torstai 24. huhtikuuta 2014

Kukapa everstille kirjoittaisi on edelleen ajan hermolla

"Sinä olet pukeutunut kuin merkkitapahtumaa varten", toteaa vanhan everstin vaimo nobel-kirjailija Gabriel Garcia Marquezin  vuonna 1961 ilmestyneen pienoisromaanin, Kukapa everstille kirjoittaisi (El coronel no tiene quien le escriba), alussa kun mies pukeutuu hautajaissaattuetta varten valkoiseen hieman liian pieneen sotilasasuunsa, jota hän on käyttänyt viimeksi vuosikymmeniä sitten hääpäivänään. Eversti vastaa kummastuneelle vaimolleen, että tämä on merkkitapahtuma, onhan vainaja ensimmäinen luonnollisen kuoleman kokenut vainaja vuosikausiin.

Gabriel García Márquezin alle satasivuinen pieni, haikea ja koskettava romaani luo lukijan eteen lohduttoman ajankuvan Kolumbian verisestä historiasta. Kirjailija kuljettaa romaanin sivuille pienin viittein runsaasti tietoa, josta lukija rakentaa kuvaa sisällisodan runtelemasta, toimimattomasta ja byrokraattisesta maasta, jossa virkamiehet, hallitukset ja presidentit vaihtuvat tiuhaan tahtiin, lehdistöä ja elokuvia valvotaan sekä sensuroidaan, asiakirjoja katoaa ja ihmisiä tapetaan poliittisissa vainoissa.

Kukapa everstille kirjoittaisi -kirjan päähenkilö on poikansa yhdeksän kuukautta aiemmin ampumavälikohtauksessa menettänyt vanha eversti, joka on vuosikausia odottanut valtiolta tietoa ja päätöstä eläkkeestään. Hän ja hänen astmaa sairastava vaimonsa elävät pienessä mökinpahasessa. Köyhyys ja puutteenalaisuus vaikeuttavat everstin ja hänen vaimonsa elämää monin tavoin. Kahvipurkin seinämät kolisevat tyhjyyttään, ruoasta on jatkuva pula, vaatteet ovat koinsyömiä ja moneen kertaan paikattuja ja kengät puhkikuluneet. Vaimon parsimis-, paikkailu- ja ruualaittotaitojen ansiosta he ovat onnistuneet sinnittelemään nälkäkuoleman partaalla useampia kuukausia ja salaamaan kyläläisiltä, että he ovat vararikossa. Mitään myytävääkään ei enää kodista löydy, vain peili seinältä ja vanha taulu. 

Pojalta on vanhemmilleen jäänyt perinnöksi ja hoidettavaksi koko läänin paras tappelukukko. Eversti ei liian ylpeänä suostu anelemaan apua muilta. Hän odottaa tammikuuta ja kukkotappeluja, jolloin hän voisi myydä kukon hyvään hintaan. Eversti vaimoineen jakaa ruoan murut omien ja kukon tarpeiden mukaan. Eversti on tottunut elämässään odottamaan, sillä tammikuu ei ole ainoa, mitä hän odottaa. Joka perjantai hän odottaa postilaivaa ja kirjettä, jossa hänelle myönnettäisiin veteraanieläke. Kirjettä ei vain koskaan tule, sillä kukapa evertille kirjoittaisi. 

Seuraavana perjantaina hän meni taas laivarantaan. Ja kuten joka perjantai hän palasi kotiinsa ilman odotettua kirjettä. "Kyllä me jo olemme tarpeeksi odottaneet", vaimo sanoi hänelle sinä iltana. "Täytyy olla tuo sinun härkäpäinen kärsivällisyytesi odottaakseen viisitoista vuotta yhtä kirjettä." Everst paneutui riippumattoon lukemaan sanomalehtiä. "On odotettava vuoroaan", hän sanoi. "Meidän numeromme on tuhatkahdeksansataakaksikymmentäkolme."          
Eversti uskoo parempaan. Sen sijaan vaimo haluaa myydä kukon. Pariskunta muistuttaa J.L Runebergin Saarijärven Paavoa ja hänen vaimoaan. Eversti joutuu Saarijärven Paavon tavoin kannustamaan epäileväistä vaimoaan jaksamaan. Paavo uskoi, että Herra koettelee, muttei hylkää ja eversti taas uskoo pelastuksen tulevan kukon myötä.  

"Se kukko maksaa painonsa kullassa", hän sanoi. Hän laskeskeli särpiessään lusikallisen puutoa. "Se pitää meidät leivissä kolme vuotta." "Haaveita ei voi syödä", sanoi vaimo. "Ei syödä, mutta niistä voi saada ravintonsa", vastasi eversti.

Romaanin kieli on pelkistettyä ja niukkaa, kuten yllä olevasta katkelmasta voi nähdä. Teos on uskottava ja ajankohtainen kuvaus ylpeydestä ja ihmisluonteesta. Everstin vaimo keittää mieluummin kiviä kuin antaa naapureidensa nähdä, ettei heillä ole ruokaa. Yle uutiset haastatteli kuuden lapsen isää tämän päivän köyhyydestä Suomessa. Mies kertoi haastattelussa, kuinka nöyryyttävää on elää toimeentulotuen varassa ja miten köyhyyden haluaa sulkea pois muiden tietoisuudesta. Isä kertoi uskovansa yhä tulevaisuuteen aivan kuten everstikin säilyttää toivottomuuden keskellä toiveikkuutensa. 40 katkeran ja rutiköyhän vuoden jälkeen eversti ei suostu kukistumaan byrokratian, eikä korruptoituneen yhteiskunnan edessä. Hän luottaa kukon voittoon ja siihen, että postilaiva lopulta tuo odotetun eläkekirjeen. Mutta kukapa everstille kirjoittaisi?

Gabriel García Márquez
Kukapa everstille kirjoittaisi
suomentaja Pentti Saaritsa
WSOY (1992)
s. 99

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti