Barcelonan kadut eivät kuiski kiinnostavasti

Talvilomalle kaipasin jännitystä ja viihdettä, niinpä käteeni tarttui kirjaston dekkarihyllystä Elizabeth Adlerin Malibun etsivät -sarjan neljäs osa - Barcelonan katujen kuiske. Kirjan luettuani on kyllä pakko ihmetellä, miksi se on sijoitettu dekkarihyllyyn, vaikka se edustaa enemmän naisten romanttista hömppäviihdettä. Kirjan etuliepeessä lukee, että "Elizabeth Adler osaa yhdistää taitavasti jännityksen ja romantiikan." Kirjassa tosin ei ollut mielestäni jännitystä laisinkaan, että se siitä jännittävästä murhamysteeristä. Jos ei ollut jännitysromaanissa jännitystä, niin ainakin nimi oli onnistuttu suomentamaan kovin omaperäisesti. Kääntäjä Satu Leveelahti on suomentanut teoksen nimen From Barcelona, with love Barcelonan katujen kuiskeeksi. Ei kirjassa juuri ollut sitä Barcelonan katujen kuiskettakaan - mitä nyt hieman vierailtiin Ramblan sivukadun vanhassa sukukartanossa ja kaupungista etelään sijaitsevalla viinitarhalla. 

Hollywoodin kuumin laulajatähti ja julkkis Bibi Fortunata pidätetään teoksen alussa epäiltynä rakastajansa ja tämän rakastajattaren kaksoismurhasta ja keskellä murhaepäilyskandaalia Bibi katoaa jäljettömiin. Kuluu muutaman vuosi, juttu pysyy avoimena, mutta kukaan ei tiedä, missä Bibi on - onko hän kadonnut itse vai kuopattu muiden toimesta? 

Kirjan päähenkilöpari Malibun etsivät, Mac Reilly ja Sunny Alvarez, kohtaavat kadonneen Bibin tyttären yhdeksänvuotiaan Paloman pelastaessaan tämän hukkumiselta Malibun rantatalonsa edustalta. He alkavat selvittää Bibin katoamista Paloman tädin Jassyn, Bibin sisarpuolen, ja hänen isoäitipuolensa Lorenza de Ravelin pyynnöstä. 

Päähenkilöpari on perinteinen ja tyypillinen viihderomaaneissa esiintyvä pariskunta. Mac Reilly on komea ja vähän karski yksityisetsivä, joka asuu puisessa pistaasipähkinän värisessä rantatalossaan Malibulla henkeäsalpaavan kauniin, menestyvän ja tyylikkään morsiamensa (apulaisetsivä) Sunny Alvarezin ja heidän kahden koiransa Pistaasin ja Tetoron kanssa. 

"Mac oli jo useita vuosia järjestellyt toisten ihmisten elämää. Hänellä oli ongelmien suhteen kuudes asisti, ja vielä paremmin hän aisti pahikset, vaikka nämä olisivat olleet kuinka hurmaavia ja vakuuttavan oloisia. Viimeisten muutaman vuoden ajan hän oli yksityisetsivän päivätyönsä ohella ollut television superetsivä, jolla oli oma show, Mac Reillyn Malibumysteerit, todellisuuspohjaista draamaa, jota esitettiin torstai-iltaisin ja jossa otettiin vanhoja hollywoodilaisia rikoksia uuteen tutkintaan. Mac näytti ohjelmassa erityisen hyvältä farkuissaan ja mustassa Dolce & Gabbanan nahkatakissa, jonka Sunny oli ostanut hänelle ja josta oli tullut hänen tavaramerkkinsä." '

Kuten katkelmastakin huomaa, viihderomaanille ominaiseen tapaan kirjassa vilahtelee muotimaailmasta tuttuja suunnittelijoita sekä laatuun ja kalleuteen viittavia tuotemerkkejä: "Paloma seisoi portaikon yläpäässä puristaen käsissään pientä pinkkiä laukkua, joka oli tungettu täyteen kaikenlaista tärkeää. Hän oli pakannut mukaan pillin, jonka hän oli voittanut huvipuistossa Malibussa, villatakin, jonka Sunny oli antanut hänelle sinä päivänä rannalla, kun hän oli vähällä hukkua, ja myös Missonin huivin, videopelejä ja iPhonensa..."     

Kirjassa miljööt vaihtelevat - vuoroin ollaan Malibussa, Napa Valleyssa, Hollywoodin kukkuloilla tai Barcelonassa. Lisäjännitettä kirjaan tuovat Paloman isoäitipuolen paljastuminen Mac Reillyn suureksi ensirakkaudeksi, Sunnyn mustasukkaisuus ja Bibin rakastuminen nuoreen nousussa olevaan muusikkoon Jacintoon. Lopulta paljastuu niin kaksoismurhan tekijäkin, Paloman oikea isä ja tietysti romantiikan nälkäinen saa vielä juhlittavakseen häät. 

Valitettavasti juonen käänteet ovat kovin ennalta-arvattavia, murhamysteerin selvittely onttoa ja henkilöt pinnallisia. Jotain kiinnostavaa kirjassa kuitenkin oli, sillä kuten niin monien muidenkin sarjojen kohdalla, jäin miettimään, että onko sarjassa aiemmin julkaistut osat Malibun yöt, Unelmien Saint-Tropez ja Monte Criston jalokivet nautinnollisempia lukukokemuksia ja seuraisiko niistä kiihkeä halu varata lentoliput Välimeren rannoille. Tällä kertaa romanttinen smoothie jäi kuitenkin turhan mauttomaksi ja värittömäksi, enkä kirjan päätyttyä löytänyt itseäni Booking.comin sivuilta varaamasta hotellia Barcelonan Ramblalta.

Elizabeth Adler

Barcelonan katujen kuiske 

From Barcelona, with love

kääntänyt Satu Leveelahti

Gummerus (2013)

s. 367

   

Rakkausviikon päätteeksi mustikka-valkosuklaakuppikakkuja marenkikuorrutuksella

Eilen ystävänpäivän iloksi opettajanhuoneen pöydälle oli ilmestynyt suklaasydämiä. Päätin itsekin rakkausviikon ja ystävänpäivän kunniaksi leipoa ja ilahduttaa perhettä ja viikonloppuna kylään ilmestyviä ystäviä kuppikakuilla. Päädyin mustikka-valkosuklaakuppikakkuihin, joihin päälle pursotin marenkikuorrutuksen. Kuppikakut tekivätkin hyvin kauppansa. 16 leivotusta on muutama tunti leipomisen jälkeen jäljellä enää neljä. Yhden niistä nappasin lapsilta piiloon ja vien sen huomenna mummolle sairaalaan. Hänkin saa vähän vaihtelua mauttomaan sairaalaruokaan. Tässä ohjeeni myös ystäville. Rakkaudella Johanna  

Ohje: 

Ylhäällä taikina vatkattuna ja alla vuokiin täytettynä. 

225 g leivontamargariinia

2 dl sokeria

3 kananmunaa

4,5 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

1 tl vaniliinisokeria

1 dl maitoa

3 dl mustikoita

75 g valkosuklaata

Kuorrutus: 

4 kananmunan valkuaista

2 dl sokeria

1 tl vaniliinisokeria

Vaahdota huoneenlämpöinen margariini ja sokeri. Lisää munat yksitellen samalla vatketen. Sekoita kuivat aineet ja lisää se taikinaan. Lisää maito, jäiset mustikat ja suuriksi paloiksi rouhittu valkosuklaa taikinaan ja sekoita taikina. Jaa taikina muffinivuokiin. Käytä pikkuvuokien alla muffinivuokaa muuuten kakut leviävät muodottomiksi. Paista 200 asteessa noin 20-25 minuuttia. 

Kuppikakut valmiina uuniin saamaan marenkiin vähän väriä. 

Taikinasta tulee 16 kappaletta, joten paista ensin kaikki kuppikakut ennen kuin valmistat ja lisäät niihin kuorrutteen. Laita kakkuset isolle pellille, johon mahtuvat kaikki.

Vaahdota valkuaiset. Lisää vaahdon lopussa sokerit. Marenkivaahto on riittävän kovaa, kun kulhon voisi kääntää alassuin, eikä vaahto valuisi pois. Pursota marenkivaahto keoiksi kakkusien päälle. Paista samassa lämpötilassa 3-5 minuuttia, kunnes marenkivaahto on saanut hieman väriä. 

Tarjoa ja nautiskele heti!

  

  

Maremoto - matka meren syvyyksistä ihmisen mieleen

Maremoto on espanjaa ja tarkoittaa tsunamia. Maremotossa ei liiku vain pintavesi, vaan vesimassat nousevat pohjasta pintaan ja kasvavat rannalle tullessaan hyökyaalloiksi ja korkeaksi vesiseinämäksi. Japanin sana tsunami tarkoittaa juuri hyökyaaltoa. Se koostuu sanoista tsu - satama ja nami - aalto eli satama-aalto.

Chileläinen nobelkirjailija, runoilija Pablo Neruda kirjoitti elämäkerrassaan, että maanjäristyksen ja tsunamin pelko on kauhun terälehti, joka elää Chilen kaupunkien sydäntä vasten painautuneena. Nerudan syntymävuonna 1904 suuri maremoto tuhosi Chilessä Valparaison kaupungin. Kaupunkia kohdannut onnettomuus jäi chileläisten mieliin. Nerudan viimeinen runoteos Maremoto on nimetty tsunamin mukaan. Neruda itse asui meren rannalla, hän ammensi luovuutensa meren aalloista ja oppi tuntemaan Tyynenmeren mahdin katsellessaan kotoaan Isla Negralta meren elämää. Maremoton runoissa viisaus asuu meressä. Runoista hohkaa kunnioitus meren voimia kohtaan. Merellisyys tulee runoissa maistiaisina lukijalle. Runot tuovat hyökyaallon tavoin valtameren lukijaa lähelle. Kokoelman viimeinen runo alkaa seuraavilla säkeillä: "Näillä sivuilla käännyin meren puoleen / uudelleen ja uudelleen! / Kalat, kuoriaiset, levät / jotka ovat jättäneet jäähdyttämön, / palaavat takaisin Tyynen meren vyötäisille, / aaltojen huumaavaan suudelmaan, / paljaiden karien salattuun viisauteen!"    

Maremoto sai alkunsa vuonna 1969, kun Neruda näki ruotsalaisen taiteilijan Karin Hjertonssonin puukaiverruksen delfiinistä. Neruda pyysi, että Karin tekisi puukaiverruksia erilaisista eläimistä ja tavaroista, jotka huuhtoutuvat rannalle ja hän kirjoittaisi näistä sitten runoja.

Runoteos sisältää 17 runoa meren eläimistä, kasveista ja merenalaisesta maailmasta ja niitä täydentää 15 värikuvaa Karin Oldfelt Hjertonssonin puukaiverruksista. Teoksen ensimmäinen ja viimeinen runo ovat pidempiä, eikä niissä ole kuvituksena puukaiverrusta.

Pidemmät alkuun ja loppuun sijoittuvat runot on nimetty suomeksi Merimesi ja Jäähyväiset meren medelle. Suomentaja Timo Malmi kirjoittaa kirjan alkusanoissa, jossa hän kuvaa Nerudaa meren evankelistaksi, että hän suomensi maremoton meren medeksi ja meren myräksi: "Mesi on elämän nektari, kuningattaren lahja mehiläisilleen. Meren myrä muuttuu meren medeksi ja päinvastoin ja Neruda on näille riveille kirjoittanut matkan meren mielen kautta ihmiseen." 

Kokoelman 15 lyhyttä runoa kauniine, yksinkertaisine ja tyyliteltyine kuvineen kertovat meren eliöistä. Oman runonsa ovat saaneet muun muassa merivuokko, hylje, miekkakala, merietana, keisarihummeri, meritähdet ja merilevä. Runon lukija aistii yhteyden meren kanssa eliöiden avulla. Meri ei kuole edes kalakojun tiskillä, jossa kalat kimmeltävät ja rapusapelit kalisevat.     

Merisiili kuvataan samannimisessä runossa appelsiininkeltaiseksi meren auringoksi. Se lämmittää piikeistään huolimatta kuin rakkaus. Kuten rakkauskin merisiili on välillä piilossa, välillä haurasta ja välillä lihallista. 

 Merisiili on maailmanpyörä / kierevä, hauras, piilossa: / lihallinen, salainen ja piikikäs: / Merisiili on rakkaus.  

Merisiili on yksi maailman vanhimpia eläimiä. Niitä on tavattu jo satoja miljoonia vuosia sitten. Joitakin lajeja pidetään myös ihmiselle vaarallisena. Runosta voi aistia kunnioituksen ja arvostuksen merta ja elämää kohtaan. Ajattelen Tyynenmeren muovipyörteitä - merien eläimien ja kasvien haavoittuvaisuutta ihmisen tekojen edessä. Vaarallinen merisiilikin on meren valo, joka on elänyt kauan ennen ihmistä ja sen soisi elävän vielä ihmisen jälkeenkin. 

Kokoelman viimeisestä runosta Jäähyväiset meren medelle aistii jäähyväisten ja hyvästijätön tunnelmaa ikään kuin Neruda olisi tiennyt, että kokoelma jää hänen viimeisekseen. Runous on kuin meri lasku- ja nousuvesineen. Kuten merikin runot palaavat ja syntyvät elämään aina uudelleen. 

JK. Runojen suomentaja Timo Malmi kirjoittaa kirjan alku- ja jälkisanoissa mielenkiintoisesti Nerudan henkilöhistoriasta, Latinalaisen Amerikan rakastetuimman runoilijan elämän viimeisistä vaiheista, hänen hautajaistensa muuttumisesta poliittiseksi surujuhlaksi sekä Augusto Pinochetin verisestä vallankaappauksesta sekä sotilasjuntan 17-vuotisen diktatuurin seurauksista. Toveri Pablo Neruda on kuollut. Eläköön Neruda. 

Pablo Neruda

Maremoto (alkuteos Maremoto)

Suomennos ja esipuhe Timo Malmi

Palladium Kirjat (2013)

s. 64

Salkkareiden juonikin kalpenee roomalaisille tragedioille

Näin aamuyöstä karmaisevaa painajaista, jossa minua kuristettiin hengiltä. Heräsin unesta juuri sillä hetkellä, kun päästään pullistuvan miehen kädet puristuivat kaulani ympärille. Vapisin vielä silloinkin, kun olin jo kokonaan hereillä. Vältän lukemasta dekkareita illalla ennen nukkumaanmenoa, koska niiden julmuudet tulevat uniini, mutta enpä tullut ajatelleesi, ettei sopivaa iltalukemista ole myöskään antiikin murhenäytelmät.

     

Luin eilen illalla loppuun kaksi maailmankirjallisuuden näytelmäklassikkoa. Nimittäin Lucius Annaeus Senecan, ( n. 4 eKr.-65 jKr.) roomalaisen filosofin ja antiikin ajattelijan, kirjoittamat murhenäytelmät - Medeian ja Thyestesin (Teoksessa Kaksi tragediaa: Medeia & Thyestes)

Medeia ja Thyestes ovat molemmat viisinäytöksisiä kreikkalaistaruihin pohjautuvia tragedioita. Medeia kertoo Kolkhiin kuninkaan Aieteen tyttärestä antiikin kuuluisimmasta velhottaresta Medeiasta ja hänen kavalasta naisen kostostaan. Medeia ja hänen lastensa isä Iason ovat maanpaossa Korintin kuninkaan Kreusan luona. Näytelmä alkaa siitä, kun Iason aikoo yllättäen mennä naimisiin Kreusan tyttären kanssa. Medeia kokee tämän suurena petoksena ja päättää kostaa Iasonin petoksen. Medeian kostossa ei ole mitään suloista, vaan raivoava nainen päättää tuhoata kaiken julmasti tieltään. 

Medeia: Vain se tuo minulle rauhan, jos näen kaiken hautautuneena raunioihin kanssani; hävitköön kaikki kanssani. Tuhoutuva haluaa vetää mukanaan kaiken muunkin.    

Thyestes taas kertoo kahdesta veljeksestä ja kuninkaasta, Atreuksesta ja Thyesteesta. Näytelmän alussa Atreus on noussut kuninkaaksi ja ajanut veljensä maanpakoon. Atreuksen vaimo on ollut uskoton ja Atreus päättää vuorostaan kostaa tämän veljelleen. Seuraavassa katkelmassa Atreus keskustelee henkivartijansa kanssa siitä, millainen kosto olisi riittävä ja tarpeeksi julma.   

Henkivartija: Mitä uutta sinä raivopäinen nyt haudot mielessäsi?
Atreus: En mitään, mikä pysyisi tavallisen tuskan rajoissa; en luovu yhdestäkään rikoksesta eikä niistä yksikään ole tarpeeksi.
Henkivartaija: Miekka?
Atreus: Ei riitä.
Henkivartija: Entä tuli?
Atreus: Edelleenkin liian vähän. 

Atreus kehittelee juonen, jossa vallanhimon, veljesvihan ja kostonkierteen seuraukset näyttäytyvät karmealla tavalla. 

Tragediat ilmestyivät viime vuonna ensi kertaa suomeksi. Ne ovat suomentaneet ansioitunut latinisti-filosofi Antti T. Oikarinen ja latinan kielen oppikirjojakin tehnyt kääntäjä-tietokirjailija Maija-Leena Kallela. Medeian ja Thyestesin suomentaminen on ollut melkoinen urakka. Käännös sisältää suomennoksen lisäksi lukuisia selityksiä, tarinoiden taustoitusta ja selvennyksiä murhenäytelmien aiheiden ja jumaltarujen ymmärtämiseksi. Lisäksi siinä on kääntäjien alkusanat, joissa selvennetään lukijalle Senecan omaa tuotantoa ja elämää. Itse asiassa näytelmäkirjailija, runoilija ja filosofi Senecan oma elämäkin muistuttaa hänen kirjoittamiansa tragedioita, sillä Seneca oli myös keisari Neron neuvonantaja ja opettajana, joka aluksi karkotettiin Roomasta maanpakoon ja lopulta pakotettiin tekemään itsemurhan keisarin käskystä. Jos olivat aikakauden murhenäytelmät raakoja, niin oli sitä myös todellinen elämä - verta ja sirkushuveja ei puuttunut siitäkään. 

Karmeimmat silpomisdekkaritkin kalpenevat murhenäytelmien ja jumaltarujen juonikuvioille, joissa lapsia uhrataan hetkeäkään miettimättä, veljiä tapetaan, murhattujen jäseniä sirotellaan matkan varrelle, naisia raiskataan kostoksi tai paloiteltuja uhreja keitetään padassa ruuaksi. Roomalaisten tragedioiden jälkeen Salkkarit eivät tunnu enää miltään. Väkivaltaviihteen juuret ulottuvat ja yltävät antiikkiin asti.  

Lucius Annaeus Seneca

Kaksi tragediaa: Medeia ja Thyestes 

suomentanut Antti T. Oikarinen ja Maija-Leena Kallela

Basam Books (2013) 

Valo valtameren yllä häikäisee lukijan

Kariston Lupaus-sarja julkaisee ansiokkaita ulkomaisia esikoisteoksia. Leena Perttulan kääntämä M.L Stedmanin Valo valtameren yllä (The Light Between Oceans, 2013) on viides sarjassa ilmestynyt esikoisteos. Saavuttuani tänä aamuna Hämeenlinnan rautatieasemalle en kyennyt laittamaan kirjaa laukkuuni, vaan luin viimeiset sivut ahmien kylmässä ulkoilmassa paikallani seisten. Taisinpa olla aikamoinen näky ja taisipa muutama kyynelkin siinä kirjan kansia sulkiessani poskelle vierähtää. Puristin kirjaa huomaamattani rintaani vasten koko ylämäen koulun pihalle asti.

Hyvä kaunokirjallisuus sykähdyttää. Niin Valo valtameren ylläkin. En suinkaan ole ainoa, jota romaanin tarina on koskettanut, vaan se on häikäissyt valollansa lukijoita ja kriitikoita ympäri maailmaa. Kirja on nopeassa tahdissa käännetty 30 kielelle, ja siitä on suunnitteilla jo elokuvakin. Enkä kyllä hetkeäkään ihmettele, miksi kirjasta on tullut bestseller ja myyntimenestys. Romaanin unohtumaton tarina särkee paatuneimman sydämenkin. Teos on oikea helmi kirjojen valtameressä ja sen kuvaama Australian rannikko outoine eläin- ja kasvilajeineen sekä Eteläisen meren ja Intian valtameren välissä eristyksissä oleva Janus-majakkasaari erilaisine meren tuoksuineen ja äänineen herää lukijan mielikuvituksessa eloon mitä moninaisemmilla tavoilla. 

Pilvettöminä kesäpäivinä Janus näyttää kurottuvan varpaisilleen: voisi vannoa, että joinakin päivinä se kohoaa vedestä korkeammalle kuin toisina, eikä se johdu ainoastaan vuoksesta ja luoteesta. Saari voi kadota kokonaan rankkasateella, piiloutua valepukuun kuin kreikkalaisen myytin jumalatar. Joskus kehittyy meriusvaa: lämmin ilma käy raskaaksi suolakiteistä ja usva sumentaa majakan valon. Jos mantereella on pensaspaloja, savu saattaa yltää näinkin kauas merelle ja tuoda mukanaan paksua, tahmeaa tuhkaa, joka sävyttää auringonlaskut ylenpalttisen punaiseksi ja kullanväriseksi ja likaa linssihuoneen ikkunan.

Romaani alkaa huhtikuun 27. päivänä 1926, kun keskenmenosta toipuva nuori vaimo Isabel kuulee Janus-majakkasaaren rantakalliolla lapsen itkua. Isabelin aviomies, saarella työskentelevä majakanvartija Tom, löytää rannasta veneen, jossa on muutaman viikon ikäinen pieni tyttövauva ja kuollut mies. Tom hautaa miehen ja Isabelin toiveesta lähettää maihin sähkösanoman: "Vauva syntyi etuajassa stop yllätti meidät molemmat stop Isabel toipuu hyvin stop ei tarvetta lääkärille stop pieni tyttö stop Lucy."  

Romaanin päähenkilö Tom on ensimmäisesta maailmansodasta Euroopasta palannut sotasankari, joka on palkattu Janukselle majakanvartijaksi, kun hän tapaa nuoren Isabelin Länsi-Australian Partageusen rannikkokaupungissa. Tom tuntee syvää syyllisyyttä siitä, että on jäänyt henkiin sodassa, kun vierellä mies toisensa jälkeen on kaatunut. Isabelin molemmat veljet ovat hekin menehtyneet samaisessa sodassa ja hän elääkin perhettä tukahduttavan surun keskellä vanhempiensa kanssa. Tom ja Isabel rakastuvat toisiinsa, he avioituvat ja Isabel muuttaa Janukselle Tomin kanssa. Heidän arkensa karulla majakkasaarella ei ole helppoa ja sitä pahentaa Isabelin kolmen raskauden päättyminen keskenmenoon. Haaksirikkoutunut vene ja sen mukanaan tuoma pieni lapsi muuttaakin pariskunnan elämän ja he alkavat kasvattaa lasta kuin omaansa. Lucy-vauva voimistuu, hänesta tulee hellitty ja rakastettu lapsi perheeseen. Vuodet Januksella kuluvat. 

Samaan aikaan Partageusessa rannikolla maakaupoilla ja työnteolla rikastuneen miehen tytär, lapsen oikea äiti Hannah Roennenfeld suree aviomiehensä Frankin kuolemaa ja muutamien viikkojen ikäisen pikkuruisen tyttärensä Gracen menetystä. Kaupunkilaiset ja poliisi säälivät kuihtunutta ja kärsivää Hannahia, kun tämä ei usko rakkaimpiensa kuolleen merellä. Syyllisyydentunnon ja eräiden sattumusten seurauksena Isabelin ja Tomin valhe Lucyn syntymästä ja hänen alkuperästään paljastuu vuosien päästä niin Hannahille kuin kaupungin muillekin asukkaille. Isabelin ja Hannahin äidinrakkaus Lucy-Gracea kohtaan joutuu koetukselle. Oikeudenmukaisuuden ja anteeksiannon rajoja koetellaan ja punnitaan. Tarinan käänteet saavat herkistymään ja kohtaus, jossa Lucy riistetään ensimmäisen kerran Isabelilta saa lukijan samaistumaan Isabelin tuskaan. Hyvä, etten huutanut junassa ääneen, että ette saa viedä Isabelin lasta. Hän on kärsinyt niin kovasti. Lucy tarvitsee äitinsä.     

Isabel painoi päänsä ja pujotti hiussuortuvan korvansa taakse. "Takaisin ei ole paluuta. Emme voi perua tapahtunutta emmekä muuttaa sitä, mitä olemme käyneet läpi", hän sanoi. Tom katsoi häntä vakaasti, mutta Isabel ei kohdannut miehen katsetta vaan sanoi hiljaa: Sitä paitsi, mitä enää on jäljellä?" "Jäljellä mistä?"
"Mistään. Mitä on jäljellä - meidän elämästämme?"

Romaanin liikuttava ja surullinen, mutta lempeän kaunis tarina rakkaudesta  muistuttaa lukijaa siitä, että ihmisellä voi olla tulevaisuus vain, jos hän ymmärtää, ettei voi muuttaa menneisyyttään. Syyllisyys ja epätoivo hälvenevät vasta, kun osaa antaa itselleen, mutta myös väärintekijöilleen anteeksi. Rakkautta on myös osata luopua silloin, kun luopumisen aika tulee. Kuka lopulta luopuu ja mistä - siitä lukija sinun on itse otettava selvää, kunhan varaat riittävästi nenäliinoja yöpöydän laatikkoon. 

M.L.Stedman
Valo valtameren yllä
suomentanut Leena Perttula
Karisto (2013)
s. 422

Runebergin päivänä torttuja ja Fredrikan satuparaabeleja

Harva tietää, että J.L Runebergin tortuistaan tunnettu rouva Fredrika Runeberg oli myös kirjailija. Hän kirjoitti ruotsiksi ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (Fru Catharina Boije och hennes döttrar) vuonna 1858. Kirja sijoittuu isonvihan aikoihin ja Hatanpään kartanoon Tampereelle, missä asuvat rouva Katarina ja hänen tyttärensä. Kirja löytyy kirjahyllystäni, mutta jälleen kerran minun on myönnettävä, että lukematta on. Lukulistalle siis - sille loputtoman pitkälle. 

Fredrika kirjoitti myös romanttisia satuparaabeleja eli vertauskuvallisia ja opettavaisia satuja ja tarinoita. Runebergin päivän kunniaksi päätin lukea muutaman Fredrikan tarinan teoksesta Piirroksia ja unelmia (Teckningar och drömmar 1861, suomentanut Tyyni Tuulio) samalla, kun runebergintortut paistuvat uunissa. Rouva Runebergin Piirrokset ja unelmat ovat hyvin eripituisia ja tasoltaan vaihtelevia tarinoita. Ne ovat aikakaudelle tyyppillisesti tunteellisia ja luonnonilmiöiden kautta kuvataan niin tunteita kuin ihmisiäkin. Nykylukijalle tarinat ovat jopa ylitunteellisia. Tarinoissa on erilaisia naiskuvia, ja monet niistä sijoittuvat kaukaisiin maihin. Ehkä siihen aikaa oli helpompi ottaa kantaa kaukaisten naisten kärsimyksiin kuin oman maan naisten tilanteeseen.

Kirjan eräs lyhyt opettavainen satu Kukkien hyöty kertoo kukkasista, jotka kasvavat mäennyppylällä. Kukat avautuvat nupulle auringon loistaessa. Etana kömpii paikalle ja arvostelee kukkia tyhmyydestä ja arvottomuudesta. Koreus on hänestä turhaa. Niinpä kukat eivät uskalla päästää kauneuttaan esille. Talon isäntä tulee paikalle renkeineen ja käskee rengin niittää ruohontupsun heinäksi eläimille: "Ja pienestä ruohontupsusta tuli heinää, ja se riitti melkein kokonaiseksi suupalaksi yhdelle lehmälle, ja niin saatiin oikein hyötyä noista turhanpäiväisistä kukista." Päivän opetus lieneekin Fredrikan hengessä, että jollekin toiselle vähäpätöinen asia, voi jollekin toiselle olla kultaakin kalliimpaa. On uskallettava nähdä asioiden monet puolet ja olla oma kaunis itsensä.

Runebergintortut  

200g voita
2dl sokeria
2 munaa
2dl vehnäjauhoja
60 g piparkakkuja
n. 80 g mantelijauhetta
1,5 tl leivinjauhetta
1,5 tl kardemummaa
0,5 dl maitoa

Päälle: vadelmahilloa ja sokerikuorutetta

Vaahdota pehmeä voi ja sokeri. Lisää munat yksitellen. Murskaa piparkakut. Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää jauhoseos vuorotellen maidon kanssa. Voitele ja korppujauhota muffinivuoat. Suosittelen käyttämään oikeaa muffinivuokaa, jonne sisälle laitetaan paperiset vuoat. Kumoa tortut jäähtyneinä ja koristele vadelmahillolla ja sokerikuorrutteella.

Austenin englantilainen säätyläisromantiikka ei purrut

Tein kulttuuriteon. Luin elämäni ensimmäisen Jane Austenin romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo. Luin sen työpaikan sadan klassikon lukupiiriä varten ja täytyy ihmetellä, että sain sen edes päätökseen. Oli nimittäin melko puuduttava lukukokemus. Odotin kiinnostavaa ja mukanaan vievää romanttista rakkaustarinaa, mutta ei - tylsiä tanssiaisten ja illallisten kuvauksia, pitkästyttävää kerrontaa kävelyretkistä puistossa, kahdenkeskisiä sivistyneitä keskusteluita ja karikatyyrisia henkilökuvia. 

Englanninkielinen alkuteos Pride and Prejudice ilmestyi vuonna 1813, ja ensimmäisen kerran Ylpeys ja ennakkoluulo ilmestyi suomeksi 1922. Se on Austenin pääteos ja kertoo 1700-luvun lopun pikkuporvarillisestä Bennetin perheestä. Kirjan päähenkilö on perheen toiseksi vanhin tytär Elisabeth Lizzy Bennet, joka kuvataan kirjassa älykkääksi, viehättäväksi ja tarkkanäköiseksi nuoreksi naiseksi. Bennetin perheeseen kuuluvat myös perheen kirjastoon vetäytyvä purevan huumorin omaava isä, hysteerinen ja ajoittain tyttärilleen puheillaan häpeää aiheuttava äiti ja neljä muuta tytärtä. Äitiä kuvaillaan kirjassa yksinkertaiseksi naiseksi, jolla on pienehköt älynlahjat, niukalti oppia ja epävakainen luonne. Äidin elämän päämääränä on vain saada kaikki viisi tytärtään naimisiin, sillä herra Bennet ei ole kovinkaan varakas, vaan hänen omaisuutensa käsittää vain maatilan, josta hän saa kahdentuhannen punnan vuositulot. Perheen äidin ja tyttärien suureksi epäonneksi maatila on sääntöperintötila, joten herra Bennetin kuoltua maatila ei suinkaan siirry vaimolle tai tyttärille vaan erään kaukaisen sukulaismiehen haltuun. Joten tyttäret on naitettava.   

Kirjan henkilöt ovat melko yksioikoisia, sillä he eivät kirjan aikana muutu tai kehity. Perheen vanhin tytär Jane kuvaillaan herttaiseksi, mutta pidättäytyväiseksi nuoreksi naiseksi, joka nauttii yleisesti arvonantoa monella suunnalla. Elisabeth sen sijaan on leikkisä, vilkas ja häntä pidetään huomiokyvyiltään terävänä ja luonteeltaan vähemmän mukautuvaisempana kuin vanhempaa sisartaan. Kirjassa vähiten huomiota saa perheen kolmas tytär, soittamisesta ja lukemisesta pitävä Mary, jota kuvaillaan tyttäristä vähiten kauneimmaksi ja hän päätyykin kirjan lopussa äitinsä seuraneidiksi ja vanhaksi piiaksi. Perheen nuorimmat tyttäret Kitty ja Lydia ovat vallattomia, väliin vaikeasti hallittavia, turhamaisia ja nuorten miesten vaikutuksille alttiita.         

Ylpeys ja ennakkoluulo alkaa seuraavasti: "On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen naisen." Siinäpä oikeastaan kirjan juonikin tulee tiivistettyä yhdellä virkkeellä. Kirja kertoo tyttärien avioliittohankkeista ja niissä onnistumisista. Porvarisperheen tyttäret valmistautuvat tanssiaisiin, kutsuihin, ajoittain kirjoitetaan kirjeitä suuntaan jos toiseenkin ja välillä matkustetaan maaseudulla - tarkoituksena vain ja ainoastaan avioitua. Kirja kertoo aika tavalla säätyläisnaisten elämästä ja asemasta tuohon aikaan. Bennetin tyttärien elämä on sidottua ja etukäteen suunniteltua. Austen kuvaakin terävänäköisesti tyttärien kasvatusta ja naisten asemaa pikkuporvarillisessa maaseutuyhteisössä. Kun perheen nuorin tytär Lydia karkaa erään sotilasrykmentin jäsenen herra Wickhamin kanssa, siitä seuraa häpeää perheelle ja kauhistelua sukulaisten ja lähipiirin kesken. Lukijalle tehdään selväksi, että Lydia ei voi tulla tekonsa takia avioliitossaan onnelliseksi. Minulle Lydia edusti kuitenkin kirjan kiinnostavinta hahmoa.

Elisabeth ja Jane tapaavat kirjan alussa Merytonin tanssiaisissa herra Bingleyn ja hänen ystävänsä aatelisen herra Darcyn. Bingley ja Jane ihastuvat toisiinsa, mutta kirjan aikana heidän välilleen ja rakkauteensa tulee mutkia matkaan, joita aiheuttavat niin Janen pidättyväisyys kuin muiden kirjan henkilöiden toimet. Kirjan nimi Ylpeys ja ennakkoluulo sen sijaan kuvaa Elisabethin ja herra Darcyn suhdetta. Darcy on välinpitämätön ja ylpeä mies, ja Elisabeth suhtautuu häneen aluksi ennakkoluuloisesti. Darcyn ylpeyttä toistetaan kirjassa moneen otteeseen. Vähemmälläkin lukija uskoisi Darcyn ylpeäksi. 

Kirjassa tarkastellaan Elisabethin ja Darcyn tarinan avulla myös luokkaeroja. Suku pitää Darcya liian varakkaana ja säätynsä puolesta liian hyvänä heikommista lähtökohdista tulleelle Elisabethille. Rakkaus ei kuitenkaan kysy asemaa tai säätyä. Elisabethin ja Darcyn suhdetta voi hyvällä syyllä sanoa kirjallisuuden yhdeksi unohtumattomista rakkaustarinoista. Valitettavasti minusta sen hehkua on himmentänyt nämä kaksisataa vuotta. 

Elisabeth oli liian hämillään kyetäkseen sanomaan sanaakaan. Lyhyen tauon jälkeen hänen seuralaisensa jatkoi: "Te olette liian ylevämielinen voidaksenne leikitellä kanssani. Jos tunteenne ovat samanlaiset kuin viime huhtikuussa, pyydän teitä heti sanomaan sen minulle. Minun tunteeni ja toiveeni ovat muuttumattomat, mutta yksikin sananne riittää vaientamaan minut tässä asiassa ainiaaksi." Elisabeth, joka tunsi olevansa vielä tavallistakin enemmän hämmentynyt ja levoton, pakottautui nyt puhumaan. Hän antoi herra Darcyn ymmärtää - tosin sanoja tapaillen - että hänen tunteensa olivat niin täydellisesti muuttuneet tuosta ajasta lähtien, johon Darcy oli viitannut, että hän kiitollisena ja iloisena otti vastaan tämän vakuutukset.    

Ei ole Darcysta ja Elisabethista Romeoksi ja Juliaksi. Ehkä katson seuraavaksi kirjasta tehdyn elokuvan, jos se saisi minut rakastumaan henkilöihin. Ja onhan kirjasta tehty myös zombieversio. Ehkä se laittaisi nauruhermotkin koville.  

Jane Austen
Järki ja tunteet. Ylpeys ja ennakkoluulo
Suomentanut Aune Brotherus
WSOY (1996)
s. 496 

Kirjoja, joita ei ehkä tulisi luettua

Olen Tampereen kaupungin luovan kirjallisen työn toimikunnan jäsen. Toimikunta jakaa Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon vuosittain. Tämä on ensimmäinen työvuoteni kahdeksanjäsenisessä toimikunnassa, ja työskentely on ollut minusta erittäin antoisaa ja kiinnostavaa. On ollut ilo kokoontua keskustelemaan pääkirjasto Metsoon kirjallisuudesta kiinnostuneiden, ja siitä tietävien ihmisten kanssa. Toimikunnassa on monipuolisesti kirjallisuuden alan ihmisiä ja kulttuurialalla työskenteleviä. Keskustelu luetuista kirjoista on ollut erittäin hedelmällistä, kriittistä ja näkökulmia avartavaa. Toimikunnalla on myös hyvä tietämys siitä, millaista kirjallisuutta on viimeisten vuosien aikana Tampereen seudulla julkaistu. Se nimittäin lukee kaikki Tampereen seudulla julkaistut teokset.

Työskentelemme siten, että saman teoksen lukee useampi jäsen ja mitä parempi ja vakuuttavampi teos on, sitä useammalla jäsenellä se käy luettavana. Palkitut teokset ja erityisen hyvät teokset, jotka eivät aivan yllä palkinnoille, lukee ja arvioi näin koko toimikunta. 

Olen toimikunnan jäsenenä viime syksynä ja tänä talvena saanut tutustua moniin sellaisiin teoksiin, joita muuten ei koskaan tulisi luettua tai ainakin harvemmin niitä huomaisi itse valita kirjaston hyllystä. Viimeisten kahden päivän työmatkoillani luin kolme tällaista kirjaa: Tauno Pihlin historiallisen teoksen Rautaveden risteilijät, Mikko Metsähonkalan sarjakuvateoksen Toisaalta (P)å andra sidan In Other Wor(l)ds ja Terhi Vedenkiven runoteoksen Parhaat paratiisit.

Tauno Pihlin omakustanne Rautaveden risteilijät sijoittuu muinaisen Sastamalan ja Rautaveden maisemiin. Pihl on aiemminkin julkaissut novelleja ja historiallisia romaaneja omakustanteena, ja tämänkertainen kirja, jota voisi paremminkin kuvailla pienoisromaaniksi, kertoo maalaiskylän ihmisistä Pähkinäsaaren rauhan (1323) aikana. Kaskelat,  Tuohelat ja Kytölät elävät pienissä hirsimökeissään Rautaveden rannalla. Romaanissa metsästetään peuroja, kasketaan, nostetaan pellavaa ja nuottaa. Kirja etenee verkkaisesti vuodenkierron mukaan. Perheiden nuoremmat sukupolvet rakastuvat, löytävät puolisot, heille syntyy lapsia ja vanhemmat sukupolvet kuolevat pois - elämä kulkee uomillaan ja vuodenajat vaihtelevat. Teos oli ihan mielenkiintoinen ajankuva, mutta sen lukeminen oli ajoittain raskasta, koska siinä oli kovin vähän miljöön ja henkilöiden kuvausta. Teos rakentui aika pitkälle kerronnan ja dialogin vaihtelulle. Pidin kuitenkin kirjan henkilöistä. Pihl kuvaa henkilöitään lämpimästi ja oli kiintoisaa siirtyä hetkeksi ajassa taaksepäin. Teos sisälsi yllättävän paljon oikeakielisyysvirheitä ja koin välillä romaanin lyhyydestään huolimatta työlääksi lukea.

Parhaat paratiisit  on Terhi Vedenkiven kolmas julkaistu runokokoelma, ja hänet on vuonna 2009 palkittu Tampereen luovan kirjallisuuden palkinnolla kokoelmastaan Kolmas korva. Minulla ei ollut mitään odotuksia Vedenkiven runojen suhteen, ja ne yllättivätkin minut positiivisesti. Vedenkiven runokieli on kaunista. Pidin monesta kokoelman runosta ja vaikka kokoelmasta jäi vähän hajanainen vaikutelma, oli siellä useita ajatuksia herättäviä helmiä joukossa. Runokokoelman kuvataan sisältävän oivaltavaa elämänluentaa ja sellaista sieltä löytyikin. Erityisesti Vedenkiven äitiydestä kertova lyriikka kolahti minuun. 

"Äidin rinnat kuivuvat hiljaa, / tyhjät kädet huovuttavat myssyjä, joka väriä ja kokoa. / Ne eivät voi pysähtyä / ennen kuin lapsi olisi tullut murrosikään / ja repinyt itsensä irti. / Sen jälkeen nainen nostaa kädet ylös / menee minne elämä ehdottaa." 

Näinhän se on. Mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä omatoimisemmiksi he muuttuvat ja äiti voi hellittää, nostaa kätensä ylös ja tehdä mitä huvittaa - vaikka kirjoittaa kirjablogeja. Eräässä runossa puhutaan velvollisuuksista: "Minkä jätän tekemättä, teen sata ja tuhat kertaa. Ihmeellinen idea juoksee hermojen radoilla kunniakierrostaan, g r a n de f i n a le." Tunnistin runosta itseni. Jos jätän tekemättä jotakin, se jää pyörimään päähäni useammankin kerran. Sinä aikana, jonka olen asian ajattelulle käyttänyt, olisin monesti hoitanut velvollisuuteni ja tehnyt hoitamatta jääneen homman. Pitää siis tarttua toimeen ja uskaltaa elää hetkessä. 

Parhaat paratiisit syntyvät kun ummistaa silmänsä ja vastavärit heittävät elävän varjon. Kokoelma päättyy uudenlaisiin käskyihin: "Älä varasta muuta kuin ajatuksia / Kunnioita isääsi ja äitiäsi, he tekivät vain parhaansa / Ole läsnä, kun maailmasi  luodaan." Uusi aika alkaa, kun uskaltaa laskea jalkansa maahan ja olla läsnä. Jokainen tekee parhaansa, se riittää. Muuta ei vaadita. Edes vanhemmilta. 

Kolmas teos, jonka luin oli Mikko Metsähonkalan sarjakuvateos Toisaalta (P)å andra sidan In Other Wor(l)ds. Tosin se ei oikeastaan ole sarjakuvateos. Se on aforismeja sisältävä kuvateos, jossa sama kuvateksti on sekä suomeksi, ruotsiksi että englanniksi. Kuten teoksen englanninkielinen nimikin kertoo, teos toisaalta leikittelee kielellä ja merkityksillä, mutta toisaalta taas avaa uusia maailmoita. 

Kirjan pariin voi palata myöhemminkin. Se ei nimittäin yhdellä lukukerralla avaudu, eikä ole mitään helppoa luettavaa, vaan vaatii syventymistä. Teos vilisee filosofiaan, historiaan ja kulttuuriin liittyviä konnotaatiota, outoja nimiä ja epämääräisiä eläinlajeja ja ainakin minulle moni kuva ja teksti jäi aukeamatta tai ymmärsin ne vasta jälkikäteen. Ehkä minulla on puutteita yleissivistyksessä. Myös sadut toimivat teoksen inspiraation lähteenä ja yksi mieleenjäävimmistä kuvista oli kuva Lumikista, joka ajaa avoautolla iso laukku viereisellä penkillä vuoristoista tietä hymy kasvoillaan: "Katuiko Lumikki tekoaan? Ei. Kääpiöt eivät olleet koskaan ymmärtäneet hänen unelmiaan, saati sitten timanttien arvoa." 

Toisaalta jäimme mieheni kanssa muutamista kuvista keskustelemaan eli teos toimi, kuten sen tarkoituskin varmasti on, keskustelun herättäjänä. Toisaalta taas mikä oivaltamisen riemu siitä syntyykään, kun Wikipediaa ja Googlea hyväksikäyttäen saa ratkaistua kuvan ja tekstin yhteyden ja ymmärtää merkityksen. Olisi mielenkiintoista ystävien kesken pohtia yksittäisiä kuvia ja tekstejä sekä keskustella niistä viinilasillisen ääressä. Millaisia tulkintoja syntyisi? Junalukemiseksi suosittelisin kuitenkin jotakin ihan muuta tai ainakin pitäisi olla kännykkä lähettyvillä. 

Tauno Pihl: Rautaveden risteilijät (2013). Omakustanne. 68 s.

Terhi Vedenkivi: Parhaat paratiisit. Sanasato. 74 s. 

Mikko Metsähonkala: Toisaalta (P)å andra sidan In Other Wor(l)ds. Schildts&Söderströms. 131 s. 

    

Nopea mutakakku

Kun minun tekee mieli nopeasti jotakin makeaa, tämä mutakakkuohje on ihan täyskymppi. Näitä aineksia nimittäin löytyy jokaisen vähemmän leipovankin huushollista ja keittiön kaapeista. Eikä tässä ole epäonnistumisen mahdollisuutta, ellei unohda ottaa kakkua ajoissa tai ottaa sen liian aikaisin uunista. Tämä mutakakku on myös mitä mainion sen takia, että makeanhimo tulee nopeasti tyydytettyä, koska kakku valmistuu vauhdilla - vain ainekset sekaisin ja se on siinä. Uunissakin sitä pidetään vain 15-20 minuuttia. 

Tänään päätin leipoa itselleni mutakakkua JR:n kunniaksi. Katselin äsken Dallasin tallennukselta ja JR kuoli. Ajattelin lohduttaa itseäni mutakakulla. Tietenkin pitäisi juoda bourbonia kivennäisvedellä, kuten JR, mutta ehkä minulle sopii kuitenkin paremmin mutakakku kermalla.

Minulla on ollut Dallasiin läheinen suhde aina. Ensimmäinen muistoni Dallasiin liittyyn teiniaikoihin, jolloin katsoin innokkaasti sarjaa, joka vuorotteli perjantai-illoissa Dynastian kanssa, mutta vielä läheisemmäksi Dallas tuli minulle, kun odotin esikoistani vuonna 1998. Minut määrättiin pariksi kuukaudeksi vuodelepoon. Dallas tuli silloin televisiosta keskellä päivää, ja siitä muodostui päivän rutiini ja piristys, jota odotin malttamattomana. Kun lapsi syntyi, jatkoin päiväsarjan katselua lapsen päiväunien aikaan. Se oli sitä kuulua omaa aikaa aikana ennen nettiä ja kännykkää. Olen tietysti omistanut myös Dallas-elokuvan VHS:nä ja olin intoa piukalla, kun kuulin, että Dallasista tehdään uusi sarja. Eihän se nyt niin hyvä ole kuin alkuperäinen, mutta kieroilua ja katalia käänteitä on vähintään sama määrä kuin ennenkin ja kaiken on kruunannut uudessakin sarjassa JR:n hahmo. Joten JR (Larry Hagman) lepää rauhassa. 

Ohje:

150g voita
2 dl sokeria
2 kananmunaa
1,5 dl venhäjauhoja
3/4 dl tummaa kaakaojauhetta
2 tl vanilliinisokeria
1tl leivinjauhetta

Tarjotaan vaniljajäätelön tai kerman kera.

Laita leivinpaperi irtopohjavuoan pohjalle. Sulata rasva mikrossa. Sekoita sokeri rasvan sekaan ja lisää munat. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne siivilän läpi taikinaan. Sekoita taikina tasaiseksi. Levitä taikina vuokaan. Paista 200 asteessa. 15-20 minuuttia. Jätä kakku hieman taikinamaiseksi. Vaahdota kerma ja tarjoa kakku haaleana. 

JK. Mutakakkuhan ei koskaan voi epäonnistua paitsi tietysti silloin, kun kirjoittaa, ettei se voi epäonnistua. Olin vahingossa laittanut kakun 150 asteeseen, ja se jäi aivan liian löysäksi. No söin sitä suklaamössöä sitten lusikalla suoraan vuoasta ja leivoin toisen. Parempi onni ensi kerralla. Mutakakkua uunista odotellessa... 

Uuden vuoden herkkuja: piparkakkujäädyke ja suklaamoussekakku

Olen joka vuosi useamman vuoden ajan tehnyt uudeksivuodeksi piparkakkujäädykkeen. Resepti on hyväksi havaittu, ja siihen saa hukattua osan joulupipareista. Reseptin olen aikoinaan löytänyt vanhasta Me Naisten mukana tulleesta tilaajalahjasta. Kirjaan oli koottu sinä vuonna lehdessä olleita ruokareseptejä. Piparkakkujäädyke oli osa uudenvuoden juhlamenyytä. Piparkakkujäädyke on äärimmäisen helppo tehdä, valmistusaika on lyhyt (tosin pakastusajan se tietysti vaatii), siihen tulee vähän ainesosia eli ne löytyvät yleensä jääkaapista sekä kaapeista joulun ja uudenvuoden aikaan ja sen voi tehdä joko jouluksi, uudeksivuodeksi tai vaikkapa loppiaiseksi jo edellisenä päivänä pakkaseen. (Itse olen jättänyt reseptistä liköörin pois. Piparkakkujäädyke ei mielestäni sitä tarvitse.) 

Piparkakkujäädyke

2 keltuaista
1 dl tomusokeria
4 dl kuohukermaa (myös Flora Vispi käy)
3 dl murskattuja piparkakkuja
(2 rkl manteli- tai kanelilikööriä)

Vaahdota keltuaiset ja sokeri. Lisää seokseen vatkattu kerma ja murskatut piparkakut. Kaada seos kylmällä vedellä huuhdeltuun jäädyke- tai kakkuvuokaan. Peitä foliolla tai kannella. Pakasta vähintään 5-6 tuntia. Ota sulamaan 20-30 minuuttia ennen tarjoamista. Koristele piparkakuilla ja tarjoa! 

Tänä vuonna tarjosin uudenvuoden aattoillan vierailleni piparkakkujäädykkeen lisäksi suklaamoussekakkua. Sekin pakastettiin ja nostettiin vain puoli tuntia ennen sulamaan. Helppoa emännän kannalta. Jäädytetyn suklaamoussekakun resepti löytyi taas kerran Pirkka-lehdestä (joulukuu 2013). Olen varsinainen Pirkka ruokalehden reseptien testaaja. Tämäkin oli muuten uudenvuoden herkuiksi tarkoitettu. Näköjään noudatan orjallisesti myös ruokalehtien ehdotuksia. Tähänkin olisi tullut loraus alkoholia, mutta jätin senkin pois ja korvasin sitruunamehulla. Suklaamoussekakkuun tuli kolme kananmunanvalkuaista ja piparkakkujäädykkeeseen taas kaksi keltuaista, joten sain kananmunat aika mukavasti hyötykäytettyä. Toiseen kakkuun keltuaiset ja toiseen valkuaiset. Molemmissa myös tarvittiin monitoimikonetta, joten samalla kokoamisvaivalla sai sitten hyödynnettyä konetta kahdesti. Näppärää! Itse olen nimittäin kovin laiska monitoimikonetta käyttämään ja aika avuton silloin, kun se pitää koota. 

Jäädytetty suklaamoussekakku
Pohja: n. 125 g hasselpähkinärouhetta tai hasselpähkinöitä
3 kananmunanvalkuaista
1,5 dl sokeria

Täyte:
3 kananmunaa
150 g tummaa suklaata
1 rkl vahvaa kahvia
1 rkl sitruunan mehua (tai sitruslikööriä tai konjakkia)
2 dl vispikermaa

Koristeluun:
Suklaata rouhittuna

Kiinnitä irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperi ja voitele vuoan reunat. Jauha pähkinät monitoimikoneessa hienoksi. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja lisää sokeri vatkaten. Kääntele joukkoon pähkinäjauhe. Levitä seos vuokaan ja kypsennä 175 asteessa uunin alatasolla noin 35 minuuttia. Anna pohjan jäähtyä hetki ennen vuoasta irrottamista ja jäähdytä se ritilällä (ehäpä iso aluslautanen ajaisi saman asian). Tässä vaiheessa kannattaa olla varovainen. Ainakin itse onnistuin hajottamaan pohjan useaksi palaseksi, koska irrotin paistopaperin jo tässä vaiheessa. Älä siis tee niin, vaan irroita se vasta myöhemmin. Pese ja kuivaa vuoka ja kiinnitä siihen uusi leivinpaperi.

Valmista täyte. Erota keltuaiset ja valkuaiset. Sulata suklaa mikrossa ja sekoita tasaiseksi. Vatkaa keltuaiset suklaan joukkoon. Lisää kahvi sekä sitruunamehu (tai likööri) ja sekoita tasaiseksi. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja nostele vaahto suklaaseokseen. Vatkaa kerma kuohkeaksi ja sekoita tämän jälkeen vaahdot keskenään. 

Irrota paperi pähkinämarenkipohjasta ja siirrä pohja varovaisesti takaisin irtopohjavuokaan. Kaada suklaamousse päälle ja tasoita pinta. Itse koin tässä vaiheessa melkoisen kakkupaniikin, kun vanha irtopohjavuokani aukesi ja mousse alkoi levitä reunoille. Sain kuitenkin vuoan kiinni voimaa käyttäen ja kakku ei valahtanut käsille. 

Peitä vuoka foliolla ja pakasta vähintään neljä tuntia. Itse pidin kakkua pakastimessa miltei vuorokauden. Ota se huoneenlämpöön noin puoli tuntia ennen tarjoamista. Koriste suklaarouheella tai kermalla. Voit leikata kakusta myös kauniita annospaloja suoraan lautasille.

Vieraani pitivät molemmista kakuista. Tosin harvoinpa vieraat kakkuja kehtaisivat haukkuakaan. Maukasta Uutta vuotta blogin lukijoille ja leivontaintoa ihan jokaiselle.