Niina Hakalahti: Ystävyys katkolla ja karikossa (Sydänystävä)

Minna ja Kaisa. Kaisa ja Minna. minnajakaisa, kaisajaminna ovat hiekkalaatikolta asti olleet parhaat ystävykset. Bestikset. Erottamattomat. Niina Hakalahden romaani Sydänystävä (2014) kertoo kahden naimisissa olevan naisen Minnan ja Kaisan, 14-vuotiaiden poikien Leevin ja Eetun äitien, sydänystävyydestä.

Naiset ovat olleet lapsuudesta asti ystäviä, ainaisjäseniä Kahden tytön kerhossa. Lapsesta asti Minna on tuntenut pientä kateutta täydellisyyttä hipovaa ystävätärtään kohtaan. Kun Kaisan kotona syötiin pasta bolognesea, Minnalla makaronia ja jauhelihaa. Kaisa on aina ollut pidempi ja hoikempi, Minna lyhyempi ja tanakampi. Jos Kaisa ei pidä kouluruuasta, ei Minnakaan pidä. 

"Kaisalla on lettinauhat, niissä on helmiä. Kaisan hiukset ovat ihanat, ne menevät itsestään kiharaan. Minun tukka on suora. Haluaisin, että se olisi samanlainen kuin Kaisan."

Minnan ja Kaisan elämät ovat keinuneet samaan tahtiin. He ovat olleet aina samalla luokalla, menneet yhdessä opiskelemaan suomea yliopistoon, valmistuneet molemmat äidinkielen opettajiksi ja tavanneet miehensäkin yliopistolla samoihin aikoihin. Kun Minna tulee raskaaksi, kahden viikon päästä siitä Kaisakin tulee. 

"Vaikka minun raskauteni oli alkanut kaksi viikkoa Kaisan raskautta aikaisemmin, Eetu ehti silti syntyä ensin. Kaisa kiri."

Perheiden yhteinen hiihtolomamatka Leville päättyy ikävästi Kaisan pojan Eetun loukkaantumiseen. Karikkoja ystävyyden tiellä aiheuttaa Minnan poika Leevi, joka päättää lopettaa musiikkiopiston, haluaa tatuoinnin, liikkuu epämääräisessä seurassa ja liittyy anarkistinuoriin. Samaan aikaan pariskunnat päätyvät Kaisan innoittamana (tietenkin) ostamaan vanhan paritalon joen rannalta. Sydänystävistä tulee naapureita, jotka jakavat ei vain lapsuutta, nuoruutta, ammattia vaan myös yhteisen kuistin ja multakasat. Minna alkaa nähdä Kaisassa uusia piirteitä ja tuntee tukehtuvansa hallitsevan ystävänsä alla: "Minä halusin erota Kaisasta, että voisin taas olla hänen ystävänsä." 

Yhtäkkiä Minna tuntee ystävysten elämän symmetrisyyden ja samantahtisuuden kuvotuksena: "Jos keinuu liian kauan, voi tulla paha olo ja sitten oksennat."

Kirja kuvaa ruuhka- ja kaaosvuosien sekä murrosikäisten lasten kanssa painiskelevien naisten arkea ja elämää uskottavasti, raikkaasti ja hauskasti.  Minnan elämässä Kaisan ja Leevin lisäksi murhetta tuottavat rehtori-aviomies Tomi, joka pakenee avioliittoa ylenmääräiseen liikkumiseen ja äiti, joka unohtelee asioita. Eikä paritaloasuminenkaan alun jälkeen ole niin idyllistä kuin sisustuslehtiä lukemalla voisi luulla. 

"Tässä, Kaisa sanoi ja veti kassista esiin lyhdyn. Paperikassi oli jonkin putiikin. Lyhdystä näki heti, että se oli designia. - Ajattelin, että se, joka tulee kotiin, voisi aina laittaa tähän tulen. Kaisa oli jo ehtinyt miettiä sisustusta, luoda meille yhteisiä tiloja ja visioita."

Kirja on kirjoitettu vetävästi, siinä on sopivasti tilannekomiikkaa ja vakavuutta. Kirjan henkilöt ovat samastuttavia. Lukijana halusin välillä huutaa Minnalle, että älä nyt anna Kaisan pompottaa sinua enää enempää. Osa juonen tapahtumista on koulumaailmaa tuntevalle epäuskottavia. Harva opettaja aloittaa lehtorin virassa hiihtoloman jälkeen tai enpä tiedä koulua, jossa toukokuussa pidettäisiin vielä vanhempainiltoja. 

Sydänystävä on silti kirja, joka jokaisen paritaloasujan, äidinkielen opettajan, murrosikäisen pojan vanhemman ja sydänystävän omistavan tulisi lukea. 

Jälkikirjoitus: Muita äidinkielen opettajapäähenkilöistä kertovia kirjoja ovat muun muassa Tuula Levon Hyppytunti (2004) ja Jussi Valtosen Siipien kantamat (2007)

Niina Hakalahti
Karisto (2014)
s. 224

Juhani Ahvenjärvi: Ilmakuva osuu joka oksaan

Juhani Ahvenjärven viides runokokoelma Ilmakuva osuu joka oksaan (2014) kutsuu lukijaansa keltaisen eri sävyistä ja kuvioista koostuvalla kannellaan. Kannen valoisuus saa tarttumaan runoihin juuri tällaisena tummuutta uhkuvana syysiltana, jolloin tekee mieli kääriytyä viltin sisään, sytyttää kynttilöitä olohuoneen pöydälle ja laittaa uuniin lämmittävä tuli. 

Ilmakuva osuu joka oksaan on kokoelma runoja, jotka on koottu viiden alaotsikon alle. Ensimmäinen osa Lopputalvi taajamassa sisältää kymmenen lyhyttä runoa, jotka kertovat Ahvenjärvelle tyypilliseen tapaan pelkistetysti lumisista maisemista, lapsuuskuvista ja kevättalvista taajamassa. Runokuvat ovat yksinkertaisia ja kieli typistettyä. Taajaman talvessa linnut eivät tule liiterille asti ja ainut vihreä, mitä metsässä tapaa on piilokojun lepattava pressu. Runoissa palataan pulkkamäkeen ja koulun kuusikoiden taakse.  

"En ole unohtanut pulkkamäkiä, / täpärästi vältettyjä mäntyjä."

Pulkkamäet ovat vaihtuneet parkkipaikkoihin  ja lapsuuden loppumattomat mäet kimaltavaan kiviainekseen ja sohjossa talutettavaan polkupyörään. Keväiset auringonsäteet näyttäytyvät monissa runoissa: "Valo on niin kirkas ettei / vastaantulijaa tahdo erottaa: / kumisaappaat ylittävät / junanradan yksin"

Valon lisäksi runoissa vedellä on roolinsa ja merkityksensä. Vesi sohjuuntuu ja ennen sulamista solisee. Tulvivan veden voimasta siirtyvät jopa autot: "Vesi nousee pelloille kuin musta samppanja, / vesi nousee kirkonkyliin, siirtää autoja."

Toinen osa Kevät Keuruulla jatkaa valoterapiaa mustan ja harmaan syksyn keskellä. Runoissa harmaat ojat muuttuvat räjähdyksenomaiseksi vihreäksi ja toukokuinen päivä saa runon puhujan leijumaan Katto-Kassisen lailla yläilmoihin ja katsomaan, kuinka ihmiset nojaavat kallioiden kupeisiin ja puhuvat koirien ja oravien kanssa. 

Keväinen Keuruu alkaa elää: "Asvaltoidut ajoluiskat höyryävät vielä, / kun katupöly peittää muuta kaupunkia jo." Ilmasta voi nähdä salaisuuksia - kerrostalon pihoja, pururatoja ja varuskuntia. 

Kolmas osa Kolme runoa valosta ja viides osa Kolme oranssia runoa sisältävät molemmat nimensä mukaisesti kolme lyhyttä, tiivistä runoa. Näissäkin runoissa kevään valoisuus toistuu ja luontokuvat tulevat välähdyksinä silmien eteen. Runossa Annelle hiki valuu kuin kevätpuro vereviä reisiä pitkin ja runossa Myllyojankatu 1 usvasta nousee maaliskuun aurinko, joka värjää huoneen kalkilla ja aprikoosilla. 

Kokoelman neljännen osan Nukkekodin televisiot yhdeksän runoa poikkeavat selkeästi kokoelman muista runoista. Runoissa keväinen lämmin tunnelma, joka muista runoista oli aistittavissa, saa tummempia sävyjä. Teininukke kuuntelee raskasta musiikkia, nukkekodin portailla käydään kasteisina aamuina taisteluita etanoita vastaan, syreeni on kohonnut pilveksi kodin päälle ja äitinukke ponnistelee nurmikon läpi. "Leikkijän on herättävä öisin leikkimään: / Nukke nousee kellarista vasta kun on nälkä." Vatsa täynnä jaksaa kuitenkin sietää nukkejen omapäisyyttä. Nukkekodin televisiot -runot muodostavat oman pienen kokonaisuutensa, eivätkä ne mielestäni istu kokoelman muihin runoihin. Runojen avulla rakentuu nukkemaailma, joka muistuttaa kovasti tavallista perheen arkea - siinäkin pitää aina välillä sietää muun perheen omapäisyyttä ja suvun huolia, eikä julkisivu aina ole kaunis. 

Juhani Ahvenjärvi
Teos (2014)
s. 51

  

Pääosassa Tuijan kaikkein helpoin omena- tai mikä vaan piirakka - sivuosissa lukupiiri ja Vuonna 1984 -romaani

Tuijan kaikkein helpoin omenapiirakka

Suuntasin eilen Hämeenlinnaan työpaikan lukupiiriin. Vaikka olenkin vuorotteluvapaalla, en ole halunnut luopua työpaikan lukupiirin tapaamisista. Niinpä hyppäsin jo aamusta miehen kyytiin ja jäin autosta Hämeenlinnassa. Vietin aamu- ja iltapäivän kakkoskaupunkini kahviloissa ja pääkirjastossa lukien tämänkertaista kirjaa, joka on George Orwellin (1949) Vuonna 1984. Tuli taas vähän kiire kirjan kanssa ja luinkin eilen pitkälle yli sata sivua kaupungilla, että sain teoksen luettua ennen lukupiiriä, joka kokoontuu Hämeenlinnan yhteiskoulun opettajanhuoneessa koulupäivän jälkeen. 

Tämän päivän Aamulehdessä (2.10.14) oli oivallinen Viivi ja Wagner -sarjakuva. Se kuvasti aika osuvasti omaa lukemistani. Minulla, kuten Wagnerillakin, on useita kirjoja kesken. Ja aika usein minulle käy kuten Wagnerille stripin lopussa. 

Mistäs minäkään mitään koskaan muistan.

Tällä hetkellä minulla on kesken pari lastenkirjaa: Monica Vikström-Jokelan Kuningas Tollo ja Alavian asukit ja Johanna Hulkon kolmas osa lastenkirjasarjassa Geoetsivät, Harri V. Hietikon dekkari Näkemiin Shosanna, Timo Jokisen runokokoelma Hetkiä ihmisiä kohteita, joka kuvaa Ylöjärven maisemia ja Niina Hakalahden Sydänystävä, mikä taas kertoo äidinkielen opettajaystävistä. Siitä on ihan pakko ehtiä kirjoittaa blogiin. (Niin ja onhan minulla kesken myös ikuisuusprojekti Taru sormusten herrasta.) Eilen tosin oli vielä kesken Vuonna 1984. Monta kertaa ajattelin lukemisen aikana, että jätän kirjan kesken.  

Vuonna 1984 ei todellakaan ole mikään viihdyttävä lukukokemus. Se on sen sijaan erittäin vaikuttava kirja - tulevaisuuskuvaus ja pelottava dystopia totalitaristisesta yhteiskunnasta, jossa Isoveli, Puolue ja ajatuspoliisi valvovat jokaista ajatusta, tekoa, kieltä ja kaikkea ihmisen elämään liittyviä toimintoja. Se kertoo maailmasta, jossa tunteet, toisinajattelu ja kritiikki on vallanpitäjien toimesta kielletty ja kuinka ihmisen mieltä muokataan propagandan, väkivallan, kidutuksen ja kielen avulla. Yhteiskunta, jossa historia ja menneisyyden tapahtumat sekä kirjallisuus kirjoitetaan uuskielellä uudelleen ja vallanpitäjille sopiviksi. Mitä ihmiselle lopulta jää, kun kaikki on viety - usko ihmisyyteen, rakkaus läheisiä kohtaan, toivo paremmasta ja oma mieli ja tahto. Jäljelle jää vain rakkaus Isoveljeä kohtaan. 

Ajatus siitä, että Orwell on kirjoittanut 40-luvulla kirjan, joka jossain päin maailmaa on edelleen arkea ja todellisuutta on ankeuttava ja ahdistava. Burkiin pukeutuvat naiset ja Pohjois-Korean nälkäänäkevät kansalaiset tulivat ajatuksiin. Lukupiirissa keskustelu vyöryikin juutalaisten joukkotuhosta nykyisiin ja entisiin diktatuureihin, kuten Pohjois-Koreaan tai Stalinin Neuvostoliittoon, kosketusherkkiin oppilaisiin, nuorison nykykielen suppeuteen ja ilmaisuvoiman katoamisen kautta taideaineiden, tanssipedagogiikan ja kädentaitojen tärkeyteen ja jopa Big Brother-ohjelmaan ja nettiaddikteihin. Vaikuttava vaikkakin synkkä ja iloton kirja herätti monipolvisen ja moniin suuntiin kulkevan keskustelun. 

Päivän kaikkein hedelmällisin tai ainakin makoisin anti liittyi kollegan tuomaan omppupiirakkaan. Hänen sanojensa mukaan kyse on kaikkein helpoimmasta omena-, marja- ja raparperipiirakan ohjeesta. Pitihän minun sitten illalla testata, että onko näin. Niinpä pyöräytin illalla vielä omenapiirakan. Tuija on sanojensa mittainen nainen. Ehdin leipoa piirakan sinä aikana, kun uuni lämpesi. Se myös katosi yhtä nopeasti kuin valmistuikin poikavoittoisen perheeni suihin. 

Ohje: 

1 muna

1 dl sokeria

1 dl nestettä (esim. vettä, kauramaitoa)

1 tl vaniliinisokeria

1 tl leivinjauhetta

2 dl vehnäjauhoja (Tuija laittaa 0,5 dl kaurahiutaleita, 0,5 dl spelttijauhoja ja 1 dl vehnäj, Johanna laittoi tällä kertaa 0,5 dl kaurahiuataleita ja 1,5 dl vehnäjauhoja)

loraus rasvaa

Päälle:

omenoita

kanelia ja sokeria / juoksevaa hunajaa 

Vatkataan muna ja sokeri vaahdoksi, lisätään neste ja jauho-leivinjauheseos sekä vaniliinisokeri ja loraus rasvaa. Voidellaan vuoka ja laitetaan päälliset päälle. Uunissa 225 asteessa 20-30 minuuttia. Itse pidin 25 minuuttia. 

Piirakka ennen uunia

Ohje on helppo muistaa, sillä kaikkea muuta tulee yksi paitsi jauhoja kaksi. Yksinkertaisesta annoksesta tulee pyöreä vuoka ja kolminkertaisesta taas koko pellillinen. Kiitos Tuijalle ohjeesta. 

Piirakka hetkeä ennen kuin se katosi.

Himmu-tädin omenarahkaherkku (omenapiirakka)

Kielessä on erilaisia sanoja sukulaissuhteille, jotka syntyvät avioliiton kautta, kuten anoppi, appi, vävy, miniä, käly ja lanko. Osa näistä on edelleen jokapäiväisessä käytössä, kuten naista tarkoittavat sanat anoppi ja miniä. Osa nimityksistä taas on nykyään melko vähäisessä käytössä. Tällaisia ovat esimerkiksi sanat käly ja lanko. Kovin moni suomalainen ei välttämättä edes tiedä, että mitä sana lanko tarkoittaa. Sillä nimityksellä voi siis puhua sekä puolison veljestä, sisaren miehestä tai puolison sisaren miehestä. 

Kansanrunoista on kieleemme tullut myös erilaisia sukulaissuhdetta kuvaavia sanoja. Näitä käytännössä unohtuneita sukulaisnimityksiä ovat muun muassa kyty, nato ja näälämies. Nato toki nousee esiin aina silloin tällöin ristikoita ratkoessa. Kyty on aviomiehen veli, nato puolestaan aviomiehen sisar ja näälämies taas se kuuluisa lankomies. Ja mikäs lanko nyt taas olikaan? Pitää painaa mieleen ennen seuraavia sukujuhlia.

Nämä sukulaisnimitykset tulivat mieleen, kun mietin, onko jotakin sanaa, joka kuvaa aviopuolison sisaren miehen äitiä. En ainakaan keksinyt. Niinpä tämä resepti sai nimekseen yksinkertaisesti Himmu-tädin omenarahkaherkku, sillä aviomiehen siskon anopin rahkaomenaherkku olisi turhan pitkä ja monimutkainen nimitys tälle herkulliselle omenapiirakalle. 

Muutama viikko sitten anoppini tarjosi siis luonaan maukasta rahkaomenakakkua tai -piirakkaa. Millä nimityksellä nyt kakkupohjaista piirakkaa kutsuukaan? Sain reseptin, jonka anoppini taas oli saanut tyttärensä anopilta. Se kuinka monen anopin taakse resepti lopulta johtaakaan, siitä minulla ei ole hajuakaan. 

Lupasin eilen leipoa rahkaomenapiirakan, jos joku käy kaupassa ja hakee puuttuvat ainesosat eli fariinisokerin ja rahkan kaupasta. Ei kestänyt kauan, kun mies oli jo ulkona käynnistämässä Vespaa. En kuitenkaan ryhtynyt kilpailemaan anopin kanssa eli kysynyt, että kumman piirakka nyt lopulta oli sitten parempaa. Olen oppinut, ettei anopin kanssa kannata lähteä kilpalaulantaan - jos kyse on leipomuksista. Silloin on miniä nimittäin aina heikommassa asemassa. 

Ohje: 

4 munaa
1½ dl fariinisokeria
2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 dl sulatettua voita
omenoita

Munat ja sokeri vatkataan (ei kuitenkaan tarvitse ihan vaahdoksi vatkata) ja jauho-leivinjauheseos sekä voi lisätään taikinaan. Taikina levitetään vuokaan (pienempi kuin uunipelti). Omenaviipaleet asetellaan riveihin  taikinan päälle. Omenoiden pinnalle ripotellaan fariinisokeria.

Ennen rahkaseosta.

Päälle:

2 dl kermaa
1 purkki pehmeää rahkaa (tai  kermaviiliä)
1 dl sokeria
1 muna
1½ tl vaniljasokeria

Sekoitetaan keskenään. Kaadetaan seos omenaviipaleiden päälle. Paistetaan uunin alatasossa noin 180-200 asteessa 25-35 minuuttia.

Valmis piirakka näytti tältä. 

Omppuilottelu jatkuu - omena-murupiirakka

Meillä on pihassa kolme omenapuuta. Niinpä omenashow vaatii aina syksyisin kekseliäisyyttä ja leipomistaitoja. Teen paljon hilloa. Sitä menee puuron ja Weetabixin kanssa aamuisin. Joskus tulee vietyä omppuja mehuasemille. Sitten laitan omenaa salaatteihin, teen toscaomenia ja omenakiisseliä. Oikeastaan mitä mieleen milloinkin juolahtaa. Lisäksi tulee tietysti leivottua erilaisia omenapiirakoita. Viikonloppuna tuli leivottua kahdesti tällainen omena-murupiirakka. Pohja on vanha tuttu, jo perinteeksi muodostunut piirakkapohja. Täytteen turkkilaisen jukurtin voi korvata joko ranskankermalla tai kermaviilillä. Mitä nyt jääkaapista kulloinkin löytyy. 

Pohja: 

100g voita tai margariinia
3/4 dl sokeria
1 muna
1 tl leivinjauhetta
2,5 dl vehnäjauhoja

Täyte: 

sopivasti omenoita viipaloituna
2-3 dl turkkilaista jukurttia tai 200 g kermaviiliä
2 munaa
3/4 dl sokeria
2 tl vaniliinisokeria


Muruseos:

50 g voita tai margariinia
3/4 dl kaurahiutaleita
0,5 dl sokeria
1 tl kanelia

Piirakka vielä ilman täytettä ja muruseosta.

Vaahdota rasva ja sokeri. Lisää muna hyvin sekoittaen. Lisää sen jälkeen taikinaan leivinjauhe-jauhoseos. Sekoita. Painele pyöreään vuokaan. Sekoita täytteen aineet. Laita omenat pohjalle ja kaada täyte omenoiden päälle. Nypi muruseos. Ripottele muruseos täytteen päälle. Paista noin 200 asteessa noin 30-35 minuuttia alimmalla tasolla. Herkuttelemisiin.  

Mitähän sitä seuraavaksi ompuista leipoisi?

Piirakka kuvattuna ennen uunia.

Piirakka uunista otettuna.

Vähän kirjallisuuspalkinnosta, omppuhillosta ja runoudesta

Vuodesta 1944 lähtien on Tampereen kaupungin talousarviossa ollut määräraha kirjailijoiden palkitsemiseen. Tampere onkin ollut Suomessa ensimmäinen kaupunki, joka on palkinnut kirjailijoitaan. Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto (aikaisemmin Luovan kirjallisen työn palkinto) on myönnetty tamperelaisten kirjailijoiden ansiokkaille teoksille. Palkinto on saatettu antaa joskus myös Tampere-aiheisista kaunokirjallisista teoksista.

Tamperelaisella kirjailijalla tarkoitetaan Tampereella tai Tampereen lähiseudulla asuvaa kirjailijaa. Palkintoa ei myönnetä samalle kirjailijalle kahtena vuotena peräkkäin eli vaikka kirjailija kirjoittaisi kahtena vuonna loistavan teoksen, voi hänet palkita niistä vain toisena vuonna. Viime vuonna Tampereen kirjallispalkinnon vastaanottivat kevään päätteeksi Raatihuoneella seuraavat kirjailijat:  

Päivi Alasalmi teoksistaan: Joenjoen laulu ja Kultainen kissapentu

Siiri Enoranta teoksestaan Nokkosvallankumous

Kristiina Harjula esikoisteoksestaan Pispalan kiviä

Harri V. Hietikko teoksestaan Lausukaa paranoid

Mikko Metsähonkala teoksestaan Toisaalta/(P)å andra sidan/ In other wor(l)ds

Veera Nieminen esikoisteoksestaan Avioliittosimulaattori

Marisha Rasi-Koskinen teoksestaan Valheet

Käännöspalkinnon saivat Antti T. Oikarinen ja Maija-Leena Kallela teoksesta Kaksi tragediaa 

Luovan kirjallisen työn toimikunta, johon siis itse kuulun, aloitti taas eilen vuosittaisen ja maan vanhimman kirjallisuuspalkinnon ja kääntäjäpalkinnon saajien etsinnän. Syksyn ensimmäinen kokous pidettiin viime vuodesta tutuksi tulleessa Metson toimistohuoneessa. Eilinen kokous kesti vain puolisentoista tuntia, sillä lähinnä jaoimme teoksia, joita luemme seuraavien viikkojen aikana.

Toimikuntaan kuuluu seitsemän jäsentä ja sihteeri. Aloitin itse viime vuonna toimikunnan jäsenenä ja koin työskentelyn vuoden aikana antoisana, monipuolisena sekä kiinnostavana. Välillä toki raskaanakin, sillä työn ohessa tuntui, että aikaa kirjojen lukemiselle ei aina ollut niin paljon kuin olisi halunnut. Onneksi itselläni on pitkät työmatkat. Aika monta viime vuoden kirjalistan kirjaa tuli luettua junassa.

Erityisen mielenkiintoista työskentelyssä on tutustuminen teoksiin, joita muuten ei ehkä tulisi luettua. Sitä huomaa välillä ihmettelevänsä, kuinka paljon kirjallisuutta julkaistaan pelkästään Pirkanmaalla. Lisäksi tulee luettua lajeja, joita muuten ei juuri lukisi, kuten sarjakuvia, näytelmiä sekä runoutta. Toimikunnan käymät kirjallisuuskeskustelut ovat syvällisiä ja huomaan odottavani kokouksia innolla. Minuun tekee kokous kokoukselta vaikutuksen toimikunnan puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan laaja yleissivistys sekä vuosien tietämys alueella julkaistuista teoksista.

Keittelin tänään illan ratoksi omppuhilloa ja päätin lukea eilen kotiin kantamastani kasasta yhden melko tuntemattoman runoilijan Lily Onjukka-Prusin Ihminen Ihminen – Runoja –kokoelman (2014) keittelyn lomassa. Tuli kipattua melkoinen määrä vettä omppujen joukkoon, niin keittelykin sitten kesti hieman pidempään kuin olin ajatellut. 

Onjukka-Prusi vaikutti takakannen perusteella kiinnostavalta runoilijalta. Vuonna 1930 syntynyt Onjukka-Prusi on saanut useampia runopalkintoja muun muassa 60-luvulla Pirkanmaan kirjoituskilpailuista. Ihminen Ihminen on eläkkeellä olevan teatterikritiikkejä ja kulttuurialan töitä ammatikseen tehneen Onjukka-Prusin esikoisrunokokoelma.

Onjukka-Prusin runoista osa oli oikein hyviä.  Osa kokoelman runoista olisi vaatinut vielä hiomista. Vaikka kokoelma ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, eikä sen lukeminen aiheuttanut suurta tunnekokemusta, niin kokoelma sisälsi muutamia erityisen kauniita runoja ja useita hienoja runokuvia: ”Tiedän, että rauha on nyt sisälläni. / Mennyt on väreilevää grafiikkaa, / ammoin lausuttu runo.”  

Onjukka-Prusi käyttää paljon luontoon liittyvää sanastoa. Kaipaus sekä ajan kulu toistuvat runoissa. ”Aika on ajaton. / Aikaa ei ole. /Merkitykset ovat sekunneissa. / Ajattomuus on sininen keidas ja meri, / jossa liukuvat salaiset laivat.”

Minua häiritsi runoilijan tapa käyttää runsaasti pilkkuja runoissaan sekä isoja alkukirjaimia joissakin säkeissä tyylikeinona. Itse olisin ehkä jättänyt osan pilkuista ja ylimääräiset isot kirjaimet pois.  On kuitenkin arvostettavaa, että ihminen päättää julkaista runonsa kansien sisällä. Kokoelman kansikuva yllättää ja antaa ehkä odottaa enemmän kuin lopulta itse kokoelma antaa. 84-vuotiaan Onjukka-Prusin runokokoelman takakannessa on lainaus Jenni Haukion runosta. Runossa muistutetaan, että koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä sitä, mikä meitä innoittaa.

Ei se omppuhillon keittely ihan ongelmitta sujunut. Onnistuin polttamaan hillon pohjaan, kun naputtelin blogiani. Mitä tästä opimme, keskity nainen olennaiseen ja siihen, mikä innoittaa.

Lily Onjukka-Prusi

Ihminen Ihminen Runoja (2014)

Juvenes Print

s. 63

Amerikkalaista omenapiirakkaa (apple pie) syksyn omenasadosta

Kinuskikissa leipoo. Tervetuloa juhliin -kirjassa (2003) on loistava omenatarhurin piirakka eli perinteinen amerikkalainen taikinakuorinen apple pie. Kirjassa omenapiirakka on koristeellisena versiona eli siihen on tehty päälle omenakoristeita marsipaanista sekä muotilla lehtikuvioita.  Leivoin noin viikko sitten kirjan ohjeella omenapiirakan ja se hävisi nopeasti - suorastaan ahmittiin. En tainnut saada itse kuin pienen maistiaisen. Tosin oma piirakka ei kyllä näyttänyt Kinuskikissan versiolta, mutta hyvää se silti oli. Piirakan erikoisuus oli taikinasta tehdyt lehtikoristeet, jotka kastettiin kaneliin ja aseteltiin piirakan päälle.

Olin kesällä Italiassa ja löysin paikallisesta supermarketista Leccon kaupungista Como-järven rantamaisemista erilaisia leivontakuvioita. Niinpä värkkäsin sitten itsekin piirakan päälle pieniä lehtiä Italiasta tuomalla muotillani. Se oli rentouttavaa ja hauskaa näpertelyä. 

Tänä iltana vaalitukiryhmäni kokoontuu miettimään ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleja kotonani. Pitkään mietin, että mitä leipomuksia tarjoaisin tukiryhmäläisille. Kun pitää tällaista kotitekoista leivontablogia, niin paine tarjottavien laadusta kasvaa, vaikka yritänkin todistella, etten ole mikään ammattilainen vaan leivon huviksi, iloksi ja herkutellakseni.

Lehtikuvioita aiemman piirakan päällä. 

Ei tämä ihan Kinuskikissan tekeleeltä näyttänyt. 

Päädyin amerikkalaiseen omenapiirakkaan. Lisäksi teen anopin kesäkurpitsaleivoksia. Niiden ohje löytyy linkistä. Tänään kuitenkin jätin koristeiden väsäämisen tekemättä. Sen sijaan voitelin vain piirakan päältä munalla ja tein siihen haarukalla kuvioita sekä ripottelin pinnalle kanelia. Kinuskikissan taikinapohja oli kovin hajoavaista, en tiedä teinkö siis jotain väärin, niinpä lisäsin loppuvaiheessa pohjan taikinaan juoksevaa margariinia, jotta siitä tuli helpommin kaulittava. Ensimmäisellä kertaa käytin piirakkaan happamia talviomenia. Jännä nähdä tänään, miten tällä kertaa käyttämäni makeahkot punakanelit toimivat ja onko maussa paljon eroa. Reseptin omenatäytteessä käytetään perunajauhoja. Tänään korvasin perunajauhot maissijauhoilla. Ainakin täyte näytti samalta. Toivottavasti piirakka maistuu vieraille. Lisukkeeksi vähän vaniljakastiketta tai vaniljajäätelöä.   

Pohja: 

4,5 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
1/4 tl suolaa
150 g voita tai margariinia (itse lisäsin lopuksi vielä margariinia työstettävyyden parantamiseksi)
0,5 dl vettä

Omenatäyte: 

1 kg omenoita
1,5 dl fariinisokeria
1 rkl vaniljasokeria
2 tl kanelia
3/4 dl perunajauhoja (käytin toisella kertaa maissijauhoja)
2 rkl sitruunamehua
3 dl vettä (lisää vettä tarvittaessa)

Voiteluun muna

Sekoita jauhot, sokeri ja suola kulhossa. Lisää voi, ja nypi se joukkoon. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi. Anna taikinan jähmettyä ainakin tunti jääkaapissa. Pidin itse toisella kertaa taikinaa jääkaapissa peräti yön yli.

Kuori omenat ja poista omenankodat. Kuutioi omenat. Sekoita kuutiot ja muut täytteen aineet. Keitä keskilämmöllä noin 15-20 minuuttia. Varo polttamasta täytettä pohjaan. Lisää vettä tarvittaessa. Voitele piirakkavuoka. Jos haluat tehdä lehtikuvioita, ota vähän taikinaa talteen ja ota siitä muotilla lehtikuvioita, jotka kastelet lopuksi toiselta puolelta kaneliin.

Puolet taikinasta painellaan vuoan pohjalle. Kaada omenasosetäyte vuokaan. Kaulitse loput taikinasta jauhotetun leivinpaperin päällä ympyräksi. Käännä se täytteen päälle. Irrota paperi varovasti. Painele reunat kiinni. Voitele munalla. Ripottele pinnalle kanelia tai asettele kanelilehdet taikinakuoren päälle. Uuniin 30-35 minuutiksi 200 asteeseen.

Neljän kuukauden blogitauko teki terää

Huomaanpa, että on kulunut melkoinen tovi viimekertaisesta lukemiseen, kirjallisuuteen ja kirjoihin liittyvästä bloggauksestani. Viime viikolla sentään sain aikaiseksi kirjoittaa muutaman kakkublogin. Siitä se bloggaaminen taas lähtee...

Neljä kuukautta kului kirjoittamatta. Touko-, kesä-, heinä- ja elokuu sujahtivat ohi. Jäin oikein miettimään, että miksi en kirjoittanut mitään.

1. Opettajan toukokuu ja siitä seurannut väsymys

Kevätlukukausi ja erityisesti toukokuu olivat tänä vuonna erityisen rankkoja. Kahden ysiluokan valtakunnalliset kokeet ja päättötöiden arviointi sekä muiden luokkien kokeet ja arvioitavat tekstit tuntuivat vievän minusta viimeisetkin mehut. Lisäksi luottamustoimissa oli melkoisesti työtä. Kaiken sen ohella luokanvalvantaluokkanikin vaati huolehtimista aivan toukokuun viimeisiin päiviin asti, mutta lopulta jokainen sai päättötodistuksensa ja luokkaretkestäkin selvisimme kunnialla läpi. Toukokuun viimeisellä viikolla huomasin olevani poikki. Uupunut on varmaan oikea sana. Tyhjensin kalenterini, enkä kesäkuun ensimmäisellä viikolla tehnyt yhtään mitään tai tavannut ketään. Oli ihanaa vain olla ja pötköttää keinussa. Nukkua päiväunia, haaveilla ja lukea loman alkaisrituaaliksi muodostunutta Agatha Christien dekkaria. Tällä kertaa valitsin kirjahyllystäni murhatädin teoksen Väärän vänkyrä talo (alkuteos, 1949). Arvasin taas kerran murhaajan. Eipä siitä sen enempää. Lajituntemus ainakin on kohdillaan. Seuraavan Christieni luen sitten kesäkuun 2015 alkajaisiksi.   

2. Raskas suruntäyteinen kesä

Minua ei ole huvittanut kirjoittaa. Perhettäni kohtasi kesällä kaksi suru-uutista. Mummoni menehtyi toukokuun viimeisellä viikolla ja heinäkuussa mieheni isä kuoli pitkällisen sairauden jälkeen. On vaikea pukea ajatuksia sanoiksi tilanteissa, joissa on joutunut järjestämään hautajaisia, surrut ja lohduttanut läheisiään. Olen pystynyt ajoittain pakenemaan fiktion maailmaan, mutta en kuitenkaan ole osannut laittaa siitä mitään muiden luettavaksi tai kirjoitettavaan muotoon.

Olen saanut lohtua runoista, mutten ole halunnut kirjoittaa kokoelmista, joita olen lukenut. Toukokuussa luin mummolle kaksi Eila Kivikkahon kokoelmaa, Parvi (1961) ja Venelaulu (1952) ääneen. Kun olin saanut molemmat kokoelmat luettua, mummo nukkui pois. Lähdön hetkestä tuli näin levollinen ja lohdullinen. Mummon kuolinpäivä jäikin mieleeni aurinkoisena ja sireenien tuoksun täyttämänä kevätpäivänä. Myös Kivikkahon runot saivat uusia merkityksiä ja niiden lukeminen on nykyisin entistä tunnerikkaampaa ja koskettavampaa.


3. Loma-aika perheen kanssa

Välttelin kaikkea kirjoittamista lasten ja miehen ollessa lomalla. Teimme lomalla kaikkea mukavaa ja arkista puuhastelua. Paljon meni aikaa erilaisiin hautajaisiin liittyviin järjestelyihin. Täytimme molemmat kesällä 40 vuotta, emmekä edes nelikymppisiä saaneet järjestettyä. No ehkä myöhemmin. Minulla oli nimittäin loistava - vähän korni ja ronski - kakkuidea miehelleni. Ehkä toteutan sen myöhemmin. Lomailimme Italiassakin Garda- ja Comojärvillä kymmenen päivää.

Kirjoittamisen välttely meni niin pitkälle, että sen aloittaminen tuntui entistä vaikeammalta ja hankalammalta. Kai minulle tuli jonkinlainen rimakauhu. Ymmärrän nyt paremmin myös oppilaita, jotka valittavat kyvyttömyyttään kirjoittaa. Joskus vain ei ole mitään sanottavaa tai kirjoittamisen aloittamista haluaa lykätä loputtomiin. Elokuussa sitten aloin hitaasti jälleen kirjoittaa. Aluksi politiikkaan liittyviä kirjoituksia ja mielipidekirjoituksia. Siitä se bloggaaminenkin sitten taas lähti ja kipinä kirjoittamiseen taas löytyi.


Jäin elokuun alussa vuorotteluvapaalle ja lasten aloitettua koulutiensä aikaa on riittänyt ihan eri tavoin myös lukemiselle ja kirjoittamiselle. Kesällä nimittäin tuli luettuakin melko vähän.

Mitäs minä sitten blogitauon aikana luin:

Toukukuun alussa luin kaksi Douglas Adamsin scifikirjaa (tai kai ne pitää lähinnä ajatella tieteiskirjallisuuden parodioina) Elämä, maailmankaikkeus ja kaikki (1982) sekä Terve, ja kiitos kaloista (1984). Minulla on kuitenkin edelleen sarjan viides osa lukematta. Linnunradan käsikirja liftareille (1979) ja Maailmanlopun ravintola (1980) olivat vielä hauskoja. Nauroin jopa ajoittain ääneen, mutta sarjan edetessä sen alkuperäinen huikea idea katosi. Se mikä aluksi tuntui hauskalta, alkoi olla vanhan toistoa ja kirjojen juoni muuttui puuduttavaksi ja väkisintehdyksi. Niinpä minulta jäi viimeinen osa lukematta. Varmaan joku vannoutunut Adams-fani saa tästä hepulin, mutta toisaalta myös Taru sormusten herrasta on minulla edelleen kesken. Viimeinen kirja siitäkin edelleen lukematta. Ehkä en vain ymmärrä hyvän kirjallisuuden päälle. 

Kesäkuun korkkasin siis perinteeksi muodostuneella Agatha Christien dekkarille. Luin myös työpaikan lukupiiriin Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -kirjan (suomeksi 1976) ja L.M Montgomeryn Pieni runotyttö (alkuteos, 1948). Lukupiiri vieraili kotonani kesäkuun toisella viikolla. Oli mukavaa nähdä kollegoita koulun ulkopuolella. Huomasin, että meillä oli niin paljon kuulumisia vaihdettavana, että Runotytöstä ei juuri keskustelua syntynyt, mikä saattoi johtua myös siitä, etten ollut sitä itse kokonaan ehtinyt siihen mennessä lukea. Miten sekin tuntui niin erilaiselta kuin nuorena? Se mikä tuntui aikoinaan ajattomalta ja innostavalta, tuntui nyt vain tylsältä ja unettavalta. Mieleen lukupiirin tapaamisesta jäikin erityisesti Hannan tuoma isä Cassidyn maistuva luumupiirakka.  

Vietimme siis kesällä myös kymmenen päivää Italiassa ja miehen kuukauden kesälomalla en juurikaan ehtinyt lukea. Siinä se kesä sitten meni. Aika lailla eri tavoin kuin olin ajatellut.  

Jälkikäteen on vaikea palata lukemiinsa teoksiin, joten tässä vain kootusti ja pisteytettynä (ilman perusteluja - mielivaltaisesti siis) loput kesän aikana lukemani teokset: 

Helen Fielding: Bridget Jones. Mad about The Boy (2014) **** / *****

Harri V. Hietikko: Roger Repo ja tuonen väki (2005) *** / *****

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (2013) *** / *****

Lupaan parantaa tapani ja pyrkiä kirjoittamaan vähintään kerran viikossa yhden blogitekstin, mikä tarkoittaa sitä, että kirjoittamisen sijaan, nyt pitää suunnata lukemaan. Onneksi voi aina myös leipoa, jos lukuinto välillä laantuu.   

Makeat kesäkurpitsaleivokset anopin ohjeella

Kesän alussa kesäkurpitsan taimet olivat vielä pieniä (takana). 

Harrastan kaupunkiviljelyä. Aiemmin olen viljellyt kotipihassa muun muassa tilliä, persiljaa, sipulia sekä mansikkaa ja pienessä kasvihuoneessa tomaattia sekä erilaisia yrttejä ja salaatteja. Tänä keväänä sain kaupunkiviljelypalstan yhdessä tuttavani kanssa Hatanpäältä. Viljely ja palstan hoito on ollut innostavaa kesäpuuhaa. On ollut mielenkiintoista seurata kasvien ja vihannesten kasvua ja syödä oman maan antimia.  Olen intoutunut viljelemään perunaa, erilaisia sipuleita, porkkanaa, kurkkuja, yrttejä ja kesäkurpitsaa. 

Kesäkurpitsoja onkin tullut yllättävän paljon ja olenkin tehnyt kesäkurpitsasta sämpylöitä, lasagnea, keittoa, täyttänyt niitä, paistanut niitä ja tunkenut niitä vähän joka ruokaan. Päivällispöydässä yhä usemmin kuultu lause on ollut, että onko tässä ruoassa kesäkurpitsaa. Tein myös makeita leivoksia vai kutsuisiko niitä piirakkapalasiksi, joista lapset kyllä tykkäsivät. Siinä ei kesäkurpitsa tuntunut heitä haittaavan. Reseptin sain anopilta saatu ja hyväksi havaitsin. 

Näitä on meillä tänä syksynä syöty.

Ohje:

250 g voita
2,5 dl sokeria
4 kananmunaa
4 dl vehnäjauhoja
2½ dl raastettua kesäkurpitsaa
4 tl kanelia
2 tl kardemummaa

Valmista nautittavaksi!

2,5 tl leivinjauhetta

Kuorrutus:
150g maustamatonta tuorejuustoa
3 rkl voita
2 tl vaniljasokeria 
250 g  tomusokeria

Koristeluun:
mustikoita tai punaisia viinimarjoja
saksanpähkinöitä tai manteli- tai pähkinärouhetta


Vatkaa voi ja sokeri. Lisää munat joukkoon yksitellen vatkaten. Lopuksi vehnäjauhot, joihon on lisätty kaneli, kardemumma ja leivinjauhe. Jauhoseos lisätään vuorotellen kesäkurpitsaraasteen kanssa. Levitä taikina uunipellille. Paista 180 asteessa noin 40 minuuttia. Sekoita keskenään kuorrutuksen aineet ja levitä seos jäähtyneen levyn päälle. Koristele, leikkaa ja nauti. 

Mustikkakakku pimenevien iltojen iloksi

On kulunut tovi siitä, että olen blogannut. Neljä kuukautta taitaa olla vierähtänyt. Leiponut kyllä olen. Ei ole vain tullut kirjoitettua leipomuksista mitään blogiin. Vähän säälihän se on, mutta joskus käy näin. Seuraavan kerran kun bloggaan kirjoista (toivottavasti jo viikonloppuna), niin ehkä kirjoitan blogitauon syistä vähän enemmän ja tarkemmin. 

Joka tapauksessa leivoin viikonloppuna mustikkakakkua, joka teki hyvin kauppansa lapsille. Se suorastaan katosi jääkaapista. En ihmettele, sillä se oli hyvää, ja koostumus oli erityisen onnistunut. Kakku leikkautui kauniisti, pysyi kasassa ja oli nätin näköinen. Lisäksi se on helppo tehdä eli nekin, jotka eivät juuri leivo, eivät voi tämän kohdalla epäonnistua. 

Tykkään käydä metsässä poimimassa marjoja, ja kakun mustikat on itse poimittu mummolan metsästä. Kävin muuten neljästi tänä vuonna mustikkametsässä. Syksyinen mustikkametsä voimaannuttaa. Ajattelin mennä ensi viikonloppuna puolukkaan. Mutta mitäpä tässä nyt enempää höpöttämään. Mustikkakakku, olkaa hyvät. Ohje on leikattu (taas kerran) jostakin ikivanhasta Pirkka-lehdestä.

Ohje: 

150 g voita
1,5 dl sokeria
3 munaa
1 dl ranskankermaa
3,5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniliinisokeria
200 g jäisiä mustikoita

Kuorrutus: 

1 maustamaton tuorejuusto (200 g)
0,5 dl ranskankermaa
2 dl tomusokeria
Sicilia-sitruunatippoja tai n. 2 tl sitruunamehua

Voitele irtopohjavuoan reunat ja vuoraa pohja leivinpaperilla. Vatkaa rasva, sokerit, munat ja ranskankerma tasaiseksi taikinaksi. Sekoita 3 dl jauhoja, leivinjauhe ja vaniliinisokeri keskenään ja lisää se taikinaan. Pyöritä jäiset mustikat lopuissa jauhoissa ja sekoita ne sen jälkeen taikinaan. Levitä taikina vuokaan. Paista 175 asteessa keskitasoa alempana noin 40 minuuttia. Sekoita kuorrutus ja levitä jäähtyneen kakun päälle. Lisää kakun päälle mustikoita koristeeksi.