keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Yksinäinen mies, saari ja meren kohina (Katja Kaukonen, Kohina)

"Tuli luoda muistojen putkahtelulle suotuisat olosuhteet. Se tarkoitti lepoa, yksinkertaista, terveellistä ja säännöllistä ravintoa, ei stressiä vaan raitista ulkoilmaa, liikuntaa, mieluiten kävelyä. Se oli helppoa. Oli suostuttava hellään otteeseen väkisin taivuttamisen sijaan, kämmenelle poimimiseen ja varovaiseen tarkasteluun, lantion kaariin, kainalokuoppiin, niemiin ja poukamiin. Piti siilata olennainen esiin, antaa sille tilaa. Muu sai kadota En halunnut menneisyyden hälyä ja rojua kimppuuni. Minä en ole ollut unohtanut, minä torjuin. Eikö minulla muka ollut oikeutta siihen? 

   
Katja Kaukosen kolmannen kirjan Kohina (2014) kerronnassa yhdistellään taitavasti nykyistä ja mennyttä. Tarinassa liikutaan menneisyyden tapahtumissa kirjan tapahtumahetkellä tapahtuvan muistelun kautta. Kirja kertoo yksinkertaistettuna siitä, miten lapsuuden tapahtumat, rakennuksemme paalut, luovat meidät. Se miten ihmistä kohdellaan, rakentaa hänestä sen, millaisena hän näyttäytyy muille ja itsellensä. Miten syyllisyys, häpeä, itsetuhoisuus ja ihmisen ikävä toisen luo saavat muistommekin näyttämään siltä, miltä haluamme?  

Kirja alkaa siitä, kun keski-ikäisen arkkitehdin Alvar Malmbergin vanha isä löytyy kuolleena asfalttipihalta. Ruumiinavausraportti paljastaa kuolinsyyn: "Vaikka välitön kuolinsyy ei ollut nälkiintyminen, siihen isä menehtyi. Tosin kyse ei ollut ruoasta vaan rakkaudettomuudesta."  

Näin ajattelee kirjan minäkertoja Alvar ja pakenee syksyksi yksinäisyyteen meren keskellä olevalle tuuliselle saarelle ja alkaa siellä muistella perhettään - välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja äidin kaipuutaan. Tarkoituksenaan rekonstruoida lapsuutensa, pinota muistot ja järjestää ne. Alvarin ollessa lapsi hänen äitinsä lähti Venetsiaan ja jäi sille tielleen. Äidin katoaminen ja Venetsia toimivat kysymysmerkkeinä, joihin Alvar yrittää löytää vastausta ja etsiä lapsuudessa kadonneisiin vastauksiin palasia ja eheytyä siinä matkalla.

"Missä äiti on? kysyin.

"Poissa", isä totesi, "ihmisiä katoaa joka päivä, ihan tavallisia ihmisiä ihmisiä."

Äidit eivät olleet tavallisia ihmisiä.

Sen jälkeen alkoi pitkä hiljainen kausi, Hätkähtelin satunnaisia elämän ääniä. Isä yskäisi ja käänsi sanomalehden sivua tai rapisteli tärkeitä papereitaan työpöydän ääressä, kattila kolahti hellalla, korot kopisivat rappukäytävässä, joku astui hissiin."

  
Kirjan nimi Kohina kulkee äänenä läpi kirjan. Alvar oppii lapsena nukahtamaan radiosta tulevan rauhoittavan äänen kertomaan säätiedotukseen. Sama radion kohina toistuu kirjassa tuulen, meren ja luonnon äänten kohinana. Kaikkialla kohisee, humisee, rasahtelee, paukahtelee. Jopa Alvarin omassa päässä.    

Yksinäisyydessä piileskelevä, turhaa puhetta ja tunneilmaisuja välttävä Alvar alkaa saada kirjeitä saarelle. Kuka kirjeitä lähettää ja mitä niissä lukee? 

"Pöydällä oli uusi kirje. Olin löytänyt sen aamulla portailta ja melkein astunut sen päälle. Kirjettä oli yritetty työntää oven alta, mutta ovi oli paisunut kosteudesta. Kuori oli nuhruinen ja pehmentynyt, liimakohta repaleilla. Joku oli avannut kuoren ja painanut uudestaan kiinni."

Kerronta soljuu eteenpäin kuvina ja tarinana, jonka haluaa saattaa loppuun. Kaukonen kuvaa lumoavalla tavalla, pienin harkituin siveltimenvedoin, miten lapsi näkee perheensä tapahtumat. Turvattomuus näyttäytyy pimeytenä ja vaikeminen äänettömyytenä: "Joskus painoin pääni lämpöpatteriin, jotta kuulisin veden kohinan enkä tuntisi olevani yksin." Kuva äidistä ja isästä sekä lapsuudesta piirtyy Alvarin kertomana. Lukijalle jää pääteltäväksi, mikä on totta, mikä kuvitelmaa. 
On pysähdyttävä kuuntelemaan kohinaa ja löydettävä äänet Alvarin tarinasta.  

"Jossakin oli lapsi, joka ei ollut saanut rakkautta eikä turvallista maaperää, johon ankkuroitua ja josta ponnistaa pois. Näin yksinkertaista, muutamassa lauseessa koko tragedia. Nyt vasta tajusin sen." 

Katja Kaukonen
Wsoy (2014)
s. 216

   

8 kommenttia:

  1. Kauniisti punottu arvostelu. (: Oma lukukokemukseni tästä kirjasta ei ollut kovinkaan mieleenpainuva, pidin miljööstä, mutta kirja ei koskettanut. Sitä ei jotenkin "päässyt lähelle".

    VastaaPoista
  2. Itse huomaan aina koskettuvani, kun miljöönä on meri ja saaristo. Lisäksi tarinassa oli jotakin sellaista, että sen halusi ahmia loppuun. Jäin miettimään loppua. Ymmärsinkö ja tulkitsinko lopulta sitä oikein?

    VastaaPoista
  3. Kohina oli minulle voimakas lukukokemus. Tuota sinun viimeistä lausetta mietin ja toivon oivaltaneeni oikein. Siis tuossa edellisessä kommentissa.

    VastaaPoista
  4. Lisäsin muuten teidän molempien blogit lukulistalleni, joka näyttää siis kymmenen viimeksi päivitettyä blogia. Molemmat vaikuttavat mielenkiintoisilta.

    VastaaPoista
  5. Minäkään en jotenkin päässyt tähän kirjaan kunnolla sisälle. Odelma oli minulle huomattavasti järisyttävämpi lukukokemus. Ehkä se johtuu osittain siitä, että saaristo ja meri eivät tällaiselle maakravulle ole niitä tutuimpia ympäristöjä.

    VastaaPoista
  6. Asiasta kymmenenteen. Haluaisin liittyä eri kirjablogien "jäseneksi", mutta en aivan hahmota tuota käyttäjäprofiiliasiaa. Kun painan liity jäseneksi, oma nimi tuleekin siihen toisten blogien kohtaan käyttäjäraati koko nimellä. Jos haluaisi vain jäseneksi pienellä laatikolla... On mulla vielä opeteltavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En osaa neuvoa hyvin. Mene haluamaasi blogiin, maalaa sen url. Avaa Bloggeri, sieltä tulee lukuluettelo ja siinä lisää painike. Paina sitä, pudota nappaamasi url siihen ja valitse lue nimellä Johanna. Eli minäkään en liity kenenkään sivulla, kun ryppyilee, mutta tuo toimii.

      Poista
  7. Tämä oli ensimmäinen (ja tähän saakka ainoa) Katja Kaukoselta lukemani teos, mutta ihastuin kovasti hänen tyyliinsä ja aion lukea häneltä muutakin.

    VastaaPoista