Kukapa everstille kirjoittaisi on edelleen ajan hermolla

"Sinä olet pukeutunut kuin merkkitapahtumaa varten", toteaa vanhan everstin vaimo nobel-kirjailija Gabriel Garcia Marquezin  vuonna 1961 ilmestyneen pienoisromaanin, Kukapa everstille kirjoittaisi (El coronel no tiene quien le escriba), alussa kun mies pukeutuu hautajaissaattuetta varten valkoiseen hieman liian pieneen sotilasasuunsa, jota hän on käyttänyt viimeksi vuosikymmeniä sitten hääpäivänään. Eversti vastaa kummastuneelle vaimolleen, että tämä on merkkitapahtuma, onhan vainaja ensimmäinen luonnollisen kuoleman kokenut vainaja vuosikausiin.

Gabriel García Márquezin alle satasivuinen pieni, haikea ja koskettava romaani luo lukijan eteen lohduttoman ajankuvan Kolumbian verisestä historiasta. Kirjailija kuljettaa romaanin sivuille pienin viittein runsaasti tietoa, josta lukija rakentaa kuvaa sisällisodan runtelemasta, toimimattomasta ja byrokraattisesta maasta, jossa virkamiehet, hallitukset ja presidentit vaihtuvat tiuhaan tahtiin, lehdistöä ja elokuvia valvotaan sekä sensuroidaan, asiakirjoja katoaa ja ihmisiä tapetaan poliittisissa vainoissa.

Kukapa everstille kirjoittaisi -kirjan päähenkilö on poikansa yhdeksän kuukautta aiemmin ampumavälikohtauksessa menettänyt vanha eversti, joka on vuosikausia odottanut valtiolta tietoa ja päätöstä eläkkeestään. Hän ja hänen astmaa sairastava vaimonsa elävät pienessä mökinpahasessa. Köyhyys ja puutteenalaisuus vaikeuttavat everstin ja hänen vaimonsa elämää monin tavoin. Kahvipurkin seinämät kolisevat tyhjyyttään, ruoasta on jatkuva pula, vaatteet ovat koinsyömiä ja moneen kertaan paikattuja ja kengät puhkikuluneet. Vaimon parsimis-, paikkailu- ja ruualaittotaitojen ansiosta he ovat onnistuneet sinnittelemään nälkäkuoleman partaalla useampia kuukausia ja salaamaan kyläläisiltä, että he ovat vararikossa. Mitään myytävääkään ei enää kodista löydy, vain peili seinältä ja vanha taulu. 

Pojalta on vanhemmilleen jäänyt perinnöksi ja hoidettavaksi koko läänin paras tappelukukko. Eversti ei liian ylpeänä suostu anelemaan apua muilta. Hän odottaa tammikuuta ja kukkotappeluja, jolloin hän voisi myydä kukon hyvään hintaan. Eversti vaimoineen jakaa ruoan murut omien ja kukon tarpeiden mukaan. Eversti on tottunut elämässään odottamaan, sillä tammikuu ei ole ainoa, mitä hän odottaa. Joka perjantai hän odottaa postilaivaa ja kirjettä, jossa hänelle myönnettäisiin veteraanieläke. Kirjettä ei vain koskaan tule, sillä kukapa evertille kirjoittaisi. 

Seuraavana perjantaina hän meni taas laivarantaan. Ja kuten joka perjantai hän palasi kotiinsa ilman odotettua kirjettä. "Kyllä me jo olemme tarpeeksi odottaneet", vaimo sanoi hänelle sinä iltana. "Täytyy olla tuo sinun härkäpäinen kärsivällisyytesi odottaakseen viisitoista vuotta yhtä kirjettä." Everst paneutui riippumattoon lukemaan sanomalehtiä. "On odotettava vuoroaan", hän sanoi. "Meidän numeromme on tuhatkahdeksansataakaksikymmentäkolme."          

Eversti uskoo parempaan. Sen sijaan vaimo haluaa myydä kukon. Pariskunta muistuttaa J.L Runebergin Saarijärven Paavoa ja hänen vaimoaan. Eversti joutuu Saarijärven Paavon tavoin kannustamaan epäileväistä vaimoaan jaksamaan. Paavo uskoi, että Herra koettelee, muttei hylkää ja eversti taas uskoo pelastuksen tulevan kukon myötä.  

"Se kukko maksaa painonsa kullassa", hän sanoi. Hän laskeskeli särpiessään lusikallisen puutoa. "Se pitää meidät leivissä kolme vuotta." "Haaveita ei voi syödä", sanoi vaimo. "Ei syödä, mutta niistä voi saada ravintonsa", vastasi eversti.

Romaanin kieli on pelkistettyä ja niukkaa, kuten yllä olevasta katkelmasta voi nähdä. Teos on uskottava ja ajankohtainen kuvaus ylpeydestä ja ihmisluonteesta. Everstin vaimo keittää mieluummin kiviä kuin antaa naapureidensa nähdä, ettei heillä ole ruokaa. Yle uutiset haastatteli kuuden lapsen isää tämän päivän köyhyydestä Suomessa. Mies kertoi haastattelussa, kuinka nöyryyttävää on elää toimeentulotuen varassa ja miten köyhyyden haluaa sulkea pois muiden tietoisuudesta. Isä kertoi uskovansa yhä tulevaisuuteen aivan kuten everstikin säilyttää toivottomuuden keskellä toiveikkuutensa. 40 katkeran ja rutiköyhän vuoden jälkeen eversti ei suostu kukistumaan byrokratian, eikä korruptoituneen yhteiskunnan edessä. Hän luottaa kukon voittoon ja siihen, että postilaiva lopulta tuo odotetun eläkekirjeen. Mutta kukapa everstille kirjoittaisi?

Gabriel García Márquez
Kukapa everstille kirjoittaisi
suomentaja Pentti Saaritsa
WSOY (1992)
s. 99

Sitruuna-marenkitorttua lankalauantaina

Leivoin pääsiäiseksi sitruuna-marenkitorttua. Reseptin olen leikannut vuosia sitten jostakin lehdestä. Teen torttua usein juuri pääsiäisenä - tätä voikin pitää perinteisenä ja keväisenä pääsiäispöydän makeana klassikkona. Tortun salaisuus on sisään tuleva sitruunakiisseli, joka on sekä raikasta että sopivan kirpeää. Nyt leivoin sitä yhdistetyille kuopuksen ja keskimmäisen pojan sukulaissynttäreille. Usein olemme näet pitäneet sukulaisille yhdet synttärit, joissa on juhlittu kaikkia kolmea poikaa. Pojilla kun on kaikilla puolentoista kuukauden sisällä syntymäpäivät. 

Sitruuna-marenkitorttu

Keskimmäisen aikoinaan ekaluokalla tekemä pääsiäistipu. 

Pohja: 

2,5 dl vehnäjauhoja
1 rkl sokeria
100g voita
1 keltuainen

Sitruunakiisseli:

4 dl vettä
1,5 dl sokeria
4 rkl Maizenaa
3 keltuaista
1 dl puristettua sitruunamehua
1 sitruunan raastettu kuori
1 rkl voita

Marenki:

4 valkuaista
1 dl sokeria

Nypi jauhot, sokeri ja voi. Lisää keltuainen ja sekoita tasaiseksi. Painele taikina piirakkavuokaan. Peitä reunat foliolla ja paista pohjaa 200 asteessa 10-12 minuuttia. 

Tee kiisseli. Sekoita kaikki ainekset (paitsi voi) kattilaan ja kuumenna, kunnes kiisseli pulpahtaa kunnolla. Maizenaa voi keittää. Ole kuitenkin tarkka, ettei kiisseli pala pohjaan. Itse onnistuin polttamaan melkein kiisselin pohjaan. Sekoita ahkerasti ja koko ajan. Lisää voi ja sekoita tasaiseksi. Laita kiisseli toiseen kulhoon jäähtymään. 

Sitruunakiisseli jäähtymässä.

Juuri uunista otettu torttu näyttää tältä. 

Vatkaa valkuaisvaahto. Lisää lopuksi sokeria vähän kerrallaan koko ajan vatkaten, kunnes vaahto on kiiltävää. Kaada jäähtynyt kiisseli torttupohjan päälle ja nostele varovasti marenkivaahto kiisselin päälle, niin että myös tortun reunat peittyvät.

... ja tältä se näytti myöhemmin illalla. Kerrokset näkyvät kuvassa. 

Paista 175 asteessa noin 12-13 minuuttia, kunnes marenki on kauniin vaaleanruskeaa. Tarjoile samana päivänä tortun jäähdyttyä.  

Kirjabloggareiden kunnioitus Gabriel García Márquezin elämälle ja teoksille eli GGM-lukuhaaste

Olen löytänyt itseni viime viikkoina uudesta yhteisöstä, joka tuottaa minulle suunnattoman paljon iloa. Tunne on hieman samankaltainen kuin silloin, kun tapasi ensi kerran opiskelujensa alussa kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoita ja huomasi kuuluvansa samanmielisten kirjallisuudesta intoilevien pieneen yhteisöön. Tämä uusi yhteisö, josta olen niin kovin innostunut, liittyy kirjabloggaamiseen. Olen liittynyt (tai oikeastaan minut on hyväksytty) kirjabloggarien omaan salaiseen ja suljettuun ryhmään Facebookissa. Ryhmä on tarkoitettu kaikille kirjabloggareille tai blogeissaan kirjoista sekä lukemisesta kirjoittaville. Ryhmässä käydään kirja-alaan liittyvää asiallista sekä monipuolista keskustelua ja vaihdetaan ajatuksia sekä vinkkejä niin kirjallisuudesta kuin blogaamiseen liittyvistä pulmista tai ideoista. Ryhmään tosiaan hyväksytään jäseniksi vain ne, joilla on oma kirjablogi. Ryhmän kautta olen oppinut paljon uutta ja ennen kaikkea olen tutustunut ihmisiin lukemieni ja seuraamieni blogien takana. Blogistit myös tapaavat toisiaan kasvotusten. Olen itse menossa pirkanmaalaisten ja tamperelaisten kirjabloggareiden toukokuiseen tapaamiseen. Tästä jokakuukautisesta perinteestä ja tapaamisestakin luin ryhmästä. 

Päätimme myös bloggareiden kesken kunnioittaa yhtä merkittävimmistä eteläamerikkalaisista kirjailijoista eli kiirastostaina menehtynyttä kolumbialaista Nobel-kirjailijaa Gabriel García Márquezia lukemalla ja bloggaamalla hänen teoksistaan. 

Márquez kuoli kotonaan Meksikossa 87 vuoden iässä sairastettuaan keuhkokuumeen. Hänet tunnetaan parhaiten vuonna 1967 julkaistusta teoksesta Sadan vuoden yksinäisyys. Nobelin kirjallisuuspalkinto hänelle myönnettiin vuonna 1982. Márquez muistetaan myös yhtenä tunnetuimmista maagisen realismin edustajista  ja poikkeuksellisen lahjakkaana tarinankertojana. Suurin osa Márquesin teoksista on suomennettu. 

GGM-lukuhaaste etenee siten, että jaamme bloggareiden kesken tuotantoa niin, että eri blogistit lukevat tuotannosta yhden teoksen ja kirjoittavat siitä blogiinsa tekstin. Itse luen häneltä pienoisromaanin Kukapa everstille kirjoittaisi  vuodelta 1963 Pentti Saaritsan suomennoksena. Löysin lyhyehkön ja sivuiltaan jo kellastuneen pokkarin kirjahyllystäni. En kuitenkaan ole sitä aiemmin lukenut. Se on ollut lähemmäs kymmenen vuotta kirjahyllyyn unohdettuna.  

Kopion Wikipediasta tähän tekstini lopuksi Márquezin tuotannon. Lisään teosten perään niiden blogien linkit, jotka ovat ilmoittaneet minulle, minkä teoksen lukevat. Lisään myöhemmin myös linkit valmiisiin blogiteksteihin. Ainakin seuraavat blogit ovat ottaneet lukuhaasteen vastaan: Eniten minua kiinnostaa tie, Anna minun lukea enemmän, Lue,ihminen!, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin kummitus, p.s. rakastan kirjoja ja Erjan lukupäiväkirja. Jos haluat tulla mukaan, kommentoi blogiini, niin lisään blogisi haasteeseen. 

Lepää rauhassa Gabriel García Márquez. Teoksesi jatkavat maagista elämäänsä lukijoidensa mielikuvituksessa ja herkullinen tyylisi ilahduttaa lukijoita ympäri maailmaa.   

Romaanit ja pienoisromaanit

Rojumyrsky (La hojarasca, 1955)

Kukapa everstille kirjoittaisi (El coronel no tiene quien le escriba, 1961) (Kirjoja ja kakkuja)

Mama Granden hautajaiset (Los funerales de la Mamá Grande, 1962) (Kirjakaapin kummitus)

Pelon hetki (La mala hora, 1962)

Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad, 1967) (Lue, ihminen!)

Monólogo de Isabel viendo llover en Macondo (1968)

Surullinen ja uskomaton tarina: Seitsemän kertomusta. (La increíble y triste historia de la cándida Eréndira y de su abuela desalmada, 1972)  (Erjan lukupäiväkirja)

Patriarkan syksy (El otoño del patriarca, 1975) (Eniten minua kiinnostaa tie) 

Kuulutetun kuoleman kronikka (Cronica de una muerte anunciada, 1981)  (Oksan hyllyltä)

Rakkautta koleran aikaan (El amor en los tiempos del cólera, 1985) (Anna minun lukea enemmän)

Kenraalin labyrintti (El general en su laberinto, 1989)

Oudot vaeltajat: kaksitoista kertomusta (Doce cuentos peregrinos, 1992)

Rakkaudesta ja muista riivaajista (Del amor y otros demonios, 1994)

Muistojeni ilottomat huorat (Memoria de mis putas tristes, 2004) (p.s. rakastan kirjoja)

Muita teoksia

Haaksirikkoisen tarina (Relato de un náufrago, 1955)

Ihmisen ääni (El olor de la guayaba, 1982)

Miguel Littinin maanalainen seikkailu Chilessä (La aventura de Miguel Littín clandestino en Chile, 1986)

Uutinen ihmisryöstöstä (Noticia de un secuestro, 1996)

Elää kertoakseen (Vivir para contarla, 2002) - omaelämäkerran ensimmäinen osa

    

Suklaiset kaurakeksit

Tehtiin perheen kanssa porukalla pitsaa ja pitihän siihen päälle tietysti saada vähän makeaa. Uusimmassa kevään Pirkka-lehdessä oli helppo kaurakeksiohje, joten kokeilin tietysti sitä. Nämä suklaiset kaurakeksit valmistuivat nopeasti ja ainekset kekseihin löytyvät taatusti kuiva- ja jääkaapista.

Lauantaina tulee kylään sukulaisia juhlimaan kuopuksen 7-vuotissynttäreitä. Kyllä, meillä on sitten juhlittu kuopusta kolmesti. Päätinkin säästää osan makoisista kekseistä lauantaille. Ei makeaa mahan täydeltä - edes kiirastorstaina.  

Ohje: 

3 dl kaurahiutaleita

1,5 dl sokeria

2 rkl vehnäjauhoja

1,5-2 rkl tummaa kaakaojauhetta

1 tl leivinjauhetta

1 tl vaniliinisokeria

3/4 dl juoksevaa margariinia

1 kananmuna

Sekoita kuivat aineet. Lisää rasva ja muna. Nostele lusikalla leivinpaperin päälle. Paista 200 asteessa keskitasolla noin 6-7 minuuttia. Jäähdytä pellillä. Koristele halutessasi. 

Ennen paistamista keksit näyttävät tältä... 

... ja paistamisen jälkeen tältä. 

Koristelin keksit sivelemällä niihin valkosuklaata ja ripottelemalla koristerakeita. Maukkaita tuli. Rentouttavia pyhiä blogin lukijoille ja munarikasta pääsiäistä!

Huhtikuussa luettua ja parhaillaan yöpöydällä

Huhtikuu on puolessa välissä, enkä ole ehtinyt kirjoittaa lainkaan tässä kuussa lukemistani kirjoista. Olen lukenut huhtikuussa kolme lyhyttä kirjaa. Kaksi niistä on liittynyt työpaikan lukupiiriin. Lukupiiriä varten luin Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille ja Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Näiden lisäksi olen lukaissut yhden runoteoksen Meeri Laamasen Peter viaton. Kesken minulla on parhaillaan Adamsin Linnunrata-sarjan toinen osa Maailmanlopun ravintola. Lapsille taas luen iltasaduksi parhaillani (kuinkahan monetta kertaa jo) Thorbjorn Egnerin Kasper, Jesper ja Joonatan - kolme iloista rosvoa. Näiden lisäksi nautiskelen muutaman runon päivässä Raymond Carverin runokokoelmasta Sateisten päivien jälkeen - valitut runot.

Adamsin Linnunradan käsikirjan liftareille (The Hitch-hiker's Guide to the Galaxy, 1979) olen lukenut aiemminkin, mutten muistanut siitä enää juuri mitään. Aloin pari vuotta sitten pitää kirjaa lukemistani kirjoista, kun huomasin, etten enää muistanut, olinko lukenut jonkin teoksen vai en. Toivottavasti kyse ei ole alkavasta alzheimerista vaan siitä, että kun lukee keskimääräistä enemmän, unohtaa myös helpommin. Varsinkin joidenkin dekkareiden kohdalla on usein tullut mietittyä ja epäiltyä, minkä osan sarjasta olenkaan viimeksi lukenut ja mitä en. Innostuin linnunradasta ja sen hahmoista sen verran, että päätin tällä kertaa lukea koko humoristisen ja vauhdikkaan romaanisarjan - sarjan, joka on maailman ainoa viisiosainen trilogia. Itse asiassa sarja löytyy kakkososaa lukuunottamatta myös omasta kirjahyllystäni. Lukupiiri ei kuitenkaan jakanut innostustani, vaan muutamalta jäi teos jopa kesken. Itsekin tyydyin aikoinani ensimmäisesta kertaa kirjaa lukiessani vain ensimmäiseen osaan. Minusta on vanhemmiten tullut kuitenkin innokas scifittäjä, mikä on sinänsä hauska juttu, koska nuorempana en lukenut laisinkaan scifikirjoja. Niin se maku vaan muuttuu iän myötä. 

Linnunradan käsikirja liftareille ei todellakaan ole tyypillinen scifikirja, sillä se on oikeastaan koko lajin parodia. Kulttikirjaksi nousseen teoksen tunteminen ja siitä kirjoittaminen vaatii syvällistä lajituntemusta, enkä koe, että minulla on sitä lapsekkaasta innostuksesta huolimatta. Ehkä kirjoitan teoksesta jotakin, kun olen lukenut koko sarjan. Senkin jälkeen olen vain noviisi, mitä tulee scifiin.

Meeri Laamasen runokokoelma Peter viaton on runoilija Laamasen toinen runokokoelma. Kokoelman luin osana luovan kirjallisen työn toimikunnan luku-urakkaa. Täytyy myöntää, että en olisi muuten siihen tarttunut. Kokoelmassa erityisen ansiokasta oli se, että osa kokoelman runoista käsitteli samaa henkilöä - teoksen nimessäkin vilahtavaa Peteriä. Tämä oli kiehtova ratkaisu. Kokoelma olisi voitu rakentaa kokonaan Peter viattoman varaan. Valitettavasti kokoelma oli muutamia taitavasti kirjoitettuja runoja lukuunottamatta kovin epätasainen, ja se olisi tarvinnut hyvää kustannustoimittajaa, joka olisi muun muassa poistanut huutomerkkejä ja kysymysmerkkejä, joita runoilija tuntui käyttävän miltei jokaisessa runossaan. Runon tyylikeinoina ne toimivat huonosti ja veivät enemminkin terää runoista kuin toivat niihin mitään lisää.

Nobelisti Hemingwayn teos Vanhus ja meri (The Old Man and The Sea, 1952) on yksi amerikkalaisen kirjallisuuden ja myös maailmankirjallisuuden suurista klassikoista. Se kertoo vanhasta kuubalaisesta kalastajasta Santiagosta, joka on ollut pitkään ilman kalansaalista. Miehellä on yksi ainoa ystävä, nuori poika, joka käy hänen luonaan auttamassa ja tapaamassa häntä. Miehellä ja pojalla on lämmin ja luottamuksellinen suhde: " - Muistan kaiken siitä saakka, kun ensi kerran olimme merellä yhdessä. Vanhus katseli häntä päivänpaahtaminen luottavaisin silmin. - Jos olisit oma poikani, ottaisin sinut uhallanikin mukaan merelle, hän sanoi. - Mutta olet oman isäsi ja äitisi poika ja olet hyväonnisessa veneessä." Niinpä vanhus lähtee 85. päivänä yksin valtamerelle toiveenaan saada vihdoinkin saalista. Hän menee veneellään kauemmaksi kuin aiemmin. Hänen koukkuunsa tarttuu avomerellä miekkakala, joka on isompi, voimakkaampi ja pidempi kuin miehen vene. Alkaa usean päivän ja yön kuolinkamppailu, jossa mies ottaa kalasta mittaa ja kala miehestä. Kun vanhus lopulta päihittää kalan, tulevat hait, ja meri näyttää armottoman luonteensa.

Kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Vanhus ja meri ei ollut vain kuvaus olemassolon taistelusta ja ihmisen voimattomuudesta ja pienuudesta luonnon edessä, se oli samalla kuvaus kahden eri-ikäisen ihmisen kaiken voittavasta ystävyydestä.

- Ne voittivat minut, Manolin, hän sanoi. - Kerta kaikkiaan voittivat.
- Hän ei voittanut sinua. Kala.
- Ei. Totisesti. Jälkeenpäin minut voitettiin.    

Vanhus palaa mereltä miltei tyhjin käsin, mutta kotona häntä odottaa poika, joka tuo hänelle sanomalehtiä, ruokaa ja lääkkeitä. Poika toivoo, että  vanhus paranisi pian, jotta tämä voisi opettaa hänelle kaiken tietämänsä merestä, kaloista ja kalastamisesta.

Vanhus ja meri kertoo periksiantamattomuudesta ja unelmista, ja siitä miten unelmat lopulta karkaavat kauemmas ja kauemmas. Tarina miehestä, joka antautuu kalansaaliinsa edessä on jossain määrin surullinen, muttei suinkaan toivoton. Suuren kirjallisen klassikon äärellä sitä tuntee itsensä pieneksi. Vähän samaan tapaan kuin meren kuohujen äärellä.

Douglas Adams

Linnunradan käsikirja liftareille
Loisto (2003)
s. 156

Ernest Hemingway
Vanhus ja meri (2004)
Tammi
s. 133

Meeri Laamanen
Peter viaton
Sanasato (2013)
s. 59

    

Pokemon-kakku (laktoositon tai gluteeniton) syntymäpäiväjuhlille

7-vuotias tilasi syntymäpäivilleen Pokemon-kakun. Päädyin Poke-palloon, koska se vaikutti suhteellisen helpolta verrattuna moniin hahmoihin. Ennen leipomista (oikeastaan muutama päivä aiemmin) muovailin pienen keltaisen marsipaani-Pikachun. Eräs ystäväni kysyi minulta Facebookissa, kun laitoin sinne kuvan Pikachusta, että miten minulla riittää virtaa kaikkeen tällaiseen. Voin vakuuttaa, että leipomiseen ei vaadita ylimääräistä virtaa. Se sen sijaan energisoi. Käsillä tekeminen on kaikin puolin palkitsevaa.

Pohja (Kinuskikissa leipoo -kirjasta):

4 munaa
1,5 sokeria
1 dl vehnäjauhoja
1 dl perunajauhoja
1,5 tl leivinjauhetta

Vatkaa sokeri ja munat vaahdoksi. Sekoita kuivat aineet ja siivilöi ne vaahtoon. Kaada taikina uunipellille leivinpaperin päälle. Paista 200 asteessa uunin keskitasolla 8-10 minuuttia. Kumoa sokeroidulle voipaperille. Irrota paperi varovasti.

Tein kaksinkertaisen pohjan, josta leikkasin viisi kerrosta. Kaksi alimmaista kerrosta olivat samankokoisia ja kolme seuraavaa aina hieman toisiaan pienempiä. Väliin laitoin mansikkatäytettä ja soseutettuja persikoita.







Mansikkatäyte: 

7 liivatetta
2,5 dl mansikkakermaa (laktoositon)
200-300g mansikoita
200 g mansikkarahkaa (laktoositon)
n. 5 rkl tomusokeria

Laita liivatteet kylmään veteen likoamaan. Vatkaa mansikkakerma. Sulata mansikat ja ota niistä 3 ruokalusikallista nestettä talteen. Soseuta tämän jälkeen mansikat sauvasekoittimella. Lisää rahka ja tomusokeri kermaan ja sen jälkeen soseutetut mansikat. Kuumenna mansikkaneste kiehuvaksi. Purista liivatteet ja sekoita liivatteet kuumaan mansikkanesteeseen. Lisää neste nauhamaisesti mansikka-kermaseokseen.

Soseuta sauvasekoittimella persikat.

Täytä kakku. Kostuta persikkaliemellä. Ensimmäiseen kerrokseen mansikkatäytettä. Seuraavaan sekä persikkaa ja mansikkatäytettä jne. Laita kylmään hyytymään useammaksi tunniksi tai yön yli. Itse hyydytin kakkua yön yli.

Aamulla leikkasin kakun reunat pyöreiksi. Vatkasin päälle laktoositonta kermaa ja laitoin sitä kakun päälle. Tämän jälkeen kaulitsin tomusokeroidulla pöytätasolla punaista sokerimassaa, josta leikkasin yhden reunan tasaiseksi. Asettelin sen kakun päälle ja leikkasin reunat kakun mukaan. Reunoille laitoin karkkeja. Kerman ja punaisen sokerimassan väliin laitoin lakumattoa. Päälle vielä valkoisesta sokerimassasta ympyrät. Ja niin syntyi Pokemon-kakku. Huomenna aion tarjota samanmoista kakkua, mutta gluteenittomana. Gluteenittomassa versiossa korvataan vain vehnäjauhot gluteenittomalla jauhoseoksella.

Paljon onnea Akseli 7 vuotta! 

       

Vaniljapalloja kakkutikkarikoneella

Leivoin 7-vuotiaan huomisille synttärijuhlille kakkutikkareita muffinivuokiin. Tosin vuoat, jotka mies toi kaupasta, olivat aivan liian pieniä vaniljapallosilleni ja siitä seurasi pieniä (eikä nyt ihan pieniäkään) ongelmia, sillä pallot kaatuilivat, eivätkä pysyneet pystyssä. Onneksi lapset eivät ole turhan tarkkoja vieraita. Pääasia on kuitenkin juhlat. Odotettavissa on melko vauhdikasta ja äänekästä menoa, sillä kuopukseni kutsui peräti viisitoista vierasta. Kai sitä kaksi tuntia kestää...       

Vaniljapikkuleipien taikina: 

1 muna

125 g sokeria

2 tl vaniljasokeria

80 g pehmeää voita

3/4 dl maitoa

200 g vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

Sekoita sokeri, vaniljasokeri ja muna keskenään vaahdoksi. Lisää pehmeä voi ja vatkaa se muna-sokeriseoksen kanssa. Lisää maito seokseen. Sekoita jauhot ja leivinjauhe keskenään ja lisää jauhoseos taikinaan. Lämmitä kakkutikkarikone ja rasvaa ylä- ja alalevyt. Paista pikkuleipiä noin 6-8 minuuttia.  

Pallojen päälle sulatin valko- ja maitosuklaata ja ripottelin nonparelleja. 

JK. Laita mies asialle...

Jonathan Franzenin esseiden parissa vierähti tovi ja toinenkin

Amerikkalaiselta nykykirjailija Jonathan Franzenilta on aiemmin julkaistu suomeksi teokset Alkuvoimat (Strong Motion, 1992), Muutoksia (Corrections, 2001) ja Vapaus (Freedom, 2010). Teoksestaan Muutoksia Franzen on ollut muun muassa Pulitzer-ehdokkaana ja Vapaus taas oli ilmestyessään suuri arvostelu- ja myyntimenestys. En usko, että Franzen on kovin tunnettu Suomessa tai löytänyt täällä juurikaan suurta lukijayleisöä. Franzenilta on julkaistu suomeksi myös hänen esseekokoelmiaan, joista ensimmäinen Epämukavuusalue (the Discomfort Zone) julkaistiin  2012, ja viime vuonna ilmestyi Yksin ja kaukana (Farther Away, 2012).

Yksin ja kaukana -kokoelman esseet on kirjoitettu viiden viime vuoden aikana ja teokseen on koottu monia eri aiheita käsitteleviä esseitä. Teoksessa kuvaillaan ja käsitellään suoraan niin Kiinan luonnonsuojelua, lintuharrastusta ja lintujen salametsästystä Euroopassa, kirjallisuutta sekä Franzenille merkittäviä kirjailijoita kuin omaelämäkerrallisia kysymyksiäkin. Löytyypä teoksesta myös puhe Franzenille tärkeän ja läheisen ystävän kirjailija David Foster Wallacen muistotilaisuudesta. 

Teokselle nimen antanut ja yksi pisimmistä esseistä Yksin ja kaukana sivuaa myös Wallacea, sillä Franzen kuvailee esseessään matkaa pienelle kaukaiselle Alejandro Selkirkin saarelle eteläisellä Tyynellämerellä. Mukaansa saarelle Franzen ottaa teltan, Robinsoen Crusoe -kirjan ja ystävänsä tuhkat, jotka hän aikoo sirotella vuoren huipulta tuulen vietäväksi. Matka on samalla matka omaan itseen. Franzen ymmärtää yksinäisyyden ja eristyneisyyden lohduttomuuden. Samalla kun Franzen toipuu ystävänsä itsemurhan aiheuttamasta menetyksestä ja surusta, hän ymmärtää myös ystävyyden ja ihmisten välisten suhteiden tärkeyden. Ihminen voi olla hetkittäin kaukana, mutta ei yksin. 

Riippumatta siitä, miten tarkoin ihminen minäänsä puolustaa, jo yhden ainoan muun, todellisen ihmisen jalanjälki riittää muistuttamaan häntä elävien ihmissuhteiden loputtoman kiinnostavista riskeistä.      

Esseet ovat siitä haastavaa luettavaa, ettei niitä juurikaan jaksa lukea montaa peräkkäin. Lainasinkin teoksen sekä Hämeenlinnan että Tampereen kirjastoista. Niinpä minulla oli teos molemmissa kaupungeissa ikään kuin varalukemisena. Luinkin sitä pari kuukautta, että sain sen loppuun luettua. Minua kiinnosti teoksessa erityisesti Franzenin kirjallisuusesseet. Tosin niiden lukemista haittasi hieman se, että hän keskittyi vahvasti amerikkalaiseen kirjallisuuteen, joka ainakin minulle on kovin vieras laji, eivätkä kirjailijat Alice Munroa lukuunottamatta olleet minulle tuttuja. 

Esseistä nousee monia mielenkiintoisia havaintoja romaanista lajityyppinä. Lajista, jota Franzen kuvailee ärhäkäksi tunkeilijalajiksi, joka lopulta kirjallisuudenlajina valtasi koko pallon. Franzen mukailee Ian Wattin ajatusta, että romaani syntyi ikävystymisen seurauksena naisten vapauduttua 1700-luvulla kotiaskareista, jolloin heille jäi joutoaikaa lukea. Franzenin mukaan romaanin suosio fiktiivisenä lajina perustuu siihen, että se tarjoaa mahdollisuuden lukijoilleen eläytyä.

1700-luvun suuri kirjallinen saavutus ei siten ollut pelkkä romaanin genre vaan suhtautuminen tähän genreen. Kun lukija nykyään tarttuu romaaniin, toisen puolen sen olemuksesta muodostaa itse asiassa hänen mielentilansa - tieto siitä, että on kyse mielikuvituksen tuotteesta; halu unohtaa joksikin aikaa käsitys, ettei tarina ole tosi. 

Franzenin kärjistetyin ajatus romaanista löytyy kuitenkin esseestä Kaikkien aikojen paras romaaniperhe, joka käsittelee Christina Steadin romaania The Man Who Loved Children. Hän toteaa romaanin olevan lajina nykymaailmaan jopa vanhanaikainen ja niiden kuuluneen sanomalehtien aikakauteen. Franzen siteeraa tuttua englannin kielen professorin, jonka mielestä romaanit ovat erikoislaatuisia tapauksia: "Tunnemme syyllisyyttä siitä, ettemme lue niitä enempää, mutta myös siitä, että kulutamme aikaa johonkin niin joutavaan kuin niiden lukemiseen. Ja eikö olisi kaikille parempi, jos tässä maailmassa yksi asia vähemmän tuottaisi meille syyllisyyttä?" 

Nykynuorien aika kuluu älypuhelimien ja erilaisten laitteiden parissa, mistähän sitä hankkisi nuorille lisää 1700-luvun porvarisnaisille tyypillistä joutoaikaa, jotta he taas innostuisivat lukemaan vai onko ajatus, että nuoret lukisivat romaaneja jo itsessään vanhanaikainen. Jään itse vuorotteluvapaalle syksyllä, lupaan olla tuntematta syyllisyyttä siitä, jos en ehdikään lukea riittävästi romaaneita vapaallani, mutten suostu toisaalta tuntemaan syyllisyyttä siitäkään, jos kulutan luppoaikaani romaanien parissa. Olen silloin päässyt romaanin synnyn äärelle.

Jonathan Franzen
Yksin ja kaukana
Farther Away
Suomentanut Raimo Salminen
Siltala (2013)
s. 338