torstai 6. helmikuuta 2014

Valo valtameren yllä häikäisee lukijan

Kariston Lupaus-sarja julkaisee ansiokkaita ulkomaisia esikoisteoksia. Leena Perttulan kääntämä M.L Stedmanin Valo valtameren yllä (The Light Between Oceans, 2013) on viides sarjassa ilmestynyt esikoisteos. Saavuttuani tänä aamuna Hämeenlinnan rautatieasemalle en kyennyt laittamaan kirjaa laukkuuni, vaan luin viimeiset sivut ahmien kylmässä ulkoilmassa paikallani seisten. Taisinpa olla aikamoinen näky ja taisipa muutama kyynelkin siinä kirjan kansia sulkiessani poskelle vierähtää. Puristin kirjaa huomaamattani rintaani vasten koko ylämäen koulun pihalle asti.

Hyvä kaunokirjallisuus sykähdyttää. Niin Valo valtameren ylläkin. En suinkaan ole ainoa, jota romaanin tarina on koskettanut, vaan se on häikäissyt valollansa lukijoita ja kriitikoita ympäri maailmaa. Kirja on nopeassa tahdissa käännetty 30 kielelle, ja siitä on suunnitteilla jo elokuvakin. Enkä kyllä hetkeäkään ihmettele, miksi kirjasta on tullut bestseller ja myyntimenestys. Romaanin unohtumaton tarina särkee paatuneimman sydämenkin. Teos on oikea helmi kirjojen valtameressä ja sen kuvaama Australian rannikko outoine eläin- ja kasvilajeineen sekä Eteläisen meren ja Intian valtameren välissä eristyksissä oleva Janus-majakkasaari erilaisine meren tuoksuineen ja äänineen herää lukijan mielikuvituksessa eloon mitä moninaisemmilla tavoilla. 

Pilvettöminä kesäpäivinä Janus näyttää kurottuvan varpaisilleen: voisi vannoa, että joinakin päivinä se kohoaa vedestä korkeammalle kuin toisina, eikä se johdu ainoastaan vuoksesta ja luoteesta. Saari voi kadota kokonaan rankkasateella, piiloutua valepukuun kuin kreikkalaisen myytin jumalatar. Joskus kehittyy meriusvaa: lämmin ilma käy raskaaksi suolakiteistä ja usva sumentaa majakan valon. Jos mantereella on pensaspaloja, savu saattaa yltää näinkin kauas merelle ja tuoda mukanaan paksua, tahmeaa tuhkaa, joka sävyttää auringonlaskut ylenpalttisen punaiseksi ja kullanväriseksi ja likaa linssihuoneen ikkunan.

Romaani alkaa huhtikuun 27. päivänä 1926, kun keskenmenosta toipuva nuori vaimo Isabel kuulee Janus-majakkasaaren rantakalliolla lapsen itkua. Isabelin aviomies, saarella työskentelevä majakanvartija Tom, löytää rannasta veneen, jossa on muutaman viikon ikäinen pieni tyttövauva ja kuollut mies. Tom hautaa miehen ja Isabelin toiveesta lähettää maihin sähkösanoman: "Vauva syntyi etuajassa stop yllätti meidät molemmat stop Isabel toipuu hyvin stop ei tarvetta lääkärille stop pieni tyttö stop Lucy."  

Romaanin päähenkilö Tom on ensimmäisesta maailmansodasta Euroopasta palannut sotasankari, joka on palkattu Janukselle majakanvartijaksi, kun hän tapaa nuoren Isabelin Länsi-Australian Partageusen rannikkokaupungissa. Tom tuntee syvää syyllisyyttä siitä, että on jäänyt henkiin sodassa, kun vierellä mies toisensa jälkeen on kaatunut. Isabelin molemmat veljet ovat hekin menehtyneet samaisessa sodassa ja hän elääkin perhettä tukahduttavan surun keskellä vanhempiensa kanssa. Tom ja Isabel rakastuvat toisiinsa, he avioituvat ja Isabel muuttaa Janukselle Tomin kanssa. Heidän arkensa karulla majakkasaarella ei ole helppoa ja sitä pahentaa Isabelin kolmen raskauden päättyminen keskenmenoon. Haaksirikkoutunut vene ja sen mukanaan tuoma pieni lapsi muuttaakin pariskunnan elämän ja he alkavat kasvattaa lasta kuin omaansa. Lucy-vauva voimistuu, hänesta tulee hellitty ja rakastettu lapsi perheeseen. Vuodet Januksella kuluvat. 

Samaan aikaan Partageusessa rannikolla maakaupoilla ja työnteolla rikastuneen miehen tytär, lapsen oikea äiti Hannah Roennenfeld suree aviomiehensä Frankin kuolemaa ja muutamien viikkojen ikäisen pikkuruisen tyttärensä Gracen menetystä. Kaupunkilaiset ja poliisi säälivät kuihtunutta ja kärsivää Hannahia, kun tämä ei usko rakkaimpiensa kuolleen merellä. Syyllisyydentunnon ja eräiden sattumusten seurauksena Isabelin ja Tomin valhe Lucyn syntymästä ja hänen alkuperästään paljastuu vuosien päästä niin Hannahille kuin kaupungin muillekin asukkaille. Isabelin ja Hannahin äidinrakkaus Lucy-Gracea kohtaan joutuu koetukselle. Oikeudenmukaisuuden ja anteeksiannon rajoja koetellaan ja punnitaan. Tarinan käänteet saavat herkistymään ja kohtaus, jossa Lucy riistetään ensimmäisen kerran Isabelilta saa lukijan samaistumaan Isabelin tuskaan. Hyvä, etten huutanut junassa ääneen, että ette saa viedä Isabelin lasta. Hän on kärsinyt niin kovasti. Lucy tarvitsee äitinsä.     

Isabel painoi päänsä ja pujotti hiussuortuvan korvansa taakse. "Takaisin ei ole paluuta. Emme voi perua tapahtunutta emmekä muuttaa sitä, mitä olemme käyneet läpi", hän sanoi. Tom katsoi häntä vakaasti, mutta Isabel ei kohdannut miehen katsetta vaan sanoi hiljaa: Sitä paitsi, mitä enää on jäljellä?" "Jäljellä mistä?"
"Mistään. Mitä on jäljellä - meidän elämästämme?"

Romaanin liikuttava ja surullinen, mutta lempeän kaunis tarina rakkaudesta  muistuttaa lukijaa siitä, että ihmisellä voi olla tulevaisuus vain, jos hän ymmärtää, ettei voi muuttaa menneisyyttään. Syyllisyys ja epätoivo hälvenevät vasta, kun osaa antaa itselleen, mutta myös väärintekijöilleen anteeksi. Rakkautta on myös osata luopua silloin, kun luopumisen aika tulee. Kuka lopulta luopuu ja mistä - siitä lukija sinun on itse otettava selvää, kunhan varaat riittävästi nenäliinoja yöpöydän laatikkoon. 

M.L.Stedman
Valo valtameren yllä
suomentanut Leena Perttula
Karisto (2013)
s. 422

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti