Makeat rocky road -herkut (ilman suolapähköinöitä)

Vaalikamppailun tohinoissa ei ole juuri ehtinyt blogata. Kuopus täytti eilen kahdeksan ja pääsiäismaanantaina vietämme pienimuotoisia synttäreitä lähisuvun kesken. Tein synttäreille rocky road -herkkuja, joihin ei tällä kertaa tule suolapähkinöitä. Perinteisemmän ohjeen saa siis lisäämällä joukkoon pähkinöitä. 

Ohjeen (muokkasin määriä ja ainesosia hieman) löysin Lastenkutsut-lehdestä, josta aion myös leipoa jääkarhu-syntymäpäiväkakun ja väsätä pop corn -tikkareita. Tulee testattua lehden ohjeita oikein urakalla. Lastenkutsu-lehti oli muutenkin todella mukava lehti. Siinä oli hyvännäköisiä ja helppoja ohjeita lasten syntymäpäiväjuhlille ja -kutsuille. Myös kattamiseen, leikkeihin ja askarteluun oli monenlaisia vinkkejä. Pääpaino oli kuitenkin leivontaohjeissa. Löysin monia mieleisiä ohjeita.   

Rocky road -resepti: 

200 g maitosuklaata

3-4 Digestive-keksiä

1 dl marenkia

1,5 dl vaahtokarkkeja

valkosuklaahippuja

valkosuklaata

Sulata paloiteltu suklaa mikrossa. Rouhi keksit ja marenki paloiksi. Lisää ne jäähtyneeseen suklaaseen ja puolet vaahtokarkeista samoin. Lusikoi pieniin muffinivuokiin. Laita vuokiin pinnalle valkosuklaahippuja ja vaahtokarkkeja. Valuta valkosuklaata päälle raidoiksi. Laita jääkaappiin jähmettymään. Ota huoneenlämpöön hieman ennen tarjoilua. 

Rocky road -ohje on todella nopea ja helppo. Kannattaa kuitenkin jättää marenki ja keksin palat riittävän isoiksi paloiksi. Itse rouhin ne vähän turhan pieniksi. Itse jäin myös kaipaamaan sitä suolaista tvistiä. Ensi kerralla lisään ohjeeseen sopivasti suolapähkinöitä. 

Mary Shelley, Frankenstein ja sielun pimeät voimat (Mazzarella, Sielun pimeä puoli)

Aina mun pitää kirjoittaa. Ainakin silloin kun on lukenut hirviöistä kertovan kirjan. Hirviöt vilahtelivat eilen myös Suomen euroviisufinaalin takia mielessäni, sillä kukapa ei muistaisi ja rakastaisi Suomen kuuluisinpaa hirviötä eli Lordia. 

Merete Mazzarellan kirja Sielun pimeä puoli (2014) ei kuitenkaan kerro Lordista, eikä juuri muistakaan hirviöistä. Teos kuvaa Frankenstein-romaanin kirjoittajan Mary Shelleyn elämää, ja kirja on samalla syväluotaava analyysi Frankensteinin hirviöstä. Mazzarella yrittää kirjassaan etsiä vastausta kysymykseen, mikä lopulta on hirviö ja mikä tekee hirviöistä meille tärkeitä. 

Mazzarella kirjoittaa teoksensa alussa, miten joutui Frankensteinin hirviön pauloihin. Hän ei omien sanojensa mukaan koskaan ole ollut kiinnostunut hirviöistä tai ole perehtynyt niihin ennen kuin eräänä päivänä huomasi kiinnostuneensa Mary Shelleystä ja siitä, miten Shelleyn kaltainen nuori nainen keksi 1800-luvun alkuvuosina vastenmielisen ideansa ja kirjoitti siitä 19-vuotiaana romaanin Frankenstein: uusi Prometheus (1816)

Sielun pimeä puoli kirjassa läpikäydään yksityiskohtaisesti Mary Shelleyn melko traagistakin elämää ja häneen sidoksissa olevien ihmisten kohtaloita. Mary Shelley itse oli feministi Mary Wollstonecraftin ja kirjailija, anarkisti William Godwinin tytär. Muita Sheylleyn elämään vaikuttavia ihmisiä olivat muun muassa Maryn aviomies runoilija Shelley ja Lordi Byron - oman aikakautensa radikaaleja kumpikin. Mazzarella kuvaa Shelleyn elämänvaiheita kiehtovasti, ja lukija pääsee kurkistamaan 1800-luvun kulttuurieliitin elämään. 

Jos Mary Shelleyn elämä jo itsessään oli kiinnostava, niin Frankenstein vasta onkin vuosien saatossa herättänyt kiinnostusta - tulkintoja ja kysymyksiä. Romaani on nostanut esiin muun muassa kysymyksiä ihmisen vastuusta ja elämänluomisen eettisistä kysymyksistä. Mazzarella pohtii teoksessaan sitä, mitä ihmisyys lopulta on.  Mazzarellan mukaan itse hirviöys on edelleen yhtä epäselvä käsite kuin ihmisyys. Miksi olento, jonka tunnemme Frankensteinin hirviönä herättää meissä iljetystä ja inhoa yhä uudestaan ja uudestaan?

"Jos Olennosta tulee hirviö, syynä on se, että häntä pidetään hirviönä. Ja se, että hän alkaa yhä vahvemmin itsekin pitää itseään hirviönä. Kyse on itseinhosta."

Kumpi lopulta onkaan hirviö ja kumpi ihminen - hirviön luonut tohtori Frankenstein vai hänen luomansa nimetön, ruma ja kauhistusta herättävä Olento? Ruumiin osista koottu Olento on inhimillinen ja haavoittuvainen, mutta ihmisten kammoksunta saa hänen käytöksensäkin muuttumaan hirviömäiseksi. Kirja saa ajattelemaan ulkonäkökeskeistä yhteiskuntaamme. Helsingin Sanomissa oli muutama viikko sitten haastattelu toimittaja Kimmo Oksasesta, joka menetti laajalle levinneen bakteeritulehduksen vuoksi kasvonsa ja muistutti sairaalasta päästyään omien sanojensa mukaan avaruushirviötä tai mutanttia. Oksanen on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Kasvonsa menettänyt mies (2014). Hän on avannut omia kokemuksiaan siitä, mitä on joutunut kokemaan ja miltä ulkonäön menettäminen on tuntunut. Oksasen mukaan ulkonäön vankina oleminen vangitsee myös mielen. 

Mazzarella toteaa, että Mary Shelleyn luoman hirviön ulkönäössä on eettinen sanoma, joka koskee kehoa ja ulkonäköä. Sitä samaa teemaa käsittelee Oksanen omassa teoksessaan. Olemme kehomme vankeja ja helposti mielemme mukautuu kehon ja ulkonäön vaatimuksiin. 

"Olemme saaneet kylästymiseen asti kuulla sentimentaalista puhetta meidän kaikken tarpeesta tulla nähdyksi. Sentimentaalikseksi sen tekee haluttomuus tunnustaa sitä tosiasiaa, etteivät kaikki katseet suinkaan ole rakastavan hyväksyviä. Useimmat meistä joutuvat kokemaan tämän silloin tällöin, mutta olento kaiken aikaa. Mieluummin kuin nähdyksi tulemisen tarpeesta meidän pitäisikin puhua tarpeesta saada nimi, tulla puhutelluksi ja saada tilaisuus vastata. Nähdyksi tuleminen on sitä yksisuuntaista: me tarvitsemme keskustelua, yhdessäoloa, yhteisyyttä."      

Sielun pimeä puoli pohtii ja nostaa esiin ihmisen ikiaikaisen tarpeen tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi. Ihminen tarvitsee toista ihmistä kasvakseen ihmiseksi ihmiselle. Samalla tavoin myös vammaiset ihmiset tarvitsevat nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi tulemisen kokemuksia. Pertti Kurikan nimipäivien euroviisuvoitto toi koko kansakunnalle uskoa, että myös vähemmistöt voivat tulla yhteiskunnassamme kuulluiksi ja juhlituiksi sankareiksi. 

Merete Mazzarella 

Tammi (2014)

Själens nattsida - Om Mary Shelley och hennes Frankenstein

suomentanut Raija Rintamäki

s. 245

  

Cunninghamin lumoava Lumikuningatar

On kulunut tovi, että olen viimeksi blogannut lukemistani kirjoista. Laskin eilen, että tammikuussa tuli luettua 1729 sivua kaunokirjallisuutta, mutta vaikka luin useampia teoksia, en ehtinyt kirjoittaa yhtään varsinaista kirjablogia. Eduskuntavaaleilla on epäilemättä osuutensa asiaan. Kirjoista bloggaamiselle on vähemmän aikaa, kun tulee kirjoitettua muita tekstejä, kuten kolumneja, mielipidekirjoituksia ja poliittisia blogeja.  

Eilen päätin ryhdistäytyä ja blogata viimeisimmästä lukemastani romaanista. Michael Cunninghamin Lumikuningatar (2014) on kuudes Cunninghamilta suomeksi ilmestynyt teos. Parhaiten Cunningham muistetaan varmasti Pulitzer-palkinnonkin tuoneesta läpimurtoromaanistaan Tunnit. Cunninghamin tyylistä pitävä ei varmasti pety uusimmankaan teoksen äärellä. Jo teoksen kaunis ja silmiä hivelevä luminen kansikuva kutsuu lukijaa luokseen ja uppoutumaan talvisen New Yorkin sykkivään elämään ja kirjan päähenkilöiden koskettavaan tarinaan. 

Lumikuningatar on haikean surullinen romaani, jossa käsitellään rakkautta, kuolemaa ja aikuisten ystävyyttä kahden veljeksen ja heidän läheistensä kautta. Kirja alkaa valoilmiöstä. Eräänä pimeänä marraskuisena iltana jälleen yksi poikaystävä on jättänyt 38-vuotiaan Barrett Meeksin. Tällä kertaa niinkin tylysti kuin tekstiviestillä. Barrett kävelee Central Parkin kautta kotiin, kun hän näkee taivaalla mystisen ilmestyksen - vihertävän ja taivaallisen valon. 

"Siellä se oli. Vaalean sinivihreä valo, läpikuultava huntu, tähtien korkeudella, ei, alempana kuin tähdet mutta silti korkealla, korkeammalla kuin puunlatvojen yllä leijuva avaruusalus. Kenties se oli verkalleen levittäytymässä, kenties ei; se oli tiheimmillään keskiosassa ja muuttui reunoilla pitsimäisiksi kielekkeiksi ja spiraaleiksi." 

Barrett epäilee valon olevan jokin revontulien eteläinen oikku tai lentokoneen valojen heijastusta, kunnes aistii valoilmiön läsnäolon ja tuntee kuinka se kulkee hänen lävitseen: "Ja sitten, ei hitaasti eikä nopeasti, valo hävisi. Se hajosi vaaleansinisiksi säkeniksi jotka näyttivät jollain tapaa elollisilta, kuin tyynen, titaanisen vanhemman leikkisiltä jälkeläisiltä. Sitten nekin katosivat näkyvistä, ja taivas oli taas sellainen kuin se oli ollut, kuin se on aina ollut." 

Barrett, joka ei ole uskonut aiemmin Jumalaan, uskoo nähneensä ihmeen. Barrettin isoveli 43-vuotias Tyler taas on antautunut täydellisesti hoivaamaan laajasti levinnyttä syöpää sairastavaa tyttöystäväänsä, tulevaa vaimoaan, Bethiä ja kirjoittaa tälle koskettavaa kappaletta osoittaakseen rakkautensa. Tyler suo itselleen kokaviivan silloin tällöin, sillä hän uskottelee itselleen, että kokaiini antaa hänelle lisäpuhtia ja luovuutta hetkinä, jolloin se on tarpeen.   

"Hetki sitten hän oli tuskainen ja ajatteli sekavasti, mutta nyt - vetäistyään nenäänsä kitkerää taikuutta - hän on niin terävä ja energinen kuin olla voi. Hän on riisunut esiintymisasunsa, ja hänen minänsä todellinen vaatetus istuu hänelle täydellisesti. Hän on yhden miehen yleisö, joka seisoo alastomana ikkunassa kahdenkymmenennenensimmäisen vuosisadan alussa ja jonka rinnassa väreilee toivo."

Kirja kuvaa vuosia 2014-2018 ja Yhdysvaltojen tapahtumat, kuten presidentinvaalit tai Guantanamonin kidutukset vilahtelevat kirjassa luomassa ajankuvaa. Veljesten elämä kietoutuu Bethin sairauden ympärille ja kirjan muut henkilöhahmot täydentävät Barrettin ja Tylerin tarinaa. Cunninghamin vahvuus on yksityiskohtaisessa kuvauksessa ja uskottavissa, yhdessäkin yksinäisissä, henkilöhahmoissa. Herkkä kuvaileva kieli lumoaa varmasti osan lukijoista sekä talvinen New York kirjan tapahtumapaikkana. Minut kirjan tarina jätti osin kylmäksi, en tiedä, johtuiko se itse tarinasta, kirjan lopusta vai henkilöistä. En pystynyt samaistumaan henkilöihin ja epämääräinen valoilmiö, jonka seurauksena veljekset, erityisesti Barrett, etsivät elämälleen merkitystä, rakkautta ja sisältöä tuntui keinotekoiselta.     

  

Kirja lienee saanut nimensä Hans Christianin Andersenin sadusta Lumikuningatar. Kirjan alkusivuilla on nimittäin lainaus Lumikuningattaresta. Nimi viitannee myös Tylerin vaimoon Bethiin, joka muistuttaa valkoisissa vaatteissaan ja kalpeine kasvoineen Lumikuningatarta. Taivaalta satavat lumihiutaleet luovat kirjaan puhdistavan valkean tunnelman, jossa on ripeys jäistä kylmyyttä - niin kuin meissä ihmisissä välillä on.

"Tyhjän äärettömän lumisalin keskellä oli jäätynyt järvi, jonka pinta oli halkeillut tuhansiksi paloiksi, ja jokainen pala oli niin säntillisesti toisen kaltainen, että saattoi puhua todellisesta taideteoksesta. Järven keskellä istui lumikuningatar; silloin kun oli kotona." H.C. Andersen, Lumikuningatar

Cunninghamin Lumikuningattaressa jokainen pala on säntillisesti paikallaan. Teos halkeilee sujuvasti lukijan mielessä ja laittaa pohtimaan myös omaa elämää. Romaani on todellinen taideteos, siitäkin huolimatta, että se ei minuun täydellisesti kolahtanutkaan.       

Michael Cunningham 

Lumikuningatar (2014)

suom. Raimo Salminen

Gummerus

s. 291  (kirjastosta)  

Jälkikirjoitus: Mitä sitten tammikuussa luin?   Työpaikan lukupiiriin luin Timo K. Mukan rosoisen kauniin ja minuun suuren vaikutuksen tehneen Maa on syntinen laulu, Mauri Kunnaksen hauskan ja historiallisen, kouluopetukseenkin oivasti soveltuvan Koiramäen talossa ja Aino Suholan runokokoelman Rakasta minut vahvaksi. Mukan ohella klassikkosarjaa lukulistallani edusti tammikuussa luettu lapsenmurhasta kertova Minna Canthin Anna-Liisa. Monettakohan kertaa sen luinkaan? Edelleen se on yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään 1895 ja koskettaa vahvasti nykylukijaakin. Luin myös muun muassa Reetta Pekkasen esikoisrunokokoelman Pieniä kovia nuppuja ja Sari Peltoniemen aikuisille suunnatun satukokoelman Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille ja Tero Tähtisen esseekokoelman Lohikäärmeen päivät, joka kertoi kirjoittajan viettämästä puolesta vuodesta Shanghaissa ja kuvasi kiinnostavasti niin kiinalaista elämänmenoa, runoutta kuin runouden kääntämisen pulmia. Esseekokoelman avulla tulin oppineeksi, kuinka paljon erilaisia teelaatuja Kiinassa onkaan. Tähtisen matkapäiväkirja kannattaa ainakin teenjuojan lukea. Luin myös kaksi käännösromaania ruotsalaisen humoristin Jonas Jonassonin Lukutaidoton joka osasi laskea ja tosiaan blogissakin kuvatun Michael Cunninghamin Lumikuningattaren.

73 kirjaa, 13532 sivua kaunokirjallisuutta ja 56 blogitekstiä

Ensimmäinen kokonainen blogivuosi on takanapäin. On aika tarkastella sekä blogivuotta että luettuja kirjoja. Luin vuoden aikana 73 kirjaa. Olin laittanut tavoitteeksi sata kirjaa, joten tavoitteesta jäin jonkin verran. Tosin en ole laskenut lukemiini kirjoihin lasten kuvakirjoja, joten sata kirjaa on luettu, jos mukaan ottaisi kuvakirjat. Olen vuoden aikana lukenut 13 532 sivua kaunokirjallisuutta. Luku sisältää sekä pidempiä lastenkirjoja, nuortenkirjoja, sarjakuvia, klassikkoita, runoteoksia, aikuisille suunnattuja romaaneja sekä tietysti eri lajeja, kuten scifiä, dekkareita ja fantasiaa. Viime vuonna luin hieman yli 8700 sivua, joten viime vuonna tekemäni uudenvuodenlupaus lukea tänä vuonna yli 9000 sivua täyttyi oikein reippaasti. Olisiko vuoden 2015 lupaus sitten ylittää tämän vuoden sivumäärä? Se tarkoittaa noin 35-40 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. 

Romaaneja vuoden 2014 aikana luin 36 ja runoteoksia taas 17. Tämän lisäksi luin kaksi esseeteosta, kaksi näytelmää ja yhden novellikokoelman. Sarjakuvakirjoja luin vain kolme ja pidempiä lastenkirjoja taas 12. Tenttikirjoja tai tieteellistä kirjallisuutta en ole lukuihin laskenut. Olen pitäytynyt täysin kaunokirjallisten teosten laskemisessa. 

Blogiin kirjoitin vuonna 2014 56 tekstiä, joista leivontaa ja erilaisia leipomuksia käsitteli 22 tekstiä, 30 tekstiä keskittyi kirjoihin sekä kirjallisuuteen ja seitsemässä tekstissä oli vähän molempia. Aktiivisin blogikuukausi oli lokakuu, jolloin kirjoitin kymmenen bloggausta. Kesällä pidin blogitaukoa peräti neljä kuukautta, joten touko-elokuussa en saanut yhtään tekstiä aikaiseksi.

Kirjailijoita, joilta luin useampia teoksia tänä vuonna, olivat Douglas Adams, jonka linnunrata-kirjasarjaa luin neljä osaa. Viides osa on edelleen lukematta, sillä sarja alkoi osa osalta yhä enemmän tökkiä. Salla Simukan Lumikki-trilogian luin kokonaisuudessaan. Niina Hakalahdelta, Harri V Hietikolta, Johanna Hulkolta, Seppo Jokiselta, Harri Istvan Mäeltä, Tuula Kallioniemeltä ja Eila Kivikkaholta luin kaikilta kaksi teosta. Hulkon uuden Geoetsivät-lastenkirjasarjan kaikki tähän mennessä ilmestyneet osat on nyt luettu. Töissä voinkin pian siirtyä suosittelemaan luettavaa alakoululaisille.    

Paljon jäi vuoden aikana hyvistä kirjoista kirjoittamatta ja se harmittaa. Tänä vuonna täytyy yrittää kirjoittaa useammin varsinkin kiinnostavista romaaneista. Välillä tuntuu aika tekevän ikävät temppunsa. Näin kävi muun muassa Salla Simukan Lumikki-trilogian kohdalla ja molempien Seppo Jokisen kirjojen kanssa. Ongelmaksi ovat myös muodostuneet arvostelukappaleet, joita putkahtelee postilaatikkoon. Tuntuu, että aikaa ei ole riittänyt arvostelukappaleiden lukemiseen. Siinä onkin paljon parannettavaa. 

Vuoden Top 10 eli parhaat lukukokemukseni tai mielenkiintoisimmat tuttavuudet perusteluineen (järjestyksellä ei niin väliä)

1. Katja Kaukonen: Kohina 
Kirjan kerronta soljuu eteenpäin kuvina ja tarinana, jonka haluaa lukea loppuun. Kaukosen kieli hurmaa lukijansa ja sitä huomaa lukijana jäävänsä kuuntelemaan kirjan ja meren kohinaa ympärillään.
2. Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Romaani, jossa henkilöiden kohtalot kietoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa. Kirja, jossa ei tiedä, mikä on totta, mikä valhetta. Kirja yksinkertaisesti kuljetti lukijansa paikkaan, joka voisi olla missä vaan. Kirjalle myönnettiin Tampereen kirjallisuuspalkinto vuonna 2014.

3. Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi, Musta kuin eebenpuu) 
Nuortenkirjasarja, joka on noussut käännöskirjallisuuden kärkeen, vei aikuislukijankin mukanaan. Kirjojen juonen kehittely vakuuttaa, ja henkilöhahmot ovat uskottavia. Suomen Nälkäpeli-ilmiö on syntynyt.

4. Seppo Jokinen: Mustat sydämet
Vanha tuttu komisario Koskinen seikkailee tällä kertaa Australiassa. Luin teoksen juuri ennen joululomaa ja kirja imaisi mukaansa, joten tällä kertaa meidän perheessä ei syöty jouluaattona itse tehtyä perunalaatikkoa, vaan sitä Saarioisten äitien tekemää. Jos joku kirja onnistuu siten, että ennen jouluaattoa uppoutuu siihen, eikä jouluvalmisteluihin, paikka listalla on taattu. 

5. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Itseoikeutettu klassikko listalla. Kuvaus olemassaolon taistelusta ja ihmisen voimattomuudesta sekä pienuudesta luonnon edessä on myös kuvaus kahden eri-ikäisen ihmisen kaiken voittavasta ystävyydestä. Vanhus ja meri on vaikuttava kirja. 

6. Juhani Ahvenjärvi: Ilmakuva osuu joka oksaan
Ilmakuva osuu joka oksaan on sellainen runokokoelma, jonka haluaisi hankkia omaan hyllyynsä. Valoisa runokirja, joka kutsuu luokseen. Teoksessa on kauniita, yksinkertaisia runokuvia, mutta silti kielellisesti taidokkaita.  

7. M.L Stedman: Valo valtameren yllä
Ehkäpä vuoden paras lukukokemus. Koskettava ja sykähdyttävä kirja, jonka tarinaa en pystynyt päästämään käsistäni ennen kuin kirja oli loppu. Lempeän kaunis, vaikkakin surullinen tarina rakkaudesta ja luopumisesta. 

8. Jari Mäkipää: Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo
Kiinnostava uusi lastenkirjasarjatuttavuus, joka yllätti minut positiivisesti. Minulla ei ollut kirjan suhteen mitään odotuksia, mutta kirja oli hyvin kirjoitettu. Siinä oli hyvä ja jännittävä juoni. Vuoden yllättäjä. 

9. Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Tatu ja Patu, syömään!
Meillä on varmaan kaikki Tatut ja Patut omana ja aina ne jaksavat viehättää. Uusin Tatu ja Patu oli yhtä hauska kuin entisetkin. Ehkä jopa hauskempi. Tatu ja Patu, syömään! on sopivasti opettavainen ja sopivasti pähköhullu teos. Kirja pääsi listalle, koska ääneen lukeminen omalle lapselle on aina yhtä nautittavaa ja tämä kirja antoi meille kahdelle yhteisiä naurunhetkiä.  

10. Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja
Teos, joka oli ehkä yksi huonoimmista kirjoista, jonka olen lukenut. Silti tavallaan hauska ja päätyi listalle yksinkertaisesti siitä syystä, että luin sen työpaikan lukupiiriin. Kirjoista keskusteleminen on antoisaa, mielenkiintoista ja voimaannuttavaa. Niistä huonoista kirjoista keskusteleminenkin. Lukupiirissä tuli luettua viime vuonna myös Linnunradan käsikirja liftareille, Humiseva harju, Vanhus ja meri, Vuonna 1984, Havukka-ahon ajattelija, Ylpeys ja ennakkoluulo, Pikku Pietarin piha, Fedja-setä, kissa ja koira, Pieni runotyttö ja Punainen viiva. Ilman lukupiiriä monet näistäkin klassikoista olisivat jääneet lukematta.

Talvinen puolukkajäädyke

Tein jouluaattopöytään puolukkajäädykkeen, josta riitti myös pienet yksittäispakatut annokset joulupäiväksi. Jäädyke sai sukulaisilta runsaasti kehuja, sillä se on sopivan raikas ja pirteä raskaan jouluruoan vastapainoksi. Jäädyke sopii toki muulloinkin jälkiruokaksi kuin vain jouluna. Se toimii mukavasti talven keskellä ja muistuttaa syksyn puolukkaretkistä. Varsinaisen jäädykkeen jäädytin Tupperware-jäädykevuokaan ja viisi yksittäistä annosta kaksinkertaisiin muffinivuokiin. Niistä tuli kauniit jälkiruoka-annokset, kun ne kumosi lautasille ja koristeli mieleisiksi.   

Ohje: 

5 dl puolukoita

0,5 dl fariinisokeria

2 rkl karpalomehua

3 kananmunaa

1 dl sokeria

2 dl kermaa

200 g turkkilaista jukurttia

1 tl vaniljasokeria

Hienonna pakastepuolukat fariinisokerin kanssa monitoimikoneessa. Mausta seos karpalomehulla. Vatkaa kananmunat ja sokeri vaahdoksi. Vaahdota kerma. Sekoita turkkilainen jukurtti ja vaniljasokeri kerman sekaan. Yhdistä vaahdot. Kaada puolukkaseos joukkoon ja sekoita seokset varovasti. Kaada seos kylmällä vedellä kasteltuun jäädykevuokaan, sulje se kannella tai laita päälle foliota. Jäädytä mielellään yön yli. Ota jäädyke noin puoli tuntia ennen sulamaan ja koristele esimerkiksi puolukoilla. 

  

Miten onnistuin runokirja kuussa haasteessa?

Oman kirjahyllyn runoja

Vuosi lähenee loppuaan ja on aika tehdä koontia tänä vuonna luetuista kirjoista ja lukuhaasteista. Osallistuin kahteen valtakunnalliseen lukuhaasteeseen, Karo Hämäläisen marraskuun lukuhaasteeseen, jossa luettiin 30 sivua kaunokirjallisuutta marraskuussa joka päivä ja Salla Simukan joulukuiseen nuortenkirjahaasteeseen. Marraskuun haaste tuli onnistuneesti suoritettua ja siitä bloggasinkin jo aiemmin. (Voit tutustua tarkemmin haasteeseen täältä.). Samoin Simukan nuortenkirjahaasteen suoritin oikein mallikkaasti. Luinhan joulukuussa sekä Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin, Simukan Lumikki-trilogian kokonaisuudessaan ja Terhi Rannelan Läpi yön. Järjestin itse kirjabloggariyhteisössä Gabriel Garcia Marguezin elämäntyötä kunnioittavan pikkuhaasteen, jossa eri bloggarit lukivat Marguezilta eri teoksen. (Sen haasteen ja haasteessa luetut teokset löydät tästä blogitekstistä.)

Erilaisista kirjablogeista löytyy mitä mielenkiintoisempia lukuhaasteita vuoden mittaan. Esimerkiksi blogista Anna minun lukea enemmän löysin ranskalaisen kirjallisuuden lukuhaasteen Viva la France ja vaikkapa Lurun luvuista Finlandia-palkittujen kirjojen lukuhaasteen. Mietin vuoden alussa, että olisi hienoa tarttua monissa kirjablogeissa oleviin lukuhaasteisiin, mutta tiesin, että aikapula vaikeuttaisi niiden suorittamista. Koska runoja taas tulee luettua ihan liian harvoin ja vähän, päätin ottaa itselleni vuoden alussa lukuhaasteeksi lukea runokirjan kuussa. Tarkoitus oli siis lukea vähintään runokokoelma kuukaudessa eli kaksitoista runokirjaa vuodessa. Osan runoista tuli olla uusia vastajulkaistuja kotimaisia kokoelmia, osa suomalaisia klassikkorunokokoelmia ja osa käännöksiä ulkomaisilta runoilijoilta. Asetin itselleni myös vaatimukseksi, että vähintään neljästä kokoelmasta on kirjoitettava blogiteksti. 

Luin vuoden aikana 17 runoteosta ja kahdeksasta kirjoitin blogiini. Luin sekä omakustannerunokokoelmia, klassikoita ja tunnettujen suomalaisten nykyrunoilijoiden teoksia. Aivan joka kuukausi en runokirjaa saanut luettua, mutta toisaalta joinain kuukausina luin useamman runoteoksen. Marraskuussa luin peräti neljä runokokoelmaa. Osan runoista luin ääneen, kuten mummoni kuolinvuoteella luetut Kivikkahon kokoelmat ja pojalleni lukemani Anneli Kannon aakkoslimerikit. Alla lista runokirjoista, jotka luin ja niihin liittyvät bloggaukset, jotka löytyvät linkeistä.

Ehdoton suosikkikirjani oli tänä vuonna Juhani Ahvenjärven Ilmakuva osuu joka oksaan. Rakkain ja kokoelma taas oli Eila Kivikkahon Parvi, joka on ollut eräs lempirunokirjani jo vuosia. Nyt se sai uusia entistä koskettavimpia merkityksiä lukuhetken erityisyyden tähden.  Hassuin runokirja oli Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä. Kaunein Arto Lapin pieni runoteos Kärpäshäiriö ja makaaberein Tuija Välipakan Take away. Muutamat runoteokset olisivat tarvinneet kustannustoimittajan auttavaa kättä ja eräät lukemistani runokokoelmista olivat niin huonoja, että ne olisi voinut jättää jopa julkaisematta. Suurin osa lukemistani kokoelmista on kirjastosta ja vain Kivikkahon teokset löytyvät omasta hyllystäni. Useimmat ovat myös pirkanmaalaisten kirjailijoiden uusia runokirjoja, sillä olen lukenut niitä Tampereen kirjallisuuspalkintoa myöntävän toimikunnan kirjalistalta.

Runokokoelmien lukemista aion jatkaa ensi vuonnakin. Ehkä en haasteeksi asti runojen lukemista kuitenkaan ota. Toisaalta runokokoelma kuukaudessa on haasteena sellainen, joka ainakin minulle lukijana sopii. Se ei stressaa liikaa ja lisäksi runojen lukeminen sopii kiireisen ihmisen aikatauluihin. Joskus on hyvä pysähtyä yksittäisten sanojen äärelle. Hyvää runollista ja uutta luovaa vuotta 2015. Syventykäämme runoihin myös ensi vuonna.

Vuonna 2014 luetut runoteokset: 

Tammikuu:
Terhi Vedenkivi: Parhaat paratiisit

Helmikuu:                  
Pablo Neruda: Maremoto

Maaliskuu:                
Juha Rautio: Istu laulu

Huhtikuu:                  
Meeri Laamanen: Peter viaton

Toukokuu:                
Eila Kivikkaho: Parvi
Eila Kivikkaho: Venelaulu

Syyskuu:                    
Lily Onjukka-Prusi: Ihminen Ihminen
Timo Jokinen: Hetkiä ihmisiä kohteita

Lokakuu:                        
Juhani Ahvenjärvi: Ilmakuva osuu joka oksaan
Tuija Välipakka: Take away
Jussi Rusko: Lyhyitä ja pitkiä tunteja

Marraskuu:                
Joni Järvi-Laturi: Melankolia
Anneli Kanto: Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä
Niina Hakalahti: Vauvailoa
Pekka Kejonen: Kertakäyttösatori

Joulukuu:
Pekka Kari: Kaksi on äärettömyys
Arto Lappi: Kärpäshäiriö

Takalon teos Minä, Mikko ja Annikki on suuri sarjakuvakirja

Sarjakuvataiteilija Tiitu Takalon uusin sarjakuva kertoo yhteisöllisestä elämästä ja remontista Annikin puutalokorttelissa ja samalla se kuvaa ison palan Tampereen historiaa. Minä, Mikko ja Annikki (2014) ei olekaan vain sarjakuvakirja, vaan se on omaperäinen ja tyylikäs sarjakuvaromaani ja samalla suuri kulttuurihistoriallinen teko. Teos yhdistää tarinoissaan ja kuvissaan omaelämäkerrallisen, päähenkilön ja Mikon, rakkaustarinan, puutalon remonttipäiväkirjan sekä Tampereen työläishistorian toisiinsa. 

Kirja kertoo samalla siitä, kuinka Tampereella on vuosien saatossa purettu uskomaton määrä vanhaa kulttuurihistoriaa ja puutaloidyllejä. Se näyttää, kuinka ja miten ihmiset viimein heräsivät kamppailemaan Tampereella Tammelassa sijaitsevan Annikin puutalokorttelin puolesta ja ottaa myös kantaa yhteisöllisyyden ja kierrättämisen puolesta. 

Teoksen esipuheessa lukijalle Tiitu Takalo kertoo kirjan syntyvaiheista ja suhteestaan kirjan aiheeseen: "Tämä kirja on minun kertomukseni eräästä kortteista eräässä kaupungissa. Nimenomaan minun kertomukseni. Kun jututin korttelin entisiä asukkaita, huomasin pian, että jokaisella oli loputtomasti muistoja ja tarinoita. ennen kaikkea ymmärsin, että tämä tamperelainen kortteli oli monelle rakas ja tärkeä. Myös monelle, jonka koti tämä paikka ei koskaan ollut."

Teos alkaa 10 000 vuoden takaa jääkaudesta harjun ja kosken synnystä. Kirja kuvittaa Tammerkosken kylän synnyn ja sen, miten Kustaa III perustaa Tammerkosken kaupungin vuonna 1779. Tehdaskaupungin alkuvaiheisiin  ja työläisten elämään lukija pääsee tutustumaan tummasävyisissä kuvissa. 

Tehdaskaupunki Tampere teollistuu muun Euroopan mukana.

Sisällissota kuvitetaan verenpunaisin sävyin. 

Puolet tamperelaisista saa elantonsa tehtaista. Monet työläiset liittyvät punakaartiin.

Takalon kirja toimii oivallisena välineenä esimerkiksi peruskoulun historian tunneilla tutustuttaessa teollistumiseen, Tampereen työläiskaupunginosien syntyyn sekä sisällissotaan. Teksteissä on  paljon historiallista faktatietoa ja kuvien avulla on helppo eläytyä työläismiesten, -naisten ja -lasten elämään. Kuva juuri valmistuneesta Tammelan koulusta kaupungin äärilaidalle on paljon puhuva.   

Vielä 1900-luvun alussa laitakaupunkia oli Tammela.

Minä ja Mikko ja unelma Annikista

Kirja keskittyy Annikin puutalokorttelin pelastamisvuosiin ja prosessi kuvataan kirjassa tarkasti. Pahan rooli on varattu teoksessa Tampereen kaupunginhallitukselle, joka yrittää kaikin keinoin purkaa puutalokorttelin uusien talojen tieltä. Annikin puutalokortteli onnistutaan säilyttämään kaupunkilaisten, korttelin asukkaiden ja monien vapaaehtoisten voimin. Siitä tulee yhteisöllisen elämän ja elämäntavan keidas. Kirjassa viehättää elämäntavan kuvaamisen ohella päähenkilön ja Mikon rakkaustarina, joka huipentuu muuttoon Annikille ja oman asunnon remontointiin. 

Kirjan nimi viittaa Tampereen työläishistoriaan ja Hannu Salaman 60-luvulla ilmestyneeseen romaaniin Minä, Olli ja Orvokki. Toki kirjan nimen voi katsoa viittaavan myös laajemmin taiteilijaelämään, laulaahan Ismo Alankokin kappaleessaan Taiteilijaelämää runoilijoista minä, Melleri ja Morrison. Taiteilijaelämän kuvaushan kirja kaiken muun ohella myös on. 

Romaanin alkupuheessa viitataan myös tamperelaisia viime aikoina puhuttaneisiin jugendtyyliseen tavara-asemaan ja rautatieläisten seuraintalo Morkun purkamiseen ja suojeluun liittyviin kiistoihin. Vuonna 2013 on yhdyskuntalautakunta hyväksynyt asemakaavan, jossa tavara-asema on tuomittu purettavaksi. Myös tavara-aseman siirtäminen on ollut mietinnässä. Morkku sen sijaan on vahvasti purku-uhan alla. Takalo muistuttaa, että maamme rakennuskanta on nuorta ja vain 2 % rakennuksista on rakennettu ennen ensimmäistä maailmansotaa. Hän kysyykin, eikö olisi jo aika pitää huolta tuosta kahdesta prosentista. Tehdäänkö tämän päivän Tampereella samat virheet kuin 60-80-lukujen rakennusvimmoissa tapahtui Tammelassa, keskustassa, Amurissa ja Armonkalliolla? Minä, Mikko ja Annikki on kirja, joka kannattaa lukea - erityisesti jos on tamperelainen, pitää hyvin piirretyistä ja uutta luovista sarjakuvista, mutta ennen kaikkea, jos arvostaa vanhaa rakennusperinnettä. Suosittelen kirjaa myös ihan jokaiselle nykyiselle Tampereen kaupunginvaltuutetulle - silmät voivat avautua ymmärtämään, millaisia päätöksiä ei pidä tehdä. Menneisyyden virheistä voi ja pitää oppia. 

Ja niin katoavat kaupungista... 

Tiitu Takalo

Minä, Mikko ja Annikki

Suuri Kurpitsa (2014)

s. 237

Kirjastosta 

Kympin tytön tie kirjailijaksi (Terhi Rannela, Läpi yön)

Terhi Rannelan päiväkirjaromaanin Läpi yön (2014) takakannen sisällä on viisi kuvaa noin 15-20-vuotiaasta Terhistä ja siellä on myös seuraava 27.8.2014 päivätty teksti: "Rakas päiväkirjani, Tänään sain Läpi yön -romaanini valmiiksi. Siellä on enemmän sieluani kuin missään aiemmassa kirjassani. Nyt on aika ojentaa tarina lukijoiden käsiin ja toivoa, että kohtaamme."

Läpi yön on tarina nuoren tytön unelmasta tulla kirjailijaksi - unelmasta, joka pelastaa yhden tytön elämän. Onko Läpi yön tarina nuoresta Terhi Rannelasta, sitä lukija pohtii teoksen edetessä? Kirja sisältää yhdeksän eri päiväkirjaa, jotka päähenkilö Maria Järvi on lähettänyt käsikirjoituksena kustantajalle. Läpi yön vaikuttaa todentuntuiselta päiväkirjaromaanilta, joka alkaa nuoren 15-vuotiaan Marian itsemurhayrityksestä ja yläkouluvuosista ja päättyy yleisen kirjallisuustieteen opiskeluvuosiin Tampereella. Se on kasvuromaani, joka loppuu, kun esikoisromaani Läpi yön ilmestyy. Autenttisuuden tunnelmaa häivytetään viittaamalla siihen, että kyse on muille kirjoitetusta päiväkirjasta: 

"Päiväkirjaan mahtuu joka tapauksessa vain pieni osa elämää. Niin paljon tärkeää jää pois ja unohtuu kokonaan. Onko tämä päiväkirja kaunisteltu vai liioiteltu? Millainen on täysin rehellinen päiväkirja?"

Päähenkilö muistuttaa ei vain Terhi Rannelaa, vaan myös minun nuoruusvuosiani. Tosin itsemurhaa en sentään ole yrittänyt, mutta muuten muistikuvat tuolta ajalta ovat melko yhteneviä päähenkilö Marian elämän kanssa. 

Marian isä on alkoholisti, jonka alkoholinkäyttö piinaa Sellukylässä asuvaa perhettä. Erityisesti Mariaa, joka vuodattaa päiväkirjaansa tuntemuksia isän viinankäytöstä. 

"Kotona on ollut aika vaikeaa, koska isä on aallonpohjassa. Humalassa se on alkanut puhua taas itsemurhasta. Olen niin väsynyt, että toivoisin sen todella tekevän sen, mutta tiedän, että tämä on vain puhetta ja uhkailua. Lääkeitsemurha ei olisi edes kovin kivulias. Siitä selviytyminen taas on yhtä hevettiä. Harva asia puistattaa minua yhtä paljon kuin sieraimesta nieluun tungettu letku."

Rannela on tavoittanut taitavasti kasvavan ja aikuistuvan nuoren tytön ääneen. Aluksi Marian päiväkirjassa nousee esiin itsemurhaa yrittänyt masentunut teini-ikää ja kasvukipujaan kipuileva Maria. Ajan kuluessa enemmän tilaa saa vastuuta ottava lukiolainen ja myöhemmin kotoa muuttava itsenäistyvä yliopisto-opiskelija. Maria on koulunsa huippuoppilas, ja päiväkirjassa hän käy keskustelua myös omatuntonsa Neiti Kunnianhimon kanssa. Tämä vaatii häneltä jatkuvasti parempia suorituksia: "Neiti Kunnianhimo ei ole koskaan tyytyväinen, sillä täydellisyyttä ei ole olemassa, aina aina aina voi olla parempi." 

Perheen lisäksi Marian päiväkirjoissa vilahtelevat poikaystävät, ongelmat ystävien kanssa, kouluarki sekä viikonloppuiltojen kännisekoilut. Kaikkein tärkeimmäksi muodostuu kuitenkin kirjallisuuden ja kirjoittamisen tuoma turva. Maria haaveilee kirjailijuudesta ja lähettää kirjoituksiaan kustantajille. Kirjoittaminen on hänelle terapiaa ja unelma, joka odottaa toteutumistaan: "En selviä kirjoittamatta. Ehkä se on tapa päästellä höyryjä, purkautua, päästää kaikki tunteensa valloilleen, keneltäkään lupaa kysymättä." 

Läpi yön on lajissaan uskottava ja koskettava kirja, joka saa lukijan miettimään, milloin omaelämäkerrallisuus muuttuu fiktioksi ja mitä merkitystä lopulta onkaan sillä, onko päähenkilön nimi Maria vai Terhi vai jokin muu. Läpi yön on romaani tytöstä, joka eli pimeässä ja kirjoitti elämäänsä valon. Se on romaani, joka saa aikuisen naisen ahmimaan kirjaa yömyöhään yksinään ja miettimään omaa nuoruuttaan, aikuistumistaan ja omia haaveitaan sekä omaa kirjoittamistaan. Ehkä minäkin joskus. Ainakin minut lukijana kirjailija Rannela kohtasi ja tavoitti.  

Terhi Rannela

Läpi yön

Otava (2014)

s. 284

(lainattu kirjastosta)

JK. Suomessa kirjoitetaan huikean hyviä nuortenkirjoja. Ostakaa niitä nuorillenne lahjaksi ja lukekaa aikuiset niitä myös.

Runoja elämästä pienissä kansissa (Arto Lappi, Kärpäshäiriö)

Eilen illalla, kun perheeni jo nukkui, tartuin puoli kahdentoista aikaan yöllä Arto Lapin runokokoelmaan Kärpäshäiriö (2014) ja luin sen pimentyneessä olohuoneessa kynttilöiden ja pienen lukulampun valossa. Häiriötön ja hiljainen talo sopi Lapin runojen näyttämöksi. 

Tamperelaisen runoilijan ja antikvariaatinpitäjän seitsemäs runokokoelma Kärpäshäiriö (2014) mahtuu melkein yhdelle kädelle. Se on pieni ja sievä kirja. Kirja muistuttaa ulkoasultaan pikkuruista muistikirjaa, johon on koottu runoja ja säkeitä omaksi iloksi. Teoksen lukemiseen kuluu vain tovi, mutta runojen ajatukset jäävät elämään ja niihin haluaa pian palata uudelleen. 

Kokoelman runoissa luonto - sen äänet, tuoksut ja pienet tapahtumasarjat sykkivät elämää. Luonnon kautta kerrotaan jokin pieni tärkeä havainto ihmisyydestä. Ihminen ymmärtää elävänsä, kun kohtaa kelon ja osaa hiljentyä sen äärellä. Pudonnut käpy taas muistuttaa meitä ympäristöstä ja sen vaalimisesta. Se ei näytä roskalta asfaltillakaan. Sammakot kurnuttavat ihmisestä piittaamatta: "Lammikossa pulputtaa / kevät, huumaava tunne." Ihminen, joka etsii kaukaisista tähdistä suuntaa, unohtaa helposti, olevansa jo perillä: "Harvoin, toisinaan / sen vahingossa arvaa. / Perillähän me täällä."  

Lapset ovat Kärpäshäiriön runoissa yhtä suuressa roolissa kuin luontokin. Lapsuus muistuttaa räsymattoa jalkapohjia vasten, se on karhea, mutta samalla lämmin. Terävät huomiot lapsuuden iloista ja suruista kiteytyvät lyhyissä tankarunoissa ja vähän laveammin pidemmissä säkeissä. On lapselle lottovoitto: "syntyä perheeseen jossa / ei ole alkoholisteja / ymmärsin / kasvettuani. Kunpa vanhemmatkin ymmärtäisivät sen.

Kun lapsi piirtää kaksi aurinkoa, aikuinenkin oivaltaa: "On syntymässä kokonainen pelto." Lapsen kasvun seuraaminen on samalla jännittävää ja mykistävää: 

Yhtä jännittävää / kuin lukea itse / on seurata kirjaan syventynyttä, / häntä josta tulee / lukemansa maailma. 

 Voiko kauniimmin sitä oikeastaan sanoa? Kasvamista leikkiin ja elämään. 

Veikeää kriittisyyttäkin löytyy kokoelman sivuilta: "Kahdesta en pidä, / sekavista ja opettavista runoista. / Sellaisiahan sinä / tapaat tehdä, huusi joku yleisöstä." Lievä opettavainen sävy runoista löytyykin. Sitä ei voi kieltää.  Toisaalta Lappi ottaa myös kantaa arvosteluun: "kovinta on / herkin, terävin, / paperinohut viilto / muutamasta sanasta."  

Runokokoelman lopussa on antikvariaatinpitäjän tietolaari II, jossa on lyhyitä aforismeja tai ajatelmia antikvariaattien ja kirjoittamisen maailmasta. Mitä pitäisi lukijan ajatella seuraavasta? "Liian pitkät ajat / asiakaspalvelussa / imeltävät äänen." Imelletyn perunalaatikon ystävänä uskon makeutumisen olevan runoille, kuten myös perunalaatikolle, hyväksi. Riittävä imeltyminen tuo sopivan maun - molempiin.

Arto Lappi
Kärpäshäiriö: runoja
Kustannusosakeyhtiö Sammakko (2014)
s. 93

  

Reuhurinteen helpot muffinit (Tuula Kallioniemi, Hässäkkää ja hätähousuja)

Tuula Kallioniemen Reuhurinteen alakoulusta kertova Reuhurinne-sarja on pienten alakoululaisten suosiossa. Eikä ihme. Reuhurinteen koulussa kun on oppilaina veijareita, jos minkämoisia ja koulunkäynti on usein pelkkä sivuseikka. Pikkuisessa kyläkoulussa kaikki oppilaat ekasta kutoseen ovat samalla opettaja Aapeli Käen luokalla ja aina tapahtuu - onhan kyseessä Reuhurinne.  

Sarjan uusin Hässäkää ja hätähousuja (2014) oikeastaan kuvastaa koko kirjasarjaa. Välillä on niin kova meno ja hässäkkä päällä, että aikuislukija ei pysy edes kintereillä. Onneksi kirjan hahmot löytyvät koottuna etu- ja takakansista, jotta voi tarkistaa, kuka, keitä ja millä luokalla olivatkaan Aba, Saska tai Fisu. Puhumattakaan Jakesta, Nakesta, Ramonasta tai Tötteröstä. 

Kirjan muffiniohje

Reuhurinne-sarjan neljäs osa Hässäkkää ja hätähousuja on taattua Kallioniemeä. Jii Roikosen vauhdikkaat kuvat pitävät pikkuväen tyytyväisenä. Minulle sarjasta tulee lievä päänsärky - sellaista menoa ja meininkiä sekä pikakelausta löytyy sekä kuvista että tarinasta. Tällä kertaa koulussa vietetään pajapäiviä, yökouluillaan, kirjoitetaan aineita ja Aapeli Käki katoaa mystisesti. Hätähousu-Helanterikin joutuu sijaisopettajaksi. Kiirehän siinä hommassa tulee. Reuhurinteen oppilaille selviää pajapäivinä, miten leivotaan muffineja sekä mitä tarkoittaa  surnalismi tai performanssi. 

Lapsilukijoita tai -kuuntelijoita ilahduttavat kirjassa tekstin ohessa esitetyt kysymykset, joihin saa arvata vastausta ja Reuhurinteen helppojen muffinien ohje, joka löytyy kirjan lopusta. 

Leivoin oman poikani kanssa kirjan ohjeen mukaan muffineja ja tällaisia niistä tuli. Ohje on sen verran helppo ja yksinkertainen, että siitä selviytyy vähän isompi lapsi yksinkin. Meillä lapsi hoiti ohjeen lukemisen ja muffinien koristelun äidin kanssa. Jääkaapista löytyi vanhaa sokerimassaa, jota lämmitimme hetken mikrossa ja sen jälkeen teimme muffinien päälle koristeita erilaisilla muoteilla. 

Tuula Kallioniemi

Hässäkkää ja hätähousuja 

kuvittaja Jii Roikonen

Otava (2014)      

s. 80