sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Cunninghamin lumoava Lumikuningatar

On kulunut tovi, että olen viimeksi blogannut lukemistani kirjoista. Laskin eilen, että tammikuussa tuli luettua 1729 sivua kaunokirjallisuutta, mutta vaikka luin useampia teoksia, en ehtinyt kirjoittaa yhtään varsinaista kirjablogia. Eduskuntavaaleilla on epäilemättä osuutensa asiaan. Kirjoista bloggaamiselle on vähemmän aikaa, kun tulee kirjoitettua muita tekstejä, kuten kolumneja, mielipidekirjoituksia ja poliittisia blogeja.  

Eilen päätin ryhdistäytyä ja blogata viimeisimmästä lukemastani romaanista. Michael Cunninghamin Lumikuningatar (2014) on kuudes Cunninghamilta suomeksi ilmestynyt teos. Parhaiten Cunningham muistetaan varmasti Pulitzer-palkinnonkin tuoneesta läpimurtoromaanistaan Tunnit. Cunninghamin tyylistä pitävä ei varmasti pety uusimmankaan teoksen äärellä. Jo teoksen kaunis ja silmiä hivelevä luminen kansikuva kutsuu lukijaa luokseen ja uppoutumaan talvisen New Yorkin sykkivään elämään ja kirjan päähenkilöiden koskettavaan tarinaan. 

Lumikuningatar on haikean surullinen romaani, jossa käsitellään rakkautta, kuolemaa ja aikuisten ystävyyttä kahden veljeksen ja heidän läheistensä kautta. Kirja alkaa valoilmiöstä. Eräänä pimeänä marraskuisena iltana jälleen yksi poikaystävä on jättänyt 38-vuotiaan Barrett Meeksin. Tällä kertaa niinkin tylysti kuin tekstiviestillä. Barrett kävelee Central Parkin kautta kotiin, kun hän näkee taivaalla mystisen ilmestyksen - vihertävän ja taivaallisen valon. 

"Siellä se oli. Vaalean sinivihreä valo, läpikuultava huntu, tähtien korkeudella, ei, alempana kuin tähdet mutta silti korkealla, korkeammalla kuin puunlatvojen yllä leijuva avaruusalus. Kenties se oli verkalleen levittäytymässä, kenties ei; se oli tiheimmillään keskiosassa ja muuttui reunoilla pitsimäisiksi kielekkeiksi ja spiraaleiksi." 

Barrett epäilee valon olevan jokin revontulien eteläinen oikku tai lentokoneen valojen heijastusta, kunnes aistii valoilmiön läsnäolon ja tuntee kuinka se kulkee hänen lävitseen: "Ja sitten, ei hitaasti eikä nopeasti, valo hävisi. Se hajosi vaaleansinisiksi säkeniksi jotka näyttivät jollain tapaa elollisilta, kuin tyynen, titaanisen vanhemman leikkisiltä jälkeläisiltä. Sitten nekin katosivat näkyvistä, ja taivas oli taas sellainen kuin se oli ollut, kuin se on aina ollut." 

Barrett, joka ei ole uskonut aiemmin Jumalaan, uskoo nähneensä ihmeen. Barrettin isoveli 43-vuotias Tyler taas on antautunut täydellisesti hoivaamaan laajasti levinnyttä syöpää sairastavaa tyttöystäväänsä, tulevaa vaimoaan, Bethiä ja kirjoittaa tälle koskettavaa kappaletta osoittaakseen rakkautensa. Tyler suo itselleen kokaviivan silloin tällöin, sillä hän uskottelee itselleen, että kokaiini antaa hänelle lisäpuhtia ja luovuutta hetkinä, jolloin se on tarpeen.   

"Hetki sitten hän oli tuskainen ja ajatteli sekavasti, mutta nyt - vetäistyään nenäänsä kitkerää taikuutta - hän on niin terävä ja energinen kuin olla voi. Hän on riisunut esiintymisasunsa, ja hänen minänsä todellinen vaatetus istuu hänelle täydellisesti. Hän on yhden miehen yleisö, joka seisoo alastomana ikkunassa kahdenkymmenennenensimmäisen vuosisadan alussa ja jonka rinnassa väreilee toivo."

Kirja kuvaa vuosia 2014-2018 ja Yhdysvaltojen tapahtumat, kuten presidentinvaalit tai Guantanamonin kidutukset vilahtelevat kirjassa luomassa ajankuvaa. Veljesten elämä kietoutuu Bethin sairauden ympärille ja kirjan muut henkilöhahmot täydentävät Barrettin ja Tylerin tarinaa. Cunninghamin vahvuus on yksityiskohtaisessa kuvauksessa ja uskottavissa, yhdessäkin yksinäisissä, henkilöhahmoissa. Herkkä kuvaileva kieli lumoaa varmasti osan lukijoista sekä talvinen New York kirjan tapahtumapaikkana. Minut kirjan tarina jätti osin kylmäksi, en tiedä, johtuiko se itse tarinasta, kirjan lopusta vai henkilöistä. En pystynyt samaistumaan henkilöihin ja epämääräinen valoilmiö, jonka seurauksena veljekset, erityisesti Barrett, etsivät elämälleen merkitystä, rakkautta ja sisältöä tuntui keinotekoiselta.     
  
Kirja lienee saanut nimensä Hans Christianin Andersenin sadusta Lumikuningatar. Kirjan alkusivuilla on nimittäin lainaus Lumikuningattaresta. Nimi viitannee myös Tylerin vaimoon Bethiin, joka muistuttaa valkoisissa vaatteissaan ja kalpeine kasvoineen Lumikuningatarta. Taivaalta satavat lumihiutaleet luovat kirjaan puhdistavan valkean tunnelman, jossa on ripeys jäistä kylmyyttä - niin kuin meissä ihmisissä välillä on.

"Tyhjän äärettömän lumisalin keskellä oli jäätynyt järvi, jonka pinta oli halkeillut tuhansiksi paloiksi, ja jokainen pala oli niin säntillisesti toisen kaltainen, että saattoi puhua todellisesta taideteoksesta. Järven keskellä istui lumikuningatar; silloin kun oli kotona." H.C. Andersen, Lumikuningatar

Cunninghamin Lumikuningattaressa jokainen pala on säntillisesti paikallaan. Teos halkeilee sujuvasti lukijan mielessä ja laittaa pohtimaan myös omaa elämää. Romaani on todellinen taideteos, siitäkin huolimatta, että se ei minuun täydellisesti kolahtanutkaan.       

Michael Cunningham 
Lumikuningatar (2014)
suom. Raimo Salminen
Gummerus
s. 291  (kirjastosta)  

Jälkikirjoitus: Mitä sitten tammikuussa luin?   Työpaikan lukupiiriin luin Timo K. Mukan rosoisen kauniin ja minuun suuren vaikutuksen tehneen Maa on syntinen lauluMauri Kunnaksen hauskan ja historiallisen, kouluopetukseenkin oivasti soveltuvan Koiramäen talossa ja Aino Suholan runokokoelman Rakasta minut vahvaksi. Mukan ohella klassikkosarjaa lukulistallani edusti tammikuussa luettu lapsenmurhasta kertova Minna Canthin Anna-Liisa. Monettakohan kertaa sen luinkaan? Edelleen se on yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään 1895 ja koskettaa vahvasti nykylukijaakin. Luin myös muun muassa Reetta Pekkasen esikoisrunokokoelman Pieniä kovia nuppuja ja Sari Peltoniemen aikuisille suunnatun satukokoelman Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille ja Tero Tähtisen esseekokoelman Lohikäärmeen päivät, joka kertoi kirjoittajan viettämästä puolesta vuodesta Shanghaissa ja kuvasi kiinnostavasti niin kiinalaista elämänmenoa, runoutta kuin runouden kääntämisen pulmia. Esseekokoelman avulla tulin oppineeksi, kuinka paljon erilaisia teelaatuja Kiinassa onkaan. Tähtisen matkapäiväkirja kannattaa ainakin teenjuojan lukea. Luin myös kaksi käännösromaania ruotsalaisen humoristin Jonas Jonassonin Lukutaidoton joka osasi laskea ja tosiaan blogissakin kuvatun Michael Cunninghamin Lumikuningattaren.

3 kommenttia:

  1. Mä olen yrittänyt lukea kahta Cunninghamin kirjaa, mutten ole oikein innostunut kummastakaan. Voi olla, että hetki on vain ollut väärä. Ehkä annan niille joskus vielä tilaisuuden.

    Hauskasti erilaisia kirjoja olet tullut tammikuussa lukeneeksi. Itse lähdin siihen HelMetin 50 kirjan haasteeseen ja aloin harjoitella blogin pitoakin.

    T: Anu E.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, että pidit tästä kuitenkin. Minä rakastan Cunninghamin tyyliä, mutta minulle tämä oli yksi viime vuoden isoimmista lukupettymyksistä. Kauniita lauseita, mutta jotenkin kokonaisuus ei sittenkään pysynyt kasassa.

    VastaaPoista
  3. Anu: Suosittelen blogin pitämistä. On hauska seura lukemaansa ja blogata niistä. Joo tulee luettua vähän kaikenlaista, kun olen Tampereen kirjallisuus- ja kääntäjäpalkinnosta päättävässä toimikunnassa. Toisaalta vapaaehtoinen lukeminen jää vähiin.
    Katja: Kyllähän se minutkin jätti kylmäksi, mutta uskon, että Cunninghamista tykkäävät pitävät myös tästä. Teos kuitenkin jäi mieleen, että kai se jotkin odotuksetkin sitten täytti. Antaisin kolme tähteä viidestä.

    VastaaPoista