Lentäviä kukkia on ensimmäinen kokonainen kokoelma, jonka olen Ahdilta lukenut. Olen tietysti lukenut hänen runojaan aiemminkin, mutten koskaan kokonaista kokoelmaa.
Runot ovat minulle aina olleet erittäin haastava laji, enkä useinkaan ole tarttunut runokokoelmiin. Ehkä aika ei ole riittänyt. Runot kun tuntuvat vaativan pysähtymistä, ja niitä pitää saada makustella pidempään. Kokoelman runotkin lähtevät samasta kiireen ajatuksesta:
"Mikä meidät sitoo ja tappaa?
Ei kylmä, ei nälkä eikä tauti.
Meidät surmaa lyhyiden ajatusten ja sanojen kipeä isku."
Emme ehdi enää nykyhetkessä ajatella, asettua ajatuksiimme, etsiä jotakin ihmeellistä tai nähdä mahdotonta. Katsoa Ahdin sanoin mielen silmillä: "Tilaa eikä aikaa elämälle ole."
"Olen pirun oppimaton mies, niin syvästi elämästä aina
juovuksissa, etten opi erottamaan laulua tuoksusta, en lintua kukkasesta."
Kukkivat linnut ja lentävät kukat toistuvat läpi kokoelman. Ei siis ihme, että kokoelma on saanut nimensäkin taivaalla liitävistä kukkasista. Kukkiin ja lintuihin liitetään naiset ja miehet ja lopulta koko ihmisyys:
"Miehet ja naiset vihaavat ihmisyyden lentäviä kukkia ja juurtuvia lintuja."
Ahdin sanojen mukaan ajattelu lähtee hölmistymisestä. On nähtävä pidemmälle ja antauduttava runon kielen valtaan.
"Kielen on oltava monimutkainen. Kieli on huone.Kielen täytyy ilmaista tunteen pystysuora aika, ajatuksen syvyys
aistimusten ajan jatkumo.
Huoneessa ei voi asua ellei siinä ole syvyyttä."
Ahdin kokoelma onkin itsessään huone täynnä peräkkäin kulkevia sanoja, ehkä ne ovat juuri niitä runouden lentäviä kukkia. Avain huoneeseen löytyy runon kielestä ja omasta mielestä - kun pysähtyy ja katsoo ympärilleen ja antaa runouden siemenen itää.
Risto Ahti
Lentäviä kukkia
WSOY (2013)
s. 134
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti