Kirjojen kirjoittajilla on mielenkiintoinen yhteys, joka käy ilmi eläinriimikirjan omistuskirjoituksesta: "Orivedellä Niina limerikin opetti, / ja kun hän lopetti, / minä värssyjä käänsin / ja riimejä väänsin"
Hakalahti on opastanut Kannon limerikin maailmaan ja hyvin on opettanutkin. Siitä on osoituksena hauska eläinriimi- ja aapiskirja, jossa kirjaimia opetellaan limerikin avulla. Limerikki on viisisäkeinen pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisessä säkeessä mainitaan tai se päättyy paikannimeen ja viimeinen säe sisältää yllättävän kärjistyksen. Limerikki on saanut nimensä irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan ja sen isänä pidetään Edward Learia ja hänen lastenkirjaansa A Book of Nonsense (1846). Runomuoto on kuitenkin tunnettu jo 1300-luvulta lähtien.
Limerikin muoto on hyvin tiukka ja sidottu, mikä tekee siitä vaikean lajin hallita. Limerikissä pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe eli runokielellä loppusoinnut ovat A-A-B-B-A.
Kanto onnistuu riimittelemään kirjassaan erilaisista eläimistä ja suomalaisista paikannimistä veikeitä miltei säännönmukaisia limerikkejä. Aapiskirjan ollessa kyseessä haastetta muodon lisäksi tuovat kirjaimet. Esimerkiksi M-kirjaimella alkavassa runossa jokainen runon sana alkaa tietysti M-kirjaimella. Viehätyin itse muun muassa hulvattomista Tampereesta, Lapista, Warkaudesta ja Urjalasta kertovista pikkuloruista. Kaisa Rekisen värikkäät ja hupaisat kuvat sopivat aapisrunojen kylkeen oivasti. Kirjan luettuaan alkaa itsekin hahmotella päässään limerikkejä:
Johanna eläinrunoista kirjoitti Härmälässä
oman tietokoneensa ääressä.
Limerikkejä luki.
sanoja riimeiksi puki
ja kyllästyi hommassa mahdottomassa.
Niina Hakalahden Vauvailoa kertoo nimensä mukaan vauvan saamisen ilosta ja onnesta: "vasta muutama minuutti yhdessä, / mutta tiedän jo / miten lujaa ainetta minuutit ovat." Runoissa äitiyden tunnot ja väsymys haihtuvat, kun pieni lapsi lasketaan syliin. Vauvuus vie vanhemmat mukanaan. Runossa Jättiläislapsi kuvataan kauniisti, miten elämä muuttuu vauvan tultua taloon. Kehto tuntuu täyttävän koko talon:
"Me, / äiti ja isä, ihastelemme pienokaista, tuudittelemme uneen. / Kun se nukkuu, / levitämme nenäliinan lattialle / ja istuudumme heiluttamaan jalkoja. / Joskus repäistään: mennään iltakävelylle / maton raidasta toiseen."
Osa runoista on lohduttavia. Maitohampaiden jälkeen tulee vielä toinen mahdollisuus ja vaikka valokuvat vauvasta unohtuvat laatikkoon ja haalistuvat, salaisuudet säilyvät. Herttaisia runokuvia täydentää Julia Prusin pastellinsävyinen vesivärikuvitus, joka ainakaan minuun ei kolahtanut. Mikään Vauvailoa kirjan runoista ei noussut ylitse muiden. Olen lukenut sykähdyttävämpiäkin vauvarunoja. Toisaalta ehkä olen jo väärää kohderyhmää, koska vauvan odotus ja syntymän ihme ovat unohtuneet ja tilalle on tullut ruuhkavuosien lapsiperhearki harrastuskuljetuksineen ja jatkuvasti tyhjenevine jääkaappeineen: "Vauva venyy senttejä salaa / kasvaa pois olemasta lapseni / Pian kävelee vauvani maailmaan, / aikuisen valepuvussa." Ehkä tähän taloon kaivattaisiin taas ripaus vauvailoa.
Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä
Karisto (2014)
Kuvitus Kaisa Rekinen
s. 32
Niina Hakalahti, Vauvailoa
Minerva kustannus oy (2014)
Kuvitus Julia Prusi
s. 59
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti