Lukumaratonin päästyä kunnolla vauhtiin luin pari runokokoelmaa vauhdittaakseni itseäni romaanien lukemisen välillä. Monien maratonin juosseiden mukaan yhtenä tärkeimpänä tekijänä maaliin pääsyssä on riittävä nesteytys ja tasainen vauhti. Vauhtia ylläpitääkseni hörppäsin lukumatkallani näyttelijä Antti Holman Kauheimmat runot (2015) ja runoilija Olli Heikkosen Teoria kaikkein pienimmistä (2014).
Runokokoelmat ovat lajityypiltään aivan erilaiset, ja ne ovat myös eri kohderyhmille sekä eri tilanteisiin tarkoitettu. Toinen parodioi runouden kaanonia, ja toinen on omalla tavallaan osa sitä, joten teen nyt molemmille kokoelmille lievää hallaa bloggaamalla niistä samassa yhteydessä, mutta kun ne nyt maratonin aikana tuli luettua. Holman teos on kokoelmana kuin naisporukan hassussa asussa juosten kävelty Likkojen lenkki ja Heikkosen kokoelma taas kolmen tunnin juoksijan Helsinki city run.
Ex-Putousnäyttelijä, Antti Holma talk show -isäntä, kirjailija ja viihteen monitoimimies Antti Holma teki uuden aluevaltauksen julkaisemalla tänä keväänä runokirjan. Toivottavasti Holman kokoelma jää hänen viimeisekseen, sillä vaikka teos naurattaakin aidosti ja välillä häpeällisesti, niin toinen samanmoinen kokoelma tuskin on enää yhtä huvittava. Toisaalta Holma myöntää teoksensa esipuheessa, että elämän paskuudesta on lyhyt matka paskaan runouteen, eikä sille matkalle vaadita lahjoja tai ahkeruutta. Kauheimmat runot -kokoelma on kuitenkin omassa lajityypissään - ei suinkaan paska runoteos vaikka se sitä kovasti yrittääkin olla vaan lahjakkaan, suomalaisille rakkaiden runoilijoiden Eino Leinon, Kirsi Kunnaksen, Edith Södengranin ja Heli Laaksonen runokielen, rytmin ja piirteet tunnistavan ja tuntevan, Holman kielellisen taidon - vai pitäisikö sanoa parodian työnäyte.
Holma esittelee siis Kauheimmissa runoissa neljä suomalaista runoilijasuurutta Sirsi Sunnaksen, Reino Leinon, Karin Toisiks-Parasken ja Edith Södermalmin, joita ei koskaan ole kelpuutettu Kauneimmat runot -kokoelmiin. Esisteltyä tulee runoilijoiden tuotannon suurimmat helmet ja runokukkaset. Kokoelmaan on koottu runoja elämän eri tilanteissa lausuttavaksi. Tuskin näitä kovinkaan monissa kodin juhlatilanteissa kannattaa kuitenkaan lausua - ainakaan ilman parin promillen humalatilaa.
Tästä kirjasta ei siis kannata etsiä sopivaa värssyä esimerkiksi tulevalle ylioppilaalle. Sirsi Sunnaksen runossa Ylioppilasneidolle otetaan jopa kantaa naisen heikkoon työmarkkina-asemaan: "Valmistuneella on ruusu ja lakki, / mekko ja väreihin sopiva takki, / puutu ei muuta kuin haaroista nakki: / pimppi on uralle matti ja shakki.
Teoksen esipuheessa ja kirjan loppuun kootussa runoilijaesittelyssä Holma esittelee runoilijoiden teoksia uraa, elämää sekä Kauheimpien runojen kokoamistyöhön liittynyttä "toimitustyötään".
Kauheimmat runot on ylistys ja valitus kassajonossa liekehtivälle vihalle, epäonnistuneelle smoothielle, erektiohäiriöille ja kuukautisille. Se ottaa pienestä ja päätyy vielä pienempään. Kauheimmat runot ei syyllistä lukijaansa eikä vaadi paljon. Miten se voisi? Kokoelma on kuin ilmainen alkoholitarjoilu: aina sitä toivoo, mutta sitten sen jäljiltä rukoilee, että se kiellettäisiin.
Esipuhe ja runoilijaesittelyt jaksavat naurattaa minua yhä uudelleen. Jopa enemmän kuin useimmat runot. Kokoelman runoista erityisesti Karin Toisiks-Parasken lounaismurteella kirjoitetut elämänmakuiset ja .-hajuiset rytmit ilahduttivat minua. Erityisesti kannattaa lukea runo Viis muistutust tuarel ylioppilaal.
Kauheimmat runot sisältää monentasoista ja -makuista alapäärunoutta, kielellisistä kikkailua ja kikkelöintiä. Holmalla on varmasti ollut omaa kivaa, kun hän on näyttelijäkavereilleen lausunut Sirsi Sunnasta tai Reino Leinoa ja kyllä näitä on hauska ja hymyilyttävää lukea puolisollekin ääneen. Kirjan kantta kannattaa tihrustaa useampaankin kertaan, sillä Elina Warstan graafinen suunnittelu on vailla vertaansa. Myös pikkupoikia näytti kannen kukkaset hauskuuttavan.
Maratonin vaikeimpana osuutena pidetään 30 kilometrin kohtaa, jossa elimistön varastot alkavat olla jo vähissä ja lihakset kangistuvat. Luettuanani Robert Galbraithin dekkaria Silkkiäistoukka (2014) parisataa sivua, koin lukumaratonillani tämän seinään törmäämisen vaiheen. Tartuin tällöin Olli Heikkosen runokokoelmaan Teoria kaikkein pienimmistä. Heikkonen on vanha tuttu. Olemme opiskelleet kotimaista kirjallisuutta samaan aikaan ja hänen puolisonsa sattuu myös olemaan poikani kummitäti. Sain Ollilta hänen kokoelmansa keväällä, kun kävin kylässä mutta jotenkin teos jäi lukematta ja unohtui runohyllyyn.
Heikkonen on erittäin arvostettu nykyrunoilija, ja hänen esikoisteoksensa Jakutian aurinko voitti vuonna 2000 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Teoria kaikkein pienimmistä on Heikkosen neljäs kokoelma, ja hänen runojaan on käännetty lähes 20 kielelle. Teoksen kannessa on valokuva jonkinlaisesta juurakosta tai kaatuneesta puista oksineen. Valokuvakansi on tyylikäs ja sopii runojen tunnelmaan. Kannen oksat kulkevat maata pitkin etukannesta takakanteen, aivan kuin runot saavat kielikuvansa maasta ja sen muodoista.
Teoria kaikkein pienimmistä ei ole kuitenkaan mikään helppo teos. Sen oksat raapivat matkalla ja vaativat raaputtamista. Teos on toki pituudeltaan lyhyt. Se sisältää 34 nimetöntä proosarunoa, mutta runojen lukeminen vaatii aikaa ja keskittymistä. Tutustumista jokaiseen oksaan ja oksanhaaraan. Teoria kaikkein pienemmistä ei avaudu yhdellä lukemisella tulkittavaksi, eikä vielä toisellakaan.
Teoksessa on Heikkoselle tyypillistä sen intertekstuaalisuus, vahva luontokuvasto sekä erilaiset luontoon liittyvät metaforat, jotka samalla kytkeytyvät runouden kirjoittamiseen. Runoilija kuvastuukin luonnon omaksi ääneksi maailmassa.
On teoria kaikkein pienimmistä, hän puhelee toukille ja juotikkaille, että minussa te saatte ääneen. enkä minä tunnistanut Bartolomeusta, kun kävelin aukion poikki. Potkaisin sienirähjää ja hänen äänensä lakkasi kuulumasta. Vain puut puhuivat, syystuuli rapisi oksistoissa. Mustikka, puolukka, mustikka. Päästäinen viipotti varpujen alla.
Heikkoselle on ominaista se, että hänen runoissaan kaikki on tarkasti rakennettua. Teoksesta luettavissa oleva ekokriittiikkikin on rakennettu muutamin vaikuttavin runokuvin: "Kerran tietokilpailussa en muistanut Hämeenlinnan Tarmoa ja Ka-Ku-Ti -ketjua. Sen sentään muistin, että humus on eloperäistä ainetta ja että ojassanne ui John West -tonnikalapurkki. Sen kansi oli leikattu auki selkäeväksi, joka halkoi vedenpintaa. Muistatteko, milloin tässä järvessä on kalastettu viimeksi."
Luin teoksen niin nopeasti, että tuntuu, etten saanut siitä irti läheskään kaikkea sitä, mitä odotin. En ole proosarunojen ystävä ja niiden tulkitseminen on hankalaa, koska muoto mahdollistaa niin moniin suuntiin kulkevan tulkinnan. Kokoelman runojen sulattelu vie aikaa ja vaatii usemman lukukerran. Toisaalta hyvä kokoelma ei koskaan ole yhdellä kertaa läpiluettu, vaan vaatii palaamista uudelleen ja uudelleen.
Kokoelman runoista näkyy, ettei runojen kirjoittaminenkaan ole aina helppoa. Kokoelma päättyy seuraaviin säkeisiin: "Pidä maisemasta kiinni, ettei se karkaa, ettei se liukene sateessa, ettei se putoa kuin tyhjä kangas tyhjyyden edestä. Tässähän joutuu pian lepuuttamaan leukaperää, jos kohta kaikki kaunis onkin jo sanottu."
Onneksi kaikkea kaunista ei vielä ole sanottu.
Holma, Antti: Kauheimmat runot
Otava (2015)
s. 192
Heikkonen, Olli: Teoria kaikkein pienimmistä
Tammi (2014)
s. 46
