäiriö ja makaaberein Tuija Välipakan Take away. Muutamat runoteokset olisivat tarvinneet kustannustoimittajan auttavaa kättä ja eräät lukemistani runokokoelmista olivat niin huonoja, että ne olisi voinut jättää jopa julkaisematta. Suurin osa lukemistani kokoelmista on kirjastosta ja vain Kivikkahon teokset löytyvät omasta hyllystäni. Useimmat ovat myös pirkanmaalaisten kirjailijoiden uusia runokirjoja, sillä olen lukenut niitä Tampereen kirjallisuuspalkintoa myöntävän toimikunnan kirjalistalta.

Runokokoelmien lukemista aion jatkaa ensi vuonnakin. Ehkä en haasteeksi asti runojen lukemista kuitenkaan ota. Toisaalta runokokoelma kuukaudessa on haasteena sellainen, joka ainakin minulle lukijana sopii. Se ei stressaa liikaa ja lisäksi runojen lukeminen sopii kiireisen ihmisen aikatauluihin. Joskus on hyvä pysähtyä yksittäisten sanojen äärelle. Hyvää runollista ja uutta luovaa vuotta 2015. Syventykäämme runoihin myös ensi vuonna.

Vuonna 2014 luetut runoteokset: 

Tammikuu:
Terhi Vedenkivi: Parhaat paratiisit

Helmikuu:                  
Pablo Neruda: Maremoto

Maaliskuu:                
Juha Rautio: Istu laulu

Huhtikuu:                  
Meeri Laamanen: Peter viaton

Toukokuu:                
Eila Kivikkaho: Parvi
Eila Kivikkaho: Venelaulu

Syyskuu:                    
Lily Onjukka-Prusi: Ihminen Ihminen
Timo Jokinen: Hetkiä ihmisiä kohteita

Lokakuu:                        
Juhani Ahvenjärvi: Ilmakuva osuu joka oksaan
Tuija Välipakka: Take away
Jussi Rusko: Lyhyitä ja pitkiä tunteja

Marraskuu:                
Joni Järvi-Laturi: Melankolia
Anneli Kanto: Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä
Niina Hakalahti: Vauvailoa
Pekka Kejonen: Kertakäyttösatori

Joulukuu:
Pekka Kari: Kaksi on äärettömyys
Arto Lappi: Kärpäshäiriö